4. paastonajan sunnuntai, Lappeenrannan kirkko, iltamessu, surevien omaisten ilta (johon kutustaan parin kolmen vedeltäneen kuukauden aikana kuolleiden omaisia) 22.3.1998

Ps 84:6-10

 

1 Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta,*
ne, jotka kaipaavat pyhälle matkalle.
2 Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa,*
sinne puhkeaa virvoittava lähde,
ja sade antaa heille siunauksensa.
1 Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa,*
ja he saapuvat Siioniin Jumalan eteen.
2 Jumala, Herra Sebaot, kuule rukoukseni,*
älä ummista korviasi, Jaakobin Jumala!
1 Jumala, meidän kilpemme, katso voideltusi puoleen!*
Autuas se, joka turvaa sinuun, Herra Sebaot!

Viisi kertaa vuodessa vietämme Lappeenrannan seurakunnassa ns. surevien omaisten iltaa, johon kaikki seurakuntalaiset ovat tietysti tervetulleita, ei vain surevat. Sitä paitsi kaikkihan surevat, ennemmin tain myöhemmin, halusi tai ei. Elämän laki on se, että lähtö tästä elämästä tulee. Ja elämän laki tai ainakin tosiasia on se, että läheisen ihmisen menetys aiheuttaa surua. Suru voi toki olla hyvin monimuotoista. Mutta surua ei voi ohittaa surematta. Lapsena minä ihmettelin, kun oli tapana käyttää suruasua. Sitä pidettiin jotenkin välttämättömänä ja edellytettiin vielä tietyn pituista suruaikaa, ettei vain kukaan luulisi jonkun yrittävän ohittaa surua liian kevyesti. Nyt olen alennut paremmin suremista. Ymmärrän, ettei surua voi ohittaa, vaikka kuinka haluaisi eikä sen kulkua voi nopeuttaa. Nykyäänhän eletään instant –aikakautta. Kaikki pitää käydä nopeasti käden käänteessä. Kaikki hoidetaan nopeasti. Näin tehdään kyllä surullekin. Mutta tosiasiassa suru ei sillä poistu, että sen ulospäin näyttämistä lyhennetään tai kieltäydytään kokonaan esille tuomasta.  Suru on melkein kuin tulvavesi – vai mihin sitä vertaisi? – sitä voi padota, mutta joskus se kuitenkaan ryöpsähtää. Usein edellinen suru aktivoituu uudesta surusta tai muusta elämäntilanteen muutoksesta. Ehkä tuo tulvavertaus käy. Yhden tulvan voi ehkä padota, mutta jossain vaiheessa monen tulvan jälkeen suojarakenteet pettävät ja tulva lyö entistä ankarampana.

Surevien illoissa annetaan pääsääntöisesti tilaa surun ilmaisemiselle. Sen tähden surevien iltaan liittyy kodinomainen keskustelutilaisuus. Täällä kirkossa vietettävä hartaushetki on puolestaan yksisuuntaista viestintää. Ehkä silläkin on oma sijansa, vaikka seurakunnan toiminnassa taitaa olla liian paljon tätä ”täältä pesee” –viestintää, ylhäältä alas suuntautuvaa neuvon jakamista, joka ei valitettavasti usein saavuta kuulijaansa.

Jos sallitte, niin katsomme kuitenkin vähän Raamatun sanaa, surevien illoissa usein Psalmi-tekstiä, koska psalmit kertovat usein osuvasti yksityisen ihmisen hädästä. Psalmit ovat rukousta. Jokainen Psalmi on oma kokonaisuutensa tai ehkä sekin pienistä osista kokoonpantu. Psalmista heijastuu usein tavallisen ihmisen ilo ja suru, ahdistus ja ikävä. Niistä kuulija löytää samaistumiskohteen, joka muistuttaa omaa elämäntilannetta.

 

Tutkittavanamme olevan Psalmin kirjoittaja vai pitääkö sanoa minä -kertoja – löytää turvan ja lohdutuksen temppelin jumalanpalveluselämästä. Kokijan tapauksessa Jerusalemin temppelin ilmapiiri sellaisenaan huokuu ylimaallista rauhaa. Siellä on selittämätön pyhän kosketus. Ihminen tuntee siellä Jumalan läsnäolon. Hän kokee olevansa virvoittavien vetten ääressä. Muuten elämä on ollut arkista harmaata, tyhjää ja ilotonta elämää. Itse asiassa hän tuntee olleensa suoranaisesti ”vedettömässä laaksossa”. Näitä sanoja ei pidä välttämättä ottaa kirjaimellisesti. Vedetön laaksoja toki löytyi Palestiinan karusta vuorimaasta. Veden puute oli siis tuttua. Nyt näitä sanoja pitänee soveltaa ihmisen elämään. Kuivuus on sellaista elämän arkea, jossa mikään ei ilahduta eikä anna toivoa. Ihminen nääntyy. Pyhä matka, pyhiinvaellus temppeliin osoittautuu virvoittavaksi keitaaksi. Temppeli on Jumalan asuinsija. Ihminen on levoton ja tyytymätön, kunnes löytää levon Jumalassa, rauhan sielullensa.

Vanha raamatunkäännös olisi ollut surevien iltaan tosi sopiva: vedetön laakso on siinä ”kyynellaakso”, joka muuttuu lähteiden maaksi. Kyynellaakso edustaa käännöksenä romanttis-runollista käännöstyyliä, johon tuli tilaisuus aina sellaisten raamatunkohtien äärellä, joissa alkutekstin merkitys jäi käännettäessä epäselväksi. Kysymys ei kuitenkaan ole vain suomalaisen käännöskomitean kekseliäisyydestä, vaan vieraskielisten käännösten vaikutteista, joista uusin raamatunkäännöskomitea on sanoutunut rohkeasti irti. Ei tyyten vain ilmoittamaan nimeä Bacan laakso ilman käännöstä, kuten joku kääntäjä tekee nostaen kädet pystyyn antautumisen merkiksi.  Asiayhteydestä käännöskomitea päättelee, että virvoittavan lähteen vastakohta on kuiva laakso. Raamatunkäännös on tietysti saanut vaikutteita toisesta, tutusta raamatunkohdasta: ”vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään, sillä sinä olet minun kanssani”.

Edellisen raamatunkäännöksen aikaiselle sukupolvelle Kyynellaakso on tullut niin tutuksi sanonnaksi, että se on pesiytynyt lähtemättömästi moniin virsiin ja hengellisiin lauluihin. Elämä osoittautuu kohdallamme usein kyynellaaksoksi, tai ainakin läheisen kuolema osoittautuu sellaiseksi. Mikään ei ole enää samaa kuin ennen. Itkustakaan ei tule loppua. Laakso on kuin pimeä tunneli, jonka päästä ei näy valoa. Ihminen ihmettelee, kuinka edestä päin ei näy mitään valoa. Päivästä toiseen näyttää elämä vain yhtä synkältä.

Moni on löytänyt lohdutusta myös Jumalan sanasta ja seurakuntayhteydestä. Sitä seurakunta todella pyrkii olemaan, yhteisö, jossa toisen ihmisen surut ja ilot otetaan vakavasti. Ihmistä ei jätetä yksin. Uskotaan siihen että ystävien läsnäolo auttaa ja Jumala itse auttaa. Jumalan lohdutus voi parhaimmillaan oli ymmärryksen käyvää, sellaista, jota ei voi selittää. Se on sisäistä iloa ja rauhaa, Joka yllättävästi tulee ihmismieleen. Nykyäänhän pitää yleensä kaikelle olla jokin selitys. Rauha otetaan tableteilla. Tunteiden osoittaminen on heikkoutta, joka pitää peittää. Väheksymättä rauhoittavien lääkkeiden merkitystä totean, että niiden vaikutus on usein hyvin lyhytaikaista eivätkä ne poista inhimillisen tuskan syitä, vaan ainoastaan oireet. Kristillinen usko tarjoaa lohtua itse ongelmaan. Jumala on elämän ja kuoleman Herra. Kuoleman laakson pimeyteenkin voi mennä turvallisesti tietäen, että Jumala on siellä läsnä. Uskomme sellaiseen Jumalaan, joka rakastaa ihmistä ja joka kääntää kuoleman voitoksi. Näin hän on tehnyt rakkaudessaan, jota hän on osoittanut meitä kohtaan Vapahtajassamme Jeesuksessa.

Jumalanpalveluselämä on osoittautunut viime vuosina yhdeksi vähiten kiinnostavasta ja houkuttavasta seurakunnallisen toiminnan muodosta. Kirkko pitää kuitenkin siitä kiinni ja näkee, että sillä on suuri merkitys ja että se on kehittämisen arvoinen asia. Ei ehkä tavoiteta kuin pieni osa seurakuntalaisia, mutta toivon mukaan juuri sopiva kohderyhmä löytää avun. Jumalalla on varaa jättää 99 ja etsiä yhtä kadonnutta, jota voi auttaa.

Tämäkin ilta on rukouksen ilta, johon liittyy vielä pyhä ehtoollisen sakramentti, jossa heikko ihminen saa vastaanottaa Jumalan avun ja anteeksiantamuksen.