Kärsimyksen sunnuntai 11.4.00 Taipalsaarentie 17 ja Toivokoti (vanhusten asuntola ja vanhainkoti).

Psalmi 43

(1 Hanki minulle oikeutta, Jumala, aja asiaani jumalatonta ansaa vastaan. Pelasta minut pahojen ja petollisten kynsistä!)
2 Sinä, Jumala, olet ainoa turvani.Miksi olet hylännyt sinut? Miksi minun täytyy kulkea surusta synkkänä,
kärsiä vihollisen sortoa?
3 Lähetä valosi ja totuutesi!  Ne johdattakoot minua, ne viekööt minut pyhälle vuorellesi, sinun asuntoihisi.
4 Minä tahdon tulla sinun alttarisi eteen, sinun eteesi, Jumala, minun iloni! Siellä saan ylistää sinua lyyraa soittaen, Jumala, minun Jumalani!
5 Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani.

Viimeinen pääsiäisviikkoa edeltävä sunnuntai on nimetty kärsimyksen sunnuntaiksi. Kärsimystä on monenlaista. Ensimmäiseksi tulee mieleen sairaus ja sen aiheuttamat kivut. Toiseksi tulee mieleen kiusaaminen ja sorto.

Psalminkirjoittajan mielessä on jälkimmäinen ajatus. Häntä sorretaan. Hän asuu vihamielisessä ympäristössä. Ihmiset ovat hänelle pahansuopia. Hän ei ehkä ole kotiseudullaan eikä omiensa ympäröimä. Hän on olosuhteiden pakosta vieraalla maalla. Vieraalla maalla ihminen harvoin tuntee oloansa kotoisaksi. Muukalainen otetaan helposti silmätikuksi. Muukalaisuuteen suhtaudutaan vähintään epäluuloisesti. Jos joku onnettomuus sattuu, se pannaan muukalaisen tiliin. Hänestä oikein etsimällä etsitään syntipukkia.

Suomalaiset suhtautuvat muukalaisiin epäluuloisesti. Epäillään, että he vievät suomalaiselta työpaikan ja nauttivat suomalaista työtöntä korkeampaa päivärahaa. Muukalaisia, pakolaisia hyysätään. Sellainen on suomalaisten kokemus. Mutta arvatkaapa, mikä on tämän muukalaisen oma kokemus. Mahdollisesti hän on kohdannut vainoa jo kotimaassaan toisinajattelun tai vähemmistöryhmään kuulumisen vuoksi. Häntä on häpäisty, kidutettu ja vainottu. Sitten hän on onnistunut pakenemaan. Hän on jotenkin päässyt Suomi-nimiseen paratiisiin, niin hän uskoo. Mutta täällä häneen suhtaudutaankin hyvin epäluuloisesti. Hän saa kyllä välttävän toimentulon, ehkä peräti tyydyttävän, mutta koko ajan joutuu kuulemaan vierasta kieltä ja kommunikoimaan sillä, vaikkei osaa. Häneen suhtaudutaan ynseästi. Jos hän on tummaihoinen, hänelle sanotaan: ”Häivy kotiisi, nekru!” Tietääkö sanoja edes ,ettei tällä raukalla ole paluuta eikä hänellä ole kotia.

Vieraalla maalla asuvalle koti palautuu mieleen kallisarvoisena ja kultaisena. Psalminkirjoittajalle koti liittyy isänmaahan ja uskontoon. Nykyajan suomalaisille ei luulisi uskonnolla olevan enää kovin suurta merkitystä vieraalla maalla oltaessa. Mutta kuinka hämmästyttävää! Etelän aurinkorannoilla usein ilmaannutaan porukalla turistijumalanpalvelukseen, vaikka kotikirkon ovi pysyy vuosikaudet avaamattomana. Aurinkorannalla osallistutaan suomalaiseen jumalanpalvelukseen ja ylistetään vielä jälkeenpäin kirkonmenojen kotoisuutta ja muistellaan, miten laulettiin "Maa on niin kaunis" Välimeren tai Atlantin rannalla. Minusta siinä on jotain falskia uskonnollisuutta. Usko elää vain vieraalla maalla, siellä se puhkeaa kukkaan, mutta kotiin saavuttaessa kirkossakäynti unohtuu taas seuraavan etelänmatkaan saakka, ellei siskonpoika pääse siinä välissä ripille.

Psalminkirjoittajasta uskon, että hänelle kotiseudun jumalanpalvelus oli todella merkittävä asia. Temppelin musiikki jäi erityisesti mieleen. Se oli koskettanut häntä. Jos hän vaikka itse kuului kirkkokuoroon tai soittokuntaan, joka esiintyi temppelissä. Siellä oli kotoisen iloinen meininki. Ennen kaikkea Jumalan läheisyys tuntui käsin kosketeltavalta.

Pakolaisia ajatellen meillä ollaan usein huolestuttu siitä, että heidät revitään irti myös uskonnollisilta juuriltaan. Se tässä huolestumisessa on ihan oikeaa, että pakolaisille usein uskonto on todella merkittävä tekijä. Se on suoranaisesti ihmistä kannattava ja henkisesti koossa pitävä voima. Pakolaisjoukolle annettu lupa oman uskonnon harjoittamisen jatkamiseen vieraalla maalla on ensiarvoisen tärkeää. Tämä tuntuu sotivan sitä vastaan, että haluaisimme sopeuttaa heidät suomalaiseen elämänmenoon ja, jos mahdollista, käännyttää heidät oikeaan uskoon, meidän uskoomme. Minä en tässä asiassa etenisi joko tai –linjalla. Että pidättäydyttäisiin kertomasta suomalaisten uskosta ja autettaisiin heitä oman uskonnon harjoituksensa elävöittämiseen. Eikä myöskään päinvastoin: kiellettäisiin oman uskonnon harjoittaminen ja häikäilemättömästi tilannetta hyväksi käyttäen yritettäisiin käännyttää heitä omaan uskontoomme. Ei, äärivaihtoehdot tuntuvat huonoilta. Reilumpaa on antaa heille oikeus oman uskonsa säilyttämiseen ja harjoittamiseen, mutta samanaikaisesti häpeilemättä tuoda esille oma uskonnonharjoituksemme. Mekin turvaudumme Jumalaa ja koemme tarvitsevamme yhteyttä häneen. Ja meille on tärkeää noudattaa Jumalan tahtoa. Emme tässä asiassa kilpaile keskenämme. Kunnioitamme toisiamme. Näin tehdään myös lähetystyössä. Aina ei käytetä sanoja, ei siis julisteta. Suuri osa työstä on pyyteetöntä palvelutyötä. Julistuskin on pyyteetöntä. Tai ainakin sen pitäisi olla.

Sovellettaessa näitä ajatuksia Vapahtajamme kärsimystiehen todettakoon, että Vapahtajamme koki sortoa ja vainoa ensisijaisesti heimoveljiensä taholta. Varsinkin valtaapitävien taholta, niiden taholta, jotka olivat liittoutuneet roomalaisten miehittäjien kanssa ja toimivat epäisänmaallisesti ylläpitäen sortojärjestelmää ja edesauttaen sen jatkumista. Kaikkein katkerinta oli uskonnon tuki pakanalliselle politiikalle, siis liittoutuminen poliittisen järjestelmän kanssa, joka polki ihmisarvoa. Uskontoa ja politiikkaa ei pidetty erillään. Päinvastoin: uskonnolliset vallanpitäjät antoivat tukensa epäoikeudenmukaiselle poliittiselle valtajärjestelmälle. Ja poliittinen valtaeliitti palkitsi tukijansa etuoikeuksilla, joka takasi heille hyvän toimeentulon. Jeesus oli nappula tässä poliittisessa valtapelissä. Poliittisesti hän oli sitoutumaton: Jumalan valtakunnan kannalta on yksi hailee, mikä poliittinen valtajärjestelmä maassa sinänsä hallitsee. Se ei kuitenkaan tarkoita, että vääryyksiltä pitäisi ummistaa silmät. Uskon Jeesuksessa olleen myös profeetallista mieltä, joka vastusti kaikenlaista kieroutta ja valhetta. Ei hän vastustanut roomalaisia heidän roomalaisuutensa takia vielä vähemmän juutalaisia vallanpitäjiä heidän juutalaisuutensa takia – olihan hän yksi heistä. Hän vastusti vääryyttä ja ihmisarvon polkemista, sortoa ja väkivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta, vilppiä. Mutta elettiin yhteiskunnassa, jossa ei saanut olla suora eikä vilpitön. Kansa oli tosissaan tekemässä Jeesuksesta Messiasta. Siitä oli seurauksena tuhoisa tapahtumasarja, jonka seurauksena Vapahtajamme joutui tuskien tielle. Hän saattoi hyvin samaistua psalminkirjoittajan tuskaan. Hän tunsi ihmisten sorron, vihan ja epäoikeudenmukaisuuden. Hän saattoi tuntea itsensä jopa Jumalan hylkäämäksi. Hän kaipasi uutta ja puhdasta jumalanpalvelusta. Hän ei ehkä edustanut niinkään temppelin kuoroa yhtä vähän kuin soittokuntaa. Hän edusti kyläsynagogan sanajumalanpalvelusta, johon hän liitti viimeisinä päivinään kehotuksen viettää ehtoollista muistokseen. Ehtoollinen oli oleva hänen muistoateriansa, jolla oli oleva kuitenkin tavanomaisia muistotilaisuuksia suurempi uskonnollinen merkitys, suoranaisesti ihmisen jumalasuhteen kannalta käänteentekevä pelastushistoriallinen merkitys. Tällä muistoaterialla Jumala oli antava anteeksi aterioijan synnit Jeesuksen viattoman kärsimisen ja kuoleman tähden. Niin sai alkunsa kristillinen jumalanpalvelus. Jeesus ei ottanut kaiken kaikkiaan oikeutta omiin käsiinsä. Niin ihmeidentekijä kuin hän olikin, hän ei kutsunut enkelilegioonia avukseen eikä astunut alas ristiltä. Hän jäi kuin psalminkirjoittaja odottamaan Jumalan apua ja Jumalan väliintuloa. Hän suostui odottamaan Jumalan aikaa. Se tuli vasta kolmantena päivänä hänen kuolemansa jälkeen. Yhdeltä kantilta asiaa katsoen apu tuli liian myöhään. Mutta siltä kantilta katsoen, että tämä apu olikin ihan ennen kuulumatonta kategoriaa, uuden aikakauden alkua, pelastushistorian täyttymistä, apu tuli ihan tarkkaan laskettuun ajankohtaan, ihan silloin kun sen piti Jumalan suunnitelman mukaan tapahtua. Niinpä Vapahtajamme Jeesus ei ole tullut vain heikkojen puolestapuhujaksi ja vääryyden valtarakenteiden intohimoiseksi vastustajaksi, vaan hänestä on tullut paljon enemmän: uuden elämän antaja ja ihmisen jumalasuhteen eheyttäjä. Sinulla ja minulla on Jeesuksen tähden pääsy Jumalan yhteyteen, syntien anteeksiantamus ja iankaikkisen elämän toivo.