6. sunnuntai pääsiäisestä Laitoshartaudet 29.5.06


Virret: 123:1-4, 449, 568.

Joh. 17: 18-23

Jeesus rukoili ja sanoi:
»Isä, niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät. Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä.
Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.
Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.»

Jeesus on astunut ylös taivaalliseen kirkkauteensa ja kunniaansa. Hän on pois tästä matoisesta maailmasta, jossa hän sai aika tylyn vastaanoton. Mutta ei hän silti pahalla muistele maailmaa eikä hän pahalla muista edes oppilaitaan, jotka hekin olivat aika kaksinaamaisia tyyppejä: kuka vakuuttaa uskollisuuttaan, mutta pettää, kuka on ymmärtämätön, kuka epäilee, kuka kavaltaa. Herramme istuu taivaallisessa kunniassaan Isän oikealla puolella, ei muistele pahalla menneitä, eikä istu toimettomana peukaloitaan pyöritellen, että mistäs tässä nyt sitten tekisi? Hän rukoilee omiensa, sanoisinko lastensa puolesta. Jeesus Kristus on kuin hyvä isä tai äiti, joka ei lakkaa huolehtimasta lapsistaan, ei vaikka nämä olisivat jo aikuisiksi kasvaneita. On aika puhua lapsille Jumalasta, ja aika puhua Jumalalle lapsista. Jeesus oli parin vuoden ajan pitänyt opetuslapseuskouluaan ja puhunut opetuslapsilleen Jumalasta, sitten koitti tämä aika (joka yhä edelleen jatkuu), että Jeesus puhuu Jumalalle lapsistaan.

Näinhän se on meidänkin laitamme. Pienille lapsille puhutaan kristityissä kodeissa Jumalasta, mutta tulee aika, jolloin lapset alkavat olla kriittisempiä vanhempiensa puheille, varsinkin jos elämä näyttäisi olevan ristiriidassa puheiden kanssa. Silloin on aika puhua Jumalalle lapsista, jättää heidät hyvän Jumalan huomaan rukouksissa. Hyvä vanhempi ottaa tuhlaajalapsensakin vastaan rakkaudella aina, kun tällä on tarvetta tulla takaisin kodin suojaan. Selvää rajaa sen välille ei voi vetää, milloin aika vaihtuu opetuksesta esirukoukseksi. Koko ajan tarvitaan enemmän tai vähemmän kumpaakin. Mutta aina silloin kun opettamiseen ei ole mahdollisuutta tai sillä ei ole vaikutusta, rukous toimii. Jeesus istuu taivaallisella valtaistuimellaan ja rukoilee alati lastensa puolesta. Siinä on malli ja esikuva, kuinka vanhempienkin tulee toimia lastensa puolesta.

Jeesus rukoilee seuraajilleen ykseyttä. Tätäkin voi soveltaa vanhempien ja lasten välisiin suhteisiin. Perintöriidat ovat kaikkein vaikeimpia. Ne turmelevat monen ihmisen elämän. Vanhemmat usein toivovat ja toivottavatkin lapsille yksimielisyttä. Se, mitä patriarkka Jaakob kerran sanoi pojilleen ”Älkää riidelkö matkalla!” on aiheellinen kehotus, joka sopii kenen tahansa vanhemman suuhun. Ainakaan kuoleman jälkeen vanhemmat eivät voi enää vaikuttaa siihen, miten lapset tulevat toimeen keskenään. Vanhempien rukous jää kuitenkin elämään. Jotenkin tekisi mieleni ajatella lapsenomaisesti, että Jumalan esirukouslippaaseen jätetty pyyntö voi tulla kuulluksi vielä senkin jälkeen, kun rukouspyynnön jättäjästä on aika jättänyt. Eikö rukous sitten tule kuulluksi, kun lapset kuitenkin riitelevät? Aina eivät rukousvastaukset tule toivotussa aikataulussa, jos ei toivotulla voimallakaan, mutta muiden keinojen puuttuessa on hyvä tarttua tähän pelastusrenkaaseen.

Jeesus rukoilee omiensa ykseyden puolesta. Rukous ilmaisee Jumalan tahdon suuntaa. Ykseys on tärkeä asia. Siihen pitää aina pyrkiä. Ykseyteen on syytä pyrkiä myös määrätietoisena toimintana, jonka tähtäimessä on ykseys. Ei rukouksen pidä merkitä sitä, että muuta ei asian hyväksi sitten tarvitseekaan tehdä, kunhan vain rukoillaan. Ykseyden tavoittelemiseksi on nähtävä vaivaa.

Ykseys voidaan ymmärtää tarpeena säilyttää kristillinen usko samanmuotoisena ja – sisältöisenä kautta aikain. Nykyään tähdennetään sitä, että oppi ei saa muuttua, vaikka etiikka joutuu vastaamaan ennen tuntemattomiinkin haasteisiin. Ja toisaalta etiikassa eivät päde kautta aikain samat vastaukset. Tämä on aika kiperä kysymys yhä tänä päivänä. Toisaalta ei riidellä saisi, mutta kun uskon sisältöä pitäisi varjella muuttumiselta, niin siinä pitää toimia riidan uhallakin. Vaikeita kysymyksiä, joissa kirkko on elämän kysymyksissä poikennut traditionaalisista tavoista, on mm. naispappeus. Parhaillaan käydään tiukkaa vääntöä homoseksuaalisuudesta ja hedelmöityshoidoista. Näitä ensin mainittu on Raamatustakin tuttu asia. Raamatussa otetaan siihen ehdottoman kielteinen kanta. Hedelmöityshoidot ovat taas menneiden sukupolvien ihmisille tuntematon ongelma, mutta meidän sukupolvemme on etsittävä siihen kristillinen vastaus. Kristillinen tarkoittaa usein elämänkysymyksissä kuitenkin ihmisen luonnolliseen oikeustajuun perustuvaa yleisinhimillistä harkintaa, mikä näyttäisi olevan elämän kannalta tarkoituksenmukaisimmalta ratkaisulta. Kristityt eivät kuitenkaan voi missään kysymyksessä ohittaa Raamattua kevyesti. Toisaalta yksioikoisesti Raamatusta ei voi lukea vastausta ongelmaan kuin ongelmaan, ei vaikka asia vaikuttaisikin melko ilmi selvältä. Ainakin Vanhan testamentin osalta ovat monet vanhat käytännöt jääneet pois kristillisestä kulttuurista ilman sen kummempia pohdintoja. Jotkut asiat ovat siis kulttuuriin liittyviä eikä niiden katsota antavan meille aihetta tapojen muutoksiin.

Itse opin suhteen on tärkeää kuitenkin vaalia kristillisen opin yhtenäisyyttä ja muuttumattomuutta. Tämä vääntö oikeasta kristillisestä opista on yhtä vanha kuin kirkon historia. Varhaiskirkon aikana tunnetuin kristillistä oppia horjuttava vastauskonto oli gnostilaisuuden nimellä tunnettu uskonnollinen toisinajattelu. is oli luonteenomaista, että siinä oikein kiusallaan käännettiin perinteinen kristillinen ajattelu ylösalaisin. Viime aikoina tästä on saatu näyte Juudaksen evankeliumina tunnetun gnostilaisen kirjoituksen tultua julkisuuteen. Media toitottaakin haltioituneena tai ainakin ilkikurisesti, että löytynyt kirjoitus asettaa Raamatun kuvauksen Juudaksen toiminnasta uuteen valoon. Asia ei ole niin asia kuin annetaan ymmärtää eikä se pysty haastamaan Raamatun kertomusta, mutta antaa hyvän kuvan gnostilaisuudesta ja tuo julkisuuteen aiemmin kadonneen pidetyn kirjoituksen, jonka sisällöstä ollaan oltu hyvin tietoisia mm. kirkkoisä Irenaeuksen antamien tietojen pohjalta. Usein kirkon oppia vastaan tulevat hyökkäykset ovat vanhan toistoa, vaikka käytettäisiin uusia nimiä. Toki syntyy myös täysin uusia oppeja. Mitä varten väärät opit pitää torjua? Eikö ihminen saa uskoa niin kuin haluaa? Uskominen on tietysti vapaata eikä ketään voi pakottaa mihinkään uskoon, mutta kai totuus sentään on jakamaton, vaikkei sitä kukaan voi omia. Oppi edustaa kristikunnan yhteistä uskontajua. Kristikunnasta on myös se perinne, että uskon sisältö lausutaan julki. Tunnustus nousee kanonisoitujen pyhien kirjojen ymmärtämisestä. Kanonisoiminen tarkoittaa sitä, että pyhien kirjojen luetteloa ei enää laajenneta. Tunnustuskirjojen määrä voi kyllä periaatteessa lisääntyä, mutta ne eivät tuo mitään uutta kristinuskoon sisältöön. Ne heijastavat vain ajassa olevia muuttuvia tilanteita, joihin ehkä pitää ottaa kantaa. Kristikunta varjelee yhteistä uskoa, koska Herramme rukoili sen puolesta, että hänen oppilaansa olisivat yhtä.

Jeesuksen rukous viittaa myös siihen, että eri kirkkokuntien pitäisi etsiä yhtä, yhdistävää uskoa. Siitä käytetään nimeä ekumenia. Kirkot yrittävät lähentyä toisiaan. Se ei kuitenkaan tapahdu omasta uskosta tinkimällä, tekemällä kompromissipäätöksiä, vaan joko sallimalla yhteisen uskon ilmauksissa variaatioita asioissa, jotka eivät ole ihan keskeisen luovuttamattomia. Esimerkiksi Keski-Euroopan protestantit, reformoidut ja luterilaiset ovat yhdistyneet yhdeksi kirkoksi vuonna 1973 Leuenbergin konkordia –nimisellä sopimuksella. Pohjoismaiden luterilaiset eivät ole tehneet samaa sopimusta täkäläisten reformoitujen kanssa. Meillä koetaan, että siinä on muutamia asioita, joissa ei voida olla täysin yhtä mieltä. Ne ovat sikäli keskeisiä, että ne koskevat sakramentteja. Sen sijaan olemme sopineet Porvoon sopimuksen, jossa luterilaiset ovat yhdistyneet Baltian luterilaisten ja Englannin anglikaanikirkon kanssa. Pohjoismaiden luterilaisten kanssa meillä on jo ennestään tiivis yhteisymmärrys uskon sisällöstä. Roomalais-katoliskirkon kanssa on annettu yhteinen julistus vanhurskauttamisopista, keskeisestä kohdasta, joka aiheutti uskonpuhdistuksen. Valitettavasti meillä on katolisten kanssa edelleen muutamia niin isoja erimielisyyksiä, että yhteyttä ei voida viedä pidemmälle. Tämä johtuu erilaisesta virkakäsityksestä. Sekä paavin että muiden pappien virka ymmärretään eri tavoin. Sen seurauksena meillä ei voi olla mm. ehtoollisyhteyttä. Ortodoksinen piispa isä Ambrosius esitti Lappeenrannassa vieraillessaan toivovansa, että ortodoksien ja Suomen luterilaisten välillä saataisiin mahdollisimman pian ehtoollisyhteys.

Ei tarvita vain uskon jatkuvuutta, mutta myös rakkauden jatkuvuutta. Jeesus rakasti omiansa loppuun asti ja antoi oppilailleen velvoitteen osoittaa rakkautta toisilleen. Tarvitaan lakia ja evankeliumia. Rakkautta on osoitettava. Elämässä tulee pyrkiä rakkauden osoittamiseen. Kristikunta tunnetaan ja tunnistetaan keskinäisestä rakkaudesta. Rakkaudella mitataan uskon aitoutta. Yhtenäinen ja rakkautta osoittava kirkko voi olla todistuksena maailmalle, niille, jotka eivät usko tai uskovat toisella tavoin. Eripuraisuus ei vakuuta. Sanomamme raukeaa tyhjiin, jos sitä ei kannattele rakkaus.

Pääsiäisjakso