5. paastonajan sunnuntai, pöytälaatikkosaarna 10.4.2011

Luuk. 13: 31–35

Juuri silloin tuli muutamia fariseuksia sanomaan Jeesukselle: "Lähde pois täältä, Herodes aikoo tappaa sinut."
    Mutta hän vastasi:
    "Menkää ja sanokaa sille ketulle: 'Tänään ja huomenna minä ajan ihmisistä pahoja henkiä ja parannan sairaita, ja kolmantena päivänä saan työni päätökseen.' Mutta tänään ja huomenna ja seuraavanakin päivänä minun on jatkettava kulkuani - eihän ole mahdollista, että profeetta surmataan muualla kuin Jerusalemissa.
    Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Ja minä sanon teille, että te ette minua näe ennen kuin sinä päivänä, jona sanotte: 'Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!'"

Tätä kirkkovuoden aikaa nimitetään kärsimysajaksi, ja tätä sunnuntaita kärsimyksen sunnuntaiksi. On siinä kärsimystä kerrakseen!  Alkaako jo ihan pelottaa, kuinkahan paljon puhetta kärsimyksestä tässä pitää kärsiä? Kukaan ei ainakaan toivo elämäänsä kärsimystä. Mutta samaan aikaan on todettava, että ilman sitä ei taida kukaan selvitä. Kärsimys siis – vaikka vasten tahtoammekin – yhdistää meidät, liittää meidät toinen toisiimme. Olemme ihmisiä, mikä merkitsee, että tunnemme kipua ja osaamme tunnistaa sen. Kärsimys on buddhalaisen uskonnon perusteema. Siinä kärsimys on ihmisen omien toimien seurausta. Eikä kukaan voi auttaa toista, sovittaa hänen virheitään. Jokaisen on itse kärsittävä pahojen tekojensa seuraukset. Toisen ihmisen kärsimysten lievittäminen on siis tämän katsomuksen mukaan turhaa. Hänen on itse kärsittävä tekojensa seuraukset. Toisen kärsimyksiä lievittämällä siirrämme niitä siihen hetkeen, jolloin niiden on joka tapauksessa toteuduttava jumalallisella vääjäämättömyydellä. Intialaisen uskonkäsityksen mukaan ihminen voi vapautua kärsimyksestään vain pääsemällä jälleensyntymisten kehän ulkopuolelle.

Me kristityt uskomme vain yhteen elämään. Tämä elämä ei ole aina helppoa. Vanhat heränneet kutsuivat maailmaa murheen laaksoksi. Se johtui siitäkin, että elämä oli paljon ankeampaa kuin mitä se on nykyisin, mitattiinpa onnea varallisuudella, sairaudella tai hallitusvallalla. Kärsimyksiä ja vastoinkäymisiä riittää myös meille. Vaellamme kärsimystietämme seuraten Nasaretista kotoisin olevaa Mestariamme, jonka elämää Apostolinen uskontunnustuksemme kuvaa yhdellä ainoalla teonsanalla ”kärsi”. Jeesus kärsii yhdessä meidän kanssamme. Toisaalta hän kantaa meidän kärsimyksemme – tai hän kantaa meidän syntiemme rangaistuksen. Tässä kohtaa Herramme kärsimystie osoittautuu suureksi kertomukseksi, joka antaa elämällemme tietyn merkityksen.

Kärsimystielle ei varmaan kukaan astu vapaaehtoisesti, mutta elämä kuljettaa meidät sellaiselle. Jos ei muu, niin sairaus ja kuolema vievät meidät kärsimystielle. Herran rukouksessa tosin rukoilemme ”Päästä meidät pahasta”. Pyydämme siinä, ettei meidän tarvitsisi joutua pahoihin tilanteisiin. Samalla tarkoitamme sitä, että kun ehkä kuitenkin joudumme vaikeaan paikkaan, niin auttakoon Herra meitä kestämään. Kärsimys ei ole vain kielteinen asia. Siitä voi oppia etsimään elämän todellista merkitystä. Tällä en kuitenkaan tarkoita, että kärsimys meitä erityisesti jalostaisi ja sen kautta meistä tulisi parempia ihmisiä. Ainakaan se ei ymmärrykseni ole Jumalan tarkoitus meitä kohtaan, että hän koko ajan kyttä meitä ja jakelee sitä mukaa rangaistuksia. Viime kädessä kärsimyksen ongelma jää kyllä minulta ratkaisematta.

Päivän evankeliumi on kappale Jeesuksen kärsimyshistoriaa. Jos Jeesuksen elämän loppuvaiheista tehdään elokuva, niin siitä muodostuu helposti hyvin julma historiadokumentti. Se on Passion of Christ – kielletty alle 15-vuotiailta. Se on niin ahdistavaa julmuutta, ettei nuoren mieli kestä katsella sitä vammautumatta. Kristinuskon ytimeen kuuluu osana tällainen käsittämätön raakuus. Tämä julmuus hyppää silmille heti alkujakeessa: Lähde pois Herodes aikoo tappaa sinut. Aika yllättävää, että tämän viestin tuovat Jeesukselle juuri ne uskontopuolueen edustajat, jotka yleensä tunnetaan Jeesuksen vainoajina. Se osoittaa, etteivät kaikki fariseukset olleet Jeesuksen vihamiehiä. Osa heistä koki Jeesuksen ilmeisesti hyvällä asialla olevaksi Jumalan mieheksi. Nämä fariseukset yrittivät varjella Jeesusta joutumasta juonittelujen ja väkivallan kohteeksi. He eivät olisi ehkä olleet huolestuneita, jos Jeesus olisi uhannut vain vastustus, joka olisi ilmennyt välinpitämättömyytenä ja vastaväitteinä tai kovempina otteina, joka olisi johtanut vankeuteen tai sakinhivutukseen. Nämä fariseukset aavistivat, että näissä olosuhteissa voi käydä paljon huonommin. Tämä voi johtaa lynkkaukseen. Palestiina oli Jeesuksen aikaan villi itä, jossa yksi ihmishenki ei ollut paljon minkään arvoinen. Virkamiehet olivat korruptoituneita, uskontopuolueen edustajat jyrkkiä vaatimuksissaan. Täällä ei auttanut laskea vitsiä vallanpitäjistä eikä piirtää Mooses- pilakuvia. Pyhät kirjoitukset antoivat oikeuden jopa kivittämiseen, mikäli rikollinen teko oli sen arvoinen. Luettelematta näitä ”rikoksia” totean, että nykyisten länsimaisten lakien mukaan ne eivät yleensä olleet mitään rikkomuksia – niistä ei olisi ollut mitään rangaistusvaatimuksia, ei ainakaan sille henkilölle, jota syytettiin. Toisaalta toimittiin Rooman lakien alla. Jeesusta ei voitu syyttää moraalisista hairahduksista. Hänestä tehtiin siis poliittinen rikollinen. Se vaati keksittyjä perusteluja, mutta ne näyttivät riittävän, kun esitettiin uhkavaatimuksia korruptoituneille virkamiehille. Kiihkouskovat olivat närkästyneitä Jeesuksen toimintavoista. Hän paransi sairaita sapattina, pyhäpäivinä, sehän oli kiellettyä pyhätyötä. Hän seurusteli poikkeavien ja syntisinä sekä saastaisina pidettyjen ihmisten kanssa. Jeesus uhmasi jopa pyhintä temppeliä karkottaen sieltä kyyhkysen myyjät ja kaataen rahanvaihtajien pöydät. Sitä he eivät vielä tienneet, että pian koitti tosiaan aika, jolloin koko temppeli tuhoutui ja saman tien se uhrijärjestelmä, johon uskonto perustui. Fariseukset pitivät Jeesusta röyhkeänä ja jumalattomana, oikean uskonnon uhkana. Uskonnollisiin tapoihin nähdenkin Jeesus toimi uskovien mielestä ärsyttävällä tavalla. Hän ei pessyt käsiään ennen ateriaa rituaalien mukaan eikä hänen seuraajansa paastonneet niin kuin kunnon uskovien tuli tehdä. Raamatunselittäjä William Barclayn mukaan farisealaisia oli seitsemää sorttia. Kerron tämän sen tähden, että mielestäni uskovissa on yhä tänään näitä samoja kategorioita. Karrikoidut luonnehdinnat eivät kuvaa suoraan ketään. Toisaalta monessa henkilössä saattoi kasautua useampiakin piirteitä. Ensiksi on taakankantaja –fariseuksia. He kantavat hyviä tekoja hartioillaan. He suorittavat hyviä tekoja, jotta ihmiset näkisivät heidän hyvyytensä. Toiseksi on huomenna teen parannuksen –fariseuksia. He löytävät helposti hyvän syyn lykätä hyvän teon tekemisen huomiseen. Sitten on päin seinää kävelleitä fariseuksia. Juutalaista rabbia ei voinut olettaa näkevänsä kadulla naisen seurassa, ei edes vaimonsa, äitinsä tai siskonsa seurassa. Ettei vahingossakaan kävisi niin, he sulkivat silmänsä sillä seurauksella, että he törmäilivät seiniin ja talonkulmiin. Heillä oli esittää hurskautensa merkkinä kolhuja päässä tai vartalossa. Kyttyräselkäfariseukset olivat niitä, jotka kävelivät kaksin kerroin taipuneina osoittaakseen syvää nöyryyttä. He edustivat juutalaista uhrilammas –uskonnollisuutta. Sitten oli teoistaan lukua pitäviä fariseuksia. He pitivät lukua hyvistä teoistaan tarkoituksena saavuttaa voitollinen saldo hyvien tekojen ja erheiden välillä. Olisi ollut voimavarojen tuhlausta kartuttaa tarpeettomasti hyvien tekojen tiliä. Riitti se, että saldo oli plussan puolella. Kuudenneksi oli pelokkaita fariseuksia, joille Jumala näyttäytyi kyttäävänä poliisina. He tunsivat niskassaan koko ajan Jumalan ankaruuden ja vihan. Uskonto ei ollut heille avun lähde, vaan pelon kohde. Viimeiseksi oli Jumalaa rakastavia fariseuksia. He muistuttivat Abrahamia, joka eli uskossa ja rakkaudessa. Fariseusten kategorioissa oli siis kuusi huonoa mallia yhtä hyvää kohti. Jos evankeliumit eivät annakaan kovin hyvää kuvaa fariseuksista, ei heitä kaikkia tule moittia. Heidän joukossaan oli myös mallikelpoisia ja esimerkillisiä uskossaan vapaita ja aidosti Jumalaa rakastavia henkilöitä. Olivatko he kuitenkaan enimmäkseen kelvottomia tekopyhiä? Ehkä he olivat meidän kaltaisiamme, pieni ripaus hyvää sekoittuneena erilaisiin vääristyneen uskonharjoituksen ilmauksiin. Silloin kun uskonnosta tulee raskas taakka, taitaa olla kyse uskonharjoituksesta, josta pitää poisoppia. Uskon tulee olla elämää kantava voima. Ja jokainen vastatkoon omasta uskostaan suoraan taivaalliselle isälleen älköönkä vaaniko lähimmäisensä harha-askeleita!

Jos Jeesuksen henkeä uhkasivat yhtäältä nämä kiihkomieliset uskovat, niin toisaalta häntä uhkasi roomalaisten asettama korruptoitunut vasallikuningas, jonka toimialueena oli Galilea, Jeesuksen kotiseutu. Tuskinpa Jeesus oli ainoa, joka nimitti Herodes Antipasta ketuksi. Se oli pilkkanimi, jota käytettiin kuvaamaan ihmistä, joka muistutti ovelinta ja tuhoisimpana pidettyä eläintä. Kettu symboloi arvottominta ja vähäpätöisintä ihmistä. Julkisessa puheessa ei moni olisi uskaltanut käyttää kuningasta näin halveksivaa nimitystä. Kerrotaan englantilaisesta saarnamiehestä nimeltään Latimer, joka oli Westminster Abbeyn pappina kuningas Henrik VIII:n aikaan. Saarnamies hoki itsekseen saarnatuolissa: ”Latimer, Latimer, varo sanojasi, Englannin kuningas on paikalla!” Hän jatkoi: ”Latimer, Latimer, varo sanojasi. Kuningasten kuningas on paikalla!” Tämä saarnamies pelkäsi enemmän jälkimmäistä kuin edellistä.

Näin teki myös Jeesus. Hän oli ensi sijassa kuuliainen Jumalalle. Hän ei varonut sanojaan suhteessa kuninkaaseen, vaan suhteessaan Jumalaan. Herodes Antipas oli katkaissut jo yhden totuudenpuhujan pään. Jeesuksella olisi ollut täysi syy pelätä myös maallista kuningasta, mutta se joka pelkää Jumalaa, sen ei tarvitse pelätä ihmisiä.

Seuratessamme Jeesuksen askeleita hänen kärsimystiellään tulemme Jerusalemiin. Se oli hieno kaupunki. Se oli pyhä kaupunki. Juutalaisilla oli vain yksi temppeli. Se oli isänmaan ja uskonnon keskuspaikka, joka sijaitsi Jerusalemissa. Meillä ei ole mitään vastaavaa koko kansakuntaa yhdistävää pyhää paikkaa, joka liittäisi meidät samalle tavalla yhteen kuin juutalaisilla oli Jerusalem. Siellähän ajateltiin olevan Adamin, ensimmäisen ihmisen haudankin ja temppelin paikalla uskotaan Abrahamin aikoneen toteuttaa poikansa Iisakin uhraamisen. Temppelivuoren peruskallion ajateltiin olevan maailman napa. Eikä sen arvoa vähentänyt se, että siinä oli sijainnut aikaan Araunan puimatanner, johon kuningas Daavid osti uhrialttarin paikaksi. Samalle paikalle kuningas Salomo rakensi temppelin. Jeesuksesta tosin sanotaan, ettei hänellä ollut isänmaata. Ainakaan hänellä ei ollut kotia, mihin päänsä kallistaisi. Mutta ehkä tästä evankeliumikohdasta voi kuitenkin päätellä, että Jeesuskin rakasti tätä paikkaa. Mutta kansa suhtautui nurjasti ja torjuvasti hänen julistukseensa ja häneen persoonansa. Varsinkin temppelissä oli sellaisia johtajia, joille Jeesus oli epätoivottu profeetta. Nuivasta vastaanotostaan pettyneenä Jeesus valittaa Jerusalemin tylyä kohtaloa. Ei asian ydin ole se, että kansa hylkää Jeesuksen. Se hylkää Jumalan. Joka hylkää Jeesuksen, hän hylkää Jumalan. Jumalan rakkauden torjuminen johtaa loppujen lopuksi siihen, että joutuu lopulliseen eroon Jumalasta ja vetää yllensä tuomion.

Päivän evankeliumi päättyy kovin surullisesti. Siihen sisältyy jumalallisen rakkauden vetoomus meihin. Emmehän vain ole yhtä tylyjä ja välinpitämättömiä suhteessamme Jeesukseen niin että torjumme hänet? Katsokaamme, mitä seurauksia Jeesuksen hylkäämisestä oli valitulle kansalle! Katsoessamme kärsivää Kristusta muistakaamme, että hän teki sen meidän tähtemme, sulasta hyvyydestään ja jumalallisesta rakkaudestaan. Tämän pyhän alkuvirren sanoin: Minkä tähden kaiken vaivan Jeesus kärsinyt on niin? Rakkaudestansa aivan meihin kurjiin syntisiin Jeesus astui kuolon vaivaan avatakseen meille taivaan, meidän tähden kärsi niin.

Etusivu    Pääsiäisjakso