Pitkäperjantai 21.3.08, Lappeenrannan kirkko Joh. 19:16-30

Virret: 67, (706), 63 (vuorovirsi), 72, 758,  62: 1, 72:9-10.

Jeesusta lähdettiin viemään. Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata. Siellä sotilaat ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja kaksi muuta hänen kanssaan, yhden kummallekin puolelle ja Jeesuksen heidän keskelleen. Pilatus oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: »Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.» Monet juutalaiset lukivat kirjoituksen, sillä paikka, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia. Teksti oli kirjoitettu hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi. Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: »Älä kirjoita: 'Juutalaisten kuningas.' Kirjoita, että hän on sanonut: 'Minä olen juutalaisten kuningas.'» Pilatus vastasi: »Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.»

Ristiinnaulittuaan Jeesuksen sotilaat ottivat hänen vaatteensa ja jakoivat ne neljään osaan, kullekin sotilaalle osansa. He ottivat myös paidan, mutta kun se oli saumaton, ylhäältä alas samaa kudosta, he sanoivat toisilleen: »Ei revitä sitä. Heitetään arpaa, kuka sen saa.» Näin kävi toteen tämä kirjoituksen sana: - He jakavat keskenään vaatteeni ja heittävät puvustani arpaa. Juuri näin sotilaat tekivät.

Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: »Nainen, tämä on poikasi!» Sitten hän sanoi opetuslapselle: »Tämä on äitisi!» Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.

Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: »Minun on jano.» Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo'on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: »Se on täytetty.» Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.

 

Sen kauheampaa kuolemaa ei liene kuin kuolla ristiinnaulittuna. En halua lähteä visualisoimaan ja maalailemaan Vapahtajamme ristin tuskia kuin Passion of Christ elokuvan tuottaja. Riittävä visualisaatio on kirkkomme alttaritaulu (Lappeenrannan kirkon alttaritaulu), sekin lapsia ajatellen melkein liian julma. Toisaalta en halua myöskään kaunistella ristin kipuja esittämällä, että moni muu on kärsinyt vielä kauheampia tuskia. Sen verran kauhea rangaistustapa ristiinnaulitseminen oli karskeille roomalaisillekin, ettei sitä rangaistusta käytetty Rooman kansalaisiin, vaan vain orjiin. Jeesuksen aikana ristiinnaulitsemisia tapahtui luultavasti vain provinsseissa, muttei Italian maaperällä. Jeesus kärsi orjan ja rikollisen kuoleman.

Tuomion langettaminen päättyi sanoihin ”ibis ad crucem” (= sinä menet ristille). Rikollinen asettui neljän hengen sotilasvartion keskelle. Tuomittu sai itse kantaa ristinsä – ainakin sen poikkipuun. Matkalla tuomittua ruoskittiin ja pisteltiin piikkisauvalla. Tuomitun edessä kulki virkailija kantaen plakaattia, johon oli kirjoitettu rikoksen nimi. Teloituspaikalle ei menty suinkaan suorinta ja lyhintä tietä, vaan päinvastoin pitkää tietä, että mahdollisimman moni voisi nähdä , mikä rangaistus tottelemattomuudesta voi seurata. Tämähän oli tarkoitettu kaikille opetukseksi, ettei laillista esivaltaa vastaan sovi pullikoida. Toisaalta pitkä prosessi antoi tuomitulle vielä mahdollisuuden, että hänen asiansa otetaan uudelleen oikeuskäsittelyyn, jos joku matkan varrella ilmoittautuu uudeksi syytetyn puolustajaksi ja vaatii tuomion toimeenpanon keskeyttämistä.

Jerusalemissa teloituspaikan nimi oli pääkallonpaikka, hepreaksi Golgata. Se sijaitsi kaupungin muurien ulkopuolella, ettei rikollisen epäpyhä ruumis saastuttaisi ihmisten asuinsijaa. Legendan mukaan paikka oli saanut nimensä siitä, että sinne oli haudattu Adamin pääkallo. On myös esitetty, että paikka oli saanut nimensä siitä, että paikka toimi rikollisten pääkallojen tunkiona. Todennäköisintä on kuitenkin, että paikka oli saanut nimensä siitä, että se sijaitsi pääkalloa muistuttavalla kukkulalla. Ajan tavan mukaan rikollisia saatettiin jättää riutumaan ristille petolintujen syötäväksi tai heittää ulos kaatopaikalle petojen haaskaksi. Juutalaisen lain mukaan ruumiit piti kuitenkin korjata pois ristiltä ja haudata ennen yötä.

Jeesuksen kohtalo oli kulkea kohti ristinkuolemaa ruhjottuna ja verisenä, iho ruoskimisen jäljiltä suikaleina, kantaen omaa ristiään teloituspaikalle.

Ristin päälle naulittiin se kirjoitus, joka ilmoitti rikoksen nimen. Se oli kirjoitettu kolmella kielellä, jotka kattoivat  koko silloisen tunnetun maailman. Jokainen lukutaitoinen ymmärsi ainakin jotain näistä kielistä. Tämän kärsijän rikos oli kaikkien luettavissa. Kolme kieltä edusti kolmea kansaa, jotka ovat antaneet maailman sivistykselle merkittävän ja ainutlaatuisen panoksen. Kreikka opetti muodon kauneutta ja ajatuksen viisautta. Rooma (latinan kotimaa) opetti maailmalle lakia ja hyvää hallintoa. Heprea opetti maailmalle maailmanuskontoa, elävän ja ainoan oikean Jumalan palvelemista. Tälle ristin kantajalle sopi kolme maailman kieltä hyvin kuvaamaan hänen merkitystään. Hänessä ilmeni Jumalan ylivoimainen kauneus ja korkein, jumalallinen viisaus. Hänessä oli Jumalan laki ja Jumalan valtakunnan hyvä hallinto. Hän oli todellinen, tahriintumaton Jumalan kuva. Kaikki maailman kauneuden, puhtauden ja pyhyyden kaipuu kulminoitui hänessä. Kaikilla kolmella maailman kielellä Jeesusta nimitettiin kuninkaaksi.

Pilatukselle kysymyksessä oli juutalaisten kiusaaminen ja ärsyttäminen. Hehän olivat juuri oikeudenkäynnin aikana huutaneet, ettei heillä ole muuta jumalaa kuin keisari (juutalaisen itseymmärryksen kannalta se merkitsi oman uskonnon kieltämistä ja suhteellistamista). Sama Pilatus, joka oli muutamaa hetkeä aiemmin lepsunut tuomarin tehtävässä ja suostunut huutoäänestyksen lopputulokseen, esiintyi nyt peräänantamattomana pikku seikassa. Hänen kannaltaanhan olisi ollut ihan samantekevää, mitä kyltissä lukee. Pilatuksen nimi on jäänyt historiaan ja uskontunnustukseemme muistona miehestä, joka topakoitui mitättömässä sivuseikassa, mutta antoi periksi isossa asiassa julistaen viattoman syylliseksi. Pilatuksen nimeen liittyy häpeällinen, kiristykseen periksi antaneen tuomarin muisto.

Neljällä roomalaisella sotilaalla oli luontaisetu jakaa teloitetun jäljelle jäänyt omaisuus. Tuomitun omaisuus sisälsi viisi vaatekappaletta. Ensin arvottiin kengät, päähine, vyö, ja päällysvaate, yksi vaate kullekin. Viimeiseksi jäi pitkä saumaton paita, joka piti arpoa, koska siitä olisi tullut käyttökelvoton, jos se olisi revitty palasiksi. Sotilaiden uhkapeli oli huvia. Jeesuksen uhkapeli oli totisinta totta. Risti oli hänen viimeinen vetoomuksensa ihmisille ja viimeinen tinkimätön kuuliaisuuden osoituksensa Jumalalle. Meitä haastetaan uhkapeliin, jossa kysytään, uskallammeko seurata ristin miestä ja olla kuuliaisia Jumalalle, vaikka se vaatisi meiltä uhrauksia.

Maailma katsoo välinpitämättömänä kärsimystä. Taiteilijan maalaamassa kuvassa Kristus on kädet levitettynä, naulojen puhkaisemin käsin, modernissa kaupungissa; kansanjoukko vaeltaa ohi mitään välittämättä. Yksi nuori sairaanhoitaja vain pysähtyy. Kuvan alla on kysymys, jae Jeremiaan Valitusvirsistä: ”Kaikille ohikulkijoille hän huutaa: Pysähtykää, katsokaa! Onko kipua sen kivun vertaista, joka on kannettavakseni pantu?”

Paolo VERONESE, Crucifixion, 1580, San Lazzaro dei Mendicanti, Venetsia

(s. 1528, Verona, k. 1588, Venezia), italialainen maalari maalasi lukuisia ristiinnaulitun kuvia elämänsä loppuvaiheessa. Nyt Louvren taidemuseossa olevassa maalauksessa on sama aihe kuin San Nicolò della Lattugan kirkossa; Jeesuksen ja ryöväreiden ristit on siinä sijoitettu vasemmalle ja maalauksen oikea puolisko omistettu ristin juurella seisoville henkilöille ja taustana olevalle maisemalle. Toisissa maalauksissa (Venetsian San Sebastianon ja San Lazzaro dei Mendicantin kirkoissa) hän sijoitti Kristuksen ristin keskelle maalausta ja surevat henkilöt ristin juurelle. Yhteistä näille kaikille maalauksille on kuvan dramaattinen jännite, mitä korostaa valotehoste ja synkät myrskypilvet sekä painostava, usvainen maisema. Veren virtaaminen kylki- ja käsihaavoista vapaasti Kristuksen ruumiin ylitse  korostaa sitä, että Lunastajan veri puhdistaa ihmiskunnan.

http://www.wga.hu/frames-e.html?/html/d/duccio/buoninse/maesta/verso_1/verso02.html

Linkki avaa gallerian sivun, jonka alalaidasta pitää valita V ja sen jälkeen toiselta aukeamalta Veronese.

Legendan mukaan Maria-äiti itse oli kutonut pojalleen tämän paidan pojan jättäessä kotinsa ja siirryttyään kiertäväksi opettajaksi. Sotilaille paidalla ei ollut tunnearvoa; Jeesukselle se oli äidin rakkauden ilmentymä, se oli kuin äidin sylin etäispääte, joka oli häntä hellästi suojellut ja lämmittänyt. Saumaton paita tunnetaan Vanhassa testamentissa ylimmäisen papin liturgisena asuna. Ylimmäisen papin tehtävänä oli olla välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä. Häntä kutsuttiin latinaksi nimellä pontifex – sillanrakentaja, koska hän oli silta Jumalan ja ihmisten välillä. Jeesus oli ylimmäinen pappi, sillanrakentaja Jumalan ja ihmisten välillä. Evankelista Johannes jatkaa Heprealaiskirjeen kirjoittamaa teologiaa kuvatessaan Jeesusta ylimmäisenä pappina joka kärsi ulkopuolella leirin. Eikä muuta uhria enää tarvita. Johannes myös todistaa, että tapahtumassa kävi toteen Vanhan testamentin ennustus:  ”He jakavat keskenään vaatteeni ja heittävät puvustani arpaa” (Ps. 22: 18).

Jeesus ei ollut ristillä aivan yksin. Siellä oli naisia, neljä naista, jotka rakastivat häntä. On epäilty, että naiset rohkenivat seurata teloitettavaa, koska naisista ei piitattu. He olivat niin vähäarvoisia, etteivät he joutuneet riskeeraamaan omaa henkeään osoittaessaan tukeaan tuomitulle. Luultavasti asia ei ollut niin. Naiset ottivat riskin osoittaessaan sympatiaansa äärimmäisen ankarasti tuomitulle rikolliselle.  He eivät siis seuranneet ristiinnaulittua sen tähden, että he olivat niin vähäarvoisia. Ei, he seurasivat, koska he rakastivat Jeesusta.. Ensiksi siellä oli Magdalan Maria, hän, josta Jeesus oli ajanut ulos seitsemään riivaajaa, siis äärimmäisen häiriintynyt ja epätasapainoinen nainen, jonka elämä oli muuttunut ja parantunut, kun hän oli kohdannut Jeesuksen. Maria oli äärimmäisessä kiitollisuudenvelassa parantajalleen. Sitten oli Jeesuksen äiti, mutta ei ollut Jeesuksen veljiä. Johannes kertookin evankeliumissaan, etteivät Jeesuksen veljet vielä uskoneet häneen (Joh. 7: 5). Jeesus uskoi äitinsä serkkunsa Johanneksen huomaan, sen opetuslapsen huomaan, jota Jeesus rakasti. Suuren tuskansa keskellä Jeesus ei ajatellut  vain omaa kärsimystään eikä surkutellut itseään; hän ajatteli äitiään ja rakasta oppilastaan. Toisten murheet olivat aina Jeesuksella päällimmäisenä mielessä, eivät omat  murheet, niin mittaamattomat kuin ne olivatkin.

Jeesuksella oli jano. Sinä aikana, jolloin Johannes kirjoitti evankeliuminsa, vaikutti filosofisuskonnollinen liike, nimeltään gnostisismi. Sen hurskaaksi ja yleväksi koetun ajattelun mukaan Jeesuksen ei tarvinnut kärsiä, sillä hän oli niin jumalallinen, ettei hänellä edes ollut aineellista ruumista, vaan ainoastaan  henkiruumis, josta ei edes jäänyt askeljälkiä. Gnostilaisen ajattelun mukaan Jumala ei voi kärsiä ja koska Jeesus oli jumalallinen, hänen ei tarvinnut kärsiä. Kaikki vain ulospäin erehdyttävästi näytti siltä, että hän kärsi, mutta oikeasti hän ei kärsinyt. Tämä ajattelu on periytynyt gnostilaisilta muslimeille, jotka myös uskovat Jeesukseen, mutta pitävät hänen kärsimystään kristittyjen väärennöksenä Jumalan sanaan. Johannes pitää kuitenkin tiukasti kiinni siitä, että Jeesus todellisesti kärsi. Sana kärsi on ainoa teonsana, jolla uskontunnustuksemmekin kuvaa Vapahtajamme maanpäällistä elämää. Iisoppiruo’on päässä Jeesukselle tarjottiin etikkaa janon lievitykseen. Kiusa se on viimeinenkin kiusa. Etikasta ei suinkaan lähde jano, vaan se lisääntyy. Mutta ehkä tässä toistuikin se vanhatestamentillinen ihme, josta kerrotaan toisessa Mooseksenkirjassa, että kun israelilaiset sivelivät oviensa pielet karitsan vereen kastetulla iisoppikimpulla, niin surmanenkeli ohitti tämän oven pielen sisään astumatta ja tuhoa tuottamatta. Nyt on ristille naulittuna se Jumalan Karitsa, jonka veri puhdistaa Jumalan kansan kaikesta synnistä.

Evankelista on tallentanut Vapahtajamme viimeiseksi sanaksi ristillä: ”Se on täytetty”(kreikaksi yksi sana). Muissa evankeliumeissa kuvataan Jeesuksen elämän päättyneen tulkitsemattomaan huutoon, joka ymmärretään kivun ja tuskan ilmaukseksi. Johannes näkee, ettei Jeesuksen elämä päättynyt tuskaan, vaan voiton huudahdukseen. Jeesus ”kallisti päänsä”, sanoo Johannes. Hän ikään kuin nojasi päänsä tyynyyn asettuessaan lepoon voittajana, taistelunsa voitollisesti päättäneenä.

Pääsiäisjakso    Etusivu