4. sunnuntai pääsiäisestä, Sammonkoti (vanhainkoti) 20.5.03

 

Joh 15:10-17

Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan. Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. Te olette ystäviäni, kun teette sen, minkä käsken teidän tehdä. En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut. Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. Kun niin teette, Isä antaa teille kaiken, mitä minun nimessäni häneltä pyydätte. Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne."

 

 

Hyvät Ystävät

Koska Jeesus sanoi oppilaitaan ystävikseen, rohkenen minä myös kutsua teitä, seurakuntalaisia, ystäviksi. Siis ystävät: kun lähdette tästä jumalanpalveluksesta kotiinne, tai mihinkä menettekin, viekää terveisiä, tällaisia terveisiä: Jeesus on valinnut teidät iloon, rakkauteen ja ystävyyteen. Olkoon tämä mielestänne vähän tai paljon merkitsevä asia, niin tässä se on tämän päivän opetus: Jeesus on valinnut teidät iloitsemaan - evankeliumi on ilosanoma - jakamaan rakkautta ja ystävyyttä.

Keskeiset sanat päivän evankeliumissa ovat Jeesuksen sanat: ”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät.” Voi olla ratkaisukristillisyyttä, jossa kehotetaan valitsemaan. Valitse, mitä tietä kuljet! Kuljetko elämän tietä vai kadotuksen tietä? Ja ihminen voi valita huomatakseen ehkä jossain vaiheessa, ettei hänen valinnallaan ole suurta merkitystä. Ei pysty elämään kristittynä omin voimin. Silloin saattaa muistaa nämä Jeesuksen sanat: ”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät”. Silloin tajuat, ettet ole Jumalan lapsi sillä perusteella, että itse valitsit ja ratkaisit. Jumala valitsi sinut, hän kelpuutti sinut, otti sinut yhteyteesi ilman omia ansioitasi. Niin kuin nuorten laulussa sanotaan: ”Usko ei synny omin voimin, ilmaiseksi anova sen saa, sitä ansaita ei töin ja toimin, Jumala sen meille lahjoittaa.” Et jatkossakaan kelpaa Jumalalle sen tähden, että yrität niin kovasti kelvata, vaan koska hän antaa sinulle anteeksi rikkomuksesi. Jumalan rakkaus on armoa, kreikan sana kharis. Siitä ei olekaan pitkä hyppy toiseen sanaan, khara = ilo. Kun on kokenut armoa, sitä että saa osakseen rakkautta ilman vähäistäkään ansiota, silloin tulee iloiseksi. Ilon lähde on hyväksytyksi, rakastetuksi tulemisen kokemus. Miksi ihmiset ovat niin apaattisia, tunteettomia ja kyynisiä? Naureskellaan kyllä tyhjänpäiväisille asioille, heitetään huulta, mutta ilon virnistyskin kätkee sisimmän katkeruuden. Monen ihmisen iloisuutta tavoittelevassa ilmeessä on katkeruuden pilke. Naurulla peitetään sydämen todellista tilaa. Nauru on itkun torjunta- ja peittelykeino. Kristillinen usko antaa sellaista iloa, joka syntyy anteeksiantamuksesta, syyllisyyden pois pyyhkimisestä, hyväksytyksi tulemisesta Jumalan perheväen joukkoon ja itse Jumalan yhteyteen ilman omaa ansiota. Kristitty on naurava Kristuksen seuralainen, sanotaan.

Mistä sitten tulee tämä synkkä, syntikurjuudessaan ja itsesäälissään piehtaroiva suomalaisen kristityn prototyyppi, ihminen, jolla on syyllisen näköinen olo, jolle kaikki hauska on syntiä ja joka kulkee pää painuksissa? Osittain se on virheellinen yleistys lain alla olevista, täydellisyyttä tavoittelevista, toista ja kolmatta uskonkohtaa korostavista uskovista, joille ensimmäinen uskonkohta ei ole auennut; he kiduttavat ja piiskaavat itseään yrittäen paremmin kelvata Jumalalle ja itse asiassa siis unohtavat toisenkin uskonkohdan: Kristus on kärsinyt ja kuollut hänenkin syntiensä tähden. Uskonnolla ja uskonnolla ei ole eroa, jos ne ovat legalistisia, piiskaavia vaatimuksia. Elämässä on kyllä pelkoja ja ahdistuksia, mutta usko antaa voimaa vaikeuksien kohtaamiseen.

Muistakaamme siis: armosta elävä ihminen on iloinen. Eläkäämme yksin armosta! Kellutaan vapaasti armossa! Lopetetaan yrittäminen, Jumalan suosion tavoitteleminen samoin kuin arkailu ja pelko ihmisten edessä!

Toiseksi armosta Jumalan omaksi hyväksytty ihminen on valittu rakastamaan. Ilman kristillistä näkökulmaa lähimmäinen ei ole rakkauden kohde, vaan kilpailija, eri puoluetta, eri näkökulmaa, eri rotua, ulkopuolelta tullut leveän leipäni kaventaja. Hän ei ole tervetullut naapuriini, jos hän on tummaihoinen ja puhuu vierasta kieltä tai jos hän on vammainen. Tällainen on ajattelutapa. Rakastaa voi  vain sitä, josta on minulle hyötyä, jota minä voin käyttää oman itsekkyyteni välikappaleena. Elämä on ankaraa olemassaolon taistelua. Monien uskonto on olemassaolon taistelua, vailla tarkoitusta. Vahva voittaa ja heikko tuhoutuu. Evoluution laista tehdään elämän laki. Silloin ei ole rakkauden käskylle sijaa. Kun Jeesus käskee rakastamaan, hän ei käskekään tekemään sitä vain ihan pikkuisen, hän ei käske jakamaan omastaan niin, ettei yhtään kirpaise, vaan: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” Sitä ei olisi kenelläkään varaa sanoa, mutta Jeesuksella on, koska hän on tehnyt niin; hän on antanut henkensä ystäviensä edestä. Paljon enemmänkin hän on tehnyt. Paavali sanoo Roomalaiskirjeessä: hyvän ihmisen puolesta joku on ehkä valmis antamaan henkensä, mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä, Rm. 5:7-8. Kristus ei antanut henkeään vain ystäviensä, vaan vihollistensa puolesta. Platon sanoo Pidot –dialogissaan, että vain rakastavaiset haluavat kuolla toistensa puolesta. Jeesus ei kuole vain rakkautensa kohteen puolesta. Hän kuolee vihamiestensä puolesta. KV eli Laulujen laulu-nimisessä Raamatun kirjassa sanotaan: Rakkaus on väkevä kuin kuolema. Nyt on kysymys enemmästä: Rakkaus on kuolemaa väkevämpi. Sekä usko että rakkaus voittaa kuoleman. Kristityt eivät valitettavasti voi kerskailla rakkaudellaan. Nauramme kyllä intialaisten pyhien lehmien palvonnalle. Tunnemme eettistä ylemmyyttä korkeammasta kristillisestä moraalistamme, mutta mekin olemme niin sidottuja omiin viiteryhmiimme, ettemme näe, mitä kristillisen rakkauden radikaalit vaatimukset merkitsevät. Rakkautemme ja ystävyytemme ulottuu enimmäkseen samanmielisten ja –arvoisten muilta suljettuun joukkoon.

Jeesus valitsi oppilaat ystävikseen. Hän ei kutsu heitä palvelijoiksi, vaan ystäviksi. Entisaikaan – siis Raamatussa – ihmisiä kutsuttiin Jumalan palvelijoiksi. Joosua, Daavid, myös Paavali (Tiit 1:1) ja Jaakob, Herran veli (Jaak. 1:1). Sekin oli kunnianimi, että oli Jumalan palvelija. Menneisyyden suurmiehet saivat pitää kunnianaan tulla kutsutuiksi Jumalan palvelijoiksi. Etiopiassa käytetään usein nimenä sanoja gebrejees, gebreel = Jeesuksen/Jumalan palvelija. Deuterojesajan Herran palvelija on merkittävä hahmo, jota on vaikea personifioida. Ortodoksit käyttävät paljon nimitystä Jumalan palvelija kirkollisissa toimituksissa. Sen enempää tuskin rohkenemme itsestämme sanoa. Mutta Jeesus nostaa oppilaansa uuteen arvoon, palvelijoista ystäviksi. Jeesus kutsuu ihmiset niin läheiseen yhteyteen Jumalan kanssa, että se on ennestään tuntematon käsite, tai ei aivan. Aabrahamia, uskon isää, kutsutaan Jumalan ystäväksi, Jes. 41:8. Apokryfisessä Viisauden kirjassa sanotaan viisauden tekevän ihmisistä Jumalan ystäviä. Eräässä kodissa luki kylpyhuoneessa vieraille tarkoitetun pyyheliinan yläpuolella ’ystävät’ Näin kodissa haluttiin ilmaista, ettei kukaan tähän kotiin poikennut ole kodille vieras. Sama lämmin ajatus Jumalalla on meitä kohtaan.

Jumalan ystävyys on meille joka tapauksessa käsitteenä outo. Taustalla on ajatus itämaisen hallitsijan hovista. Kuninkaalla oli ystäväjoukko, jolla oli aina pääsy kuninkaan luo, jopa sänkykamariin aamulla. Ennen kuin hallitsija puhui kenraaleilleen, käskynhaltijoilleen ja hallitusmiehilleen, hän puhui ystävilleen. Jeesus kutsuu meidät Jumalan ystäviksi. Emme jää kauas sivustakatsojiksi suhteessamme Jumalaan, vaan pääsemme lähelle, hänen perhepiiriinsä. Orjien on toteltava käskyjä kuulematta perusteluja, eipä heillä ole edes puheoikeutta kuninkaan kanssa. Väkijoukkoa ei päästetä kuninkaan lähelle tämän ajaessa saattueessaan ohitse. Voi parhaimmillaan vilaukselta nähdä kuninkaan. Jeesus teki meidät vieraat ja kaukaiset Jumalan ystäviksi. Orjat olivat vain isäntänsä eläviä työkaluja. Isäntä ei koskaan avautunut orjalle puhuakseen hänelle sisimpiä tuntojaan. Jeesus kertoi ystävilleen kaiken ja selitti juurta jaksaen. Hän avasi meille sydämensä, kertoi suunnitelmansa ja aikomuksensa. Olemme Jumalan ystävä- ja perhepiirin etuoikeutettuja jäseniä.

Eräs kristillinen yhdyskunta käyttää itsestään nimitystä ”ystävät”. Tämä sopii koko Kristuksen kirkosta käytettäväksi nimitykseksi. Jeesuksen ystäväseuran jäseniksi tulimme sen kautta, että hän kuoli meidän, Jumalan vihollisten puolesta. Jeesus ei kuollut siksi, että me olimme hänen ystäviään, vaan sitä varten, että tulisimme hänen ystävikseen.

Tämä kaikki on meille ilosanomaa, evankeliumia. Se on ilosanoma, että Jumala valitsi ja että ilokaan ei synny yrittämisestä, vaan anteeksiantamuksesta. Vaikka me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin hän uskollisena. Rakastamisen velvoite tuntuu lailta, mutta sekin perustuu evankeliumiin: hän on ensin rakastanut meitä. Kuuluminen Jumalan ystäväpiiriin on uskomatonta. Moni kieltäytyy kunniasta: kiitos, teititellään vain toisiamme. Kun Jumalan pyhyyden ja ankaruuden tajuaa, niin mielellään vetäytyy syrjään, sen ymmärtää. Mutta Jumala kutsuu lähelleen. Älä arkaile, kuulut Herran ystäväjoukkoon!