2. sunnuntai ennen paastonaikaa (Sexagesima), pöytälaatikkosaarna 27.2.11

Joh. 4: 31–38

Opetuslapset sanoivat Jeesukselle: »Rabbi, tule syömään.» Mutta hän sanoi heille: »Minulla on ruokaa, josta te ette tiedä.» Opetuslapset kummastelivat keskenään: »Onko joku tuonut hänelle syötävää?» Mutta Jeesus jatkoi: »Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen. Te sanotte: ’Neljä kuuta kylvöstä korjuuseen.’ Minä sanon: Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi. Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa
iankaikkiseen elämään, ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa. Tässä pitää paikkansa sanonta: ’Toinen kylvää, toinen korjaa.’ Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät.»

Lappeenrannan kirkon saarnatuolissa olevat korkokuvat ovat jatkuvasti kirkossa kävijän silmien edessä. Mutta tulemmeko niitä koskaan sen enempää – jos ollenkaan – katselleeksi ja pohtineeksi? Ne ovat kuitenkin Jeesuksen opetuksen keskeistä aihepiiriä.

       Lappeenrannan kirkon saarnatuoli ja alttarikaide.

Ne havainnollistavat Jeesuksen kylväjävertausta. Tänään on syytä ottaa korkokuvien aihepiiri pohdittavaksemme. Ensiksi on todettava, että maatalouden piirissä on nykyään vain vajaa 10 % kansastamme. Emme siis useimmat kasvata leipäviljaa emmekä liioin leivo, vaan ostamme kaiken valmiina kaupasta. Kylvötyö ei ole meille niin tärkeä asia kuin oli kerran Jeesuksen kuulijoille ja niin kuin se on yhä tänään viljelijäväestölle. Kun maatalouden parissa toimivalle väestölle alkaa puhua kylvämisestä, niin takuulla kuuntelu valpastuu. Urheiluhullu valpastuu urheilusta puhuttaessa, nörtti tietokoneohjelmista puhuttaessa. Kaupunkilaisväestölle kylvö tuntuu oudolta, ainakin jos siis puhutaan leipäviljan kasvattamisesta ammattityönä. Mutta muuten kylväminen on kaikille enemmän tai vähemmän tuttua. Minä olen lopettanut melkein kaiken vihannesviljelynkin, mutta puita istuttelen usein. Se on pelkkää harrastusta. On kiva nähdä, lähteekö puun siemen kasvamaan ja saanko pihalleni jonkun harvinaisen eksoottisen puulajin kasvamaan. Jotkut kasvattavat sisällä oikein tosi eksoottisia puita. Kahvi huonekasvina on melko yleinen. Viimeisin ulos istuttamani puu on hevoskastanja. Tekisi mieli saada kotipihaan kukkiva kastanja. Istuttaessani puita viime kesänä kastelin puita ahkerasti, revin ympärillä kasvavat rikkaruohot matalaksi. Tulevana kesänä näkyy, lähtikö yksikään istuttamani kastanjan siemen kasvuun.

Tämän päivän evankeliumissa ei kuitenkaan ole kysymys viljelystä sanan tavanomaisimmassa merkityksessä, yhtä vähän kuin kirkkomme saarnatuolin kaidekoristelu tarkoittaisi päivittäisen elatuksen hankkimiseen liittyvää kylvötyötä. Latinan kielessä sana maanviljely on ”cultura”. Sitä lainasanaa käytämme paljon henkisemmässä merkityksessä kuin mihin se alun perin pääasiassa viittasi. Kulttuuri on hengen viljelyä, jossa ihminen kehittää tietoja, taitoja ja osaamistaan. Maassamme on yleinen oppivelvollisuus, joka velvoittaa jokaisen harjoittamaan tätä viljelytyötä. Ammatillisia kulttuurin viljelijöitä ovat ennen kaikkea opettajat, mutta jokainen äiti ja isä on lastensa kasvattaja ja siinä mielessä ”viljelijä”, joka yrittää kasvattaa lapsestaan tasapainoista ja onnellista ihmistä, että tämä pystyisi menestymään ja hankkimaan itselleen hyvän toimeentulon. Kasvattajan työssään vanhempi käyttää muutettavat muuntaen vähän samanlaisia hoivamenetelmiä kuin kasvejakin hoitaessaan, ”rakkautta ja substraalia”. Ihmistaimen kohdella juuri tuo rakkaus on totisen tärkeää. Lapsi, joka ei ole saanut rakkautta osakseen, ei ole kehityskykyinen, vaan hänelle käy yhtä huonosti kuin kastelemattomalle kodin kukkaselle. Substraali on lapsen kohdalla ravinteita. Huomiota herättävin piirre siinä on, että lapselle pitää syöttää usein sellaisia tököttejä, mitä hän kaikkein vähiten haluaisi ja rajoittaa niiden herkkujen käyttöä, joita hän mielellään lappaisi suuhunsa. Kasvattaja joutuu valitettavasti usein hankalaan tilanteeseen, puun ja kuoren väliin. Olisi kiva olla vanhempi, joka tuottaa lapselleen vain mielihyvää, mutta hän joutuukin olemaan kasvattaja, joka tuottaa kasvatettavalleen mielipahaa ja pettymyksiä. Näitä jälkimmäisiä lapsi tulee elämässään eniten tarvitsemaan. Pitää oppia kestämään vaikeuksia, työtä ja vaivannäköä, jopa vastoinkäymisiä. Kasvatustoimenpiteet ovat epämiellyttäviä rokotuksia, joita tarvitaan häiriöttömän kasvun tukemiseksi. Vanhempi, joka on satsannut tällaisen kylvö- ja hoivatyöhön, saa ehkä ajan mittaan korjata satoa, mikä tarkoittaa iloitsemista lasten menestyksestä ja pärjäämisestä. Kaikki lasten menestys ei tietenkään ole rahassa mitattavaa, vaan sitä voi myös arvioida sosiaalisen kanssakäymisen vilkkaudella ja tyytyväisyydellä ja onnellisuudella, jota jälkikasvu kokee elämässään ja työssään. Pelkistäen voisi sanoa, että monelle vanhemmalle on varsinkin ylioppilasjuhla ensimmäinen sadonkorjuu, jossa äiti saa pistää ihan lyyran rintaansa jakaen lapsensa menestystä.

Tässä yhteydessä on myös pakko sanoa, ettei lapsen elämän epäonnistumisesta pidä aina syyttää vanhempia. Tähän pätee näet sekin Pyhän kirjan sana, että ihminen niittää sitä, mitä hän on kylvänyt. Jokainen on itse vastuussa tekemisestään. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän hän on itse oman onnensa ja onnettomuutensa seppä. Vanhempien kasvatusvastuu vähenee ja siirtyy aikuistuneelle lapselle. Vanhemman on jätettävä lapsi omien voimiensa varaan. Vähän samaan tapaan kuin linnut jättävät luonnossa poikasensa tietyssä vaiheessa selviytymään omin nokkinensa. Vanhemmat eivät yksinkertaisesti pysty enää huolehtimaan poikasestaan. Silloin tämän on tultava toimeen omin neuvoin.

Kirkkomme kylvöön liittyvä vertauskuva ei kuitenkaan viittaa suoranaisesti mihinkään edellä sanottuun. Se viittaa hengelliseen kasvuun. Täällä kirkossa tehdään hengellistä kylvötyötä. Tavoitteena, on että jokainen kuulija saisi ravintoa hengelliselle kasvulle. Voisi toivoa myös sitä, että kuulemastaan sanasta joku suoranaisesti kääntyy Jumalan puoleen ja luopuu entisestä, harhaan johtaneesta elämäntavastaan, jumalattomasta elämästä ja lähtee kulkemaan Kristuksen seuraajana. Jumalan sana on siemen, joka synnyttää ihka uutta elämää. Jumalan sana vaikuttaa uskoa, toivoa ja rakkautta. Sitä tarvitaan jatkuvasti. Jumalan sanan kuuleminen muistuttaa viljelijän työtä. Peltoa muokataan, möyhennetään, kasteellaan ja rikkaruohot kitketään pois. Peltoon levitetään lannoitteita, joskus varmaan tuholaismyrkkyjäkin. En osaa sanoa, mitä kaikkea se voisi tarkoittaa hengellisen kylvötyön kohdalla, mutta varmaan sitä, että Jumalan sana on monipuolista opetusta, varoitusta, kehotusta, ja myös lohdutusta ja rohkaisua. Jumalan sanan kylvötyö on yhtä ongelmallista kuin maanviljelijän työ: kova ja kuiva maa, ohdakkeet ja viholliset estävät kasvua. Mutta täysin hukkaan ei sanan kylvötyö koskaan mene. Joskus se ehkä vaatii paljon aikaa, niin paljon ettei sanan kylväjä enää näe kylvötyönsä satoa. Voi olla, etten koskaan näe istuttamaani puuta kukkimassa, mutta joku muu iloitsee siitä. Hän ajattelee mielessään, että kukahan tämänkin puun on mahtanut istuttaa. Onpa hienoa, että hän istutti sen. Kristillisen kirkon työ on paljolti sanan kylvöä ja kylvömaan muokkaamista, sen miettimistä, että kuinka voisi parhaiten julistaa Jumalan sanaa niin, että se todella koskettaa kuulijoita ja vaikuttaa uskoa, toivoa ja rakkautta ja kaikkia hengen hedelmiä. Yleensä ajatellaan niin, että Jumalan sanan kylvöä seuraava sadonkorjuu tapahtuu vasta tulevassa elämässä. Tämä elämä on vaivaa ja kilvoitusta. Täällä kylvetään murheen laaksossa vaikeissa olosuhteissa. Korjuujuhlaa vietetään vasta taivaan ilossa, joka on hyvin lopunajallinen ja tuonpuoleinen käsite. Johanneksen evankeliumissa on toisenlainen näkökulma. Siinä eletään koko ajan ns. toteutunutta eskatologiaa. Elon leikkuu on jo alkanut. Iäinen elämä alkaa jo täällä maitten päällä ja jatkuu iäti taivaassa. Sillä hetkellä, kun hengellinen elämä on alkanut sinussa ja minussa, on alkanut taivaallinen korjuujuhla. On synoptisissa evankeliumeissakin samanlaista häivähdystä. Kun eksynyt on löytynyt ja tuhlaajapoika palannut kotiinsa, alkaa ilojuhla.

Sykarin kaivolla koettiin tätä vastaava ilohetki, kun eräs elämässään harhaan joutunut ja vastoinkäymisiä kokenut eristäytynyt nainen sai Jeesuksen rohkaisemana uuden startin elämäänsä. Hän todisti ihmeellisestä auttajastaan kylän väelle, joka kohta vaelsi joukoittain valkeisiin pukuihinsa pukeutuneena merkillisen opettajan luo. Silloin Jeesus puhkesi sanomaan: ”Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi.” Asiayhteydestä voi päätellä, että Jeesuksen sanat osoittivat luonnollisesta kylvön ja korjuun satokaudesta poikkeavaan tapahtumasarjaan. Maatalouden kannalta nyt ei tosiaankaan ollut sadonkorjuun aika. Se olisi koittanut vasta neljän kuukauden päästä. Evankeliumi korostaa Jeesuksen persoonallisen läsnäolon merkitystä. Siellä, missä hän on paikalla, tapahtuu kaikenlaisia ihmeitä. Normaalisti sadonkorjuu vaatii kärsivällistä, pitkäkestoista odotusta. Nyt ei tarvitse jäädä odottelemaan. Tuskin ehditään siemen kylvää, kun se jo kypsyy leikattavaksi. Kaikkein ihmeellisintä on se, että kristillisen sanoman julistus menestyy seudulla, jossa väki on toisuskoista. Olisi luullut, että tällä seudulla ei sanan julistuksella olisi ollut minkään laista menestystä. Ihmiset olisivat tylysti kääntäneet selkänsä oudolle opettajalle ja ajaneet hänet tiehensä. Tässä taitaa toteutua vähän samanlainen seikka kuin on evankeliumin alussa: ”Hän tuli omiensa luo, ja hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.” Omat eivät ottaneet vastaan, mutta vieraat ottivat. Sama ajatus on muissakin evankeliumeissa. Jeesus joutui jatkuvaan nokkapokkaan tosiuskovaisten kanssa, mutta syntisiksi leimatut mieltyivät hänen seuraansa.

Tämän päivän maailmassa sanan julistus menestyy huonosti niillä alueilla, jotka ovat olleet perinteisesti viljavia alueita. Euroopassa kristinusko taantuu. Uskonpuhdistajamme Lutherin kotiseutu on vieraantunut uskosta. Suomessa on nyt kova vastassa. Hengelliseen julistukseen suhtauduttiin nyreästi. Julkisesta elämästä halutaan sulkea pois kaikki uskon harjoitus. Vihollinen ei tule vain ulkopuolelta, vaan myös sisältäpäin. Jotkut haluavat sanoutua irti piispallisesta kaitsennasta tai ainakin valikoida, keiden piispojen ohjauksessa halutaan olla. Kirkosta eivät eroa vain ne, jotka eivät käytä kirkon palveluksia eivätkä välitä niistä, vaan myös ne, jotka ovat haluavat seurata Kristusta. Heille kirkko on liian maallistunut ja väljähtynyt instituutio. Eripura on levinnyt kristillisille viljelymaille. Se on kuin halla, joka tuhoaa kaiken. Vihan ja epäluulon kylvö tuottaa tuhoa. Kristinuskon painopiste on siirtymässä kohti etelää. Siellä kuunnellaan Jumalan sanaa avoimesti ja otetaan sana ilolla vastaan. Kylväjä ei aina pääse näkemään kylvötyönsä tuloksia. Sillä alueella, missä minä olin työssä 60-luvun lopusta vuosisadan loppuun asti, korjattiin satoa, jonka toiset olivat kylväneet.  Ennen Italian miehitystä ns. Kambatan kahden miljoonan ihmisen alueella kastettiin paikan päällä vain kaksi henkilöä. Kun lähetystyöntekijät palasivat maahan sodan jälkeen, siellä oli 20 000 kristittyä. He olivat eläneet vaikeissa olosuhteissa, mutta kristittyjen lukumäärä oli vain kasvanut, ilman ulkomaalaisten lähettien myötävaikutusta. Tällä hetkellä arvelen kristittyjen lukumäärän nousevan miljoonaan – siis täällä rajatulla Lappeenrannan rovastikunnan kokoisella alueella. Heistä 630 000 kuuluu evankeliseen Mekane Yesus –kirkkoon. Koko kirkkoon kuuluu reilut 5 miljoonaa henkeä (2009). Jos täällä kynnetään Jumalan vainioilla kivisillä ja hallaisilla pelloilla, niin Afrikassa ovat tosin pellot kuivia ja kalvajasirkoille alttiita, mutta Jumalan vainiot kypsiä leikattaviksi. Sanan kylvö on vahvasti meidän tehtävämme, mutta samalla saamme olla hyvin luottavaisia: Herra itse antaa kasvun. Viime kädessä työ ei ole vain meidän varassamme, jos ollenkaan.

Palatakseni Lappeenrannan kirkkosalissa oleviin reliefeihin on todettava, että alttarikaidetta koristavat viljan ohella toista merkittävää luonnontuotetta esittävät korkokuvat, viinirypäleet. Saarnatuolin kyljen vilja ja alttarikaiteen viinirypäle yhdistyvät alttarin sakramentissa, jossa meitä ruokitaan pelastusta välittävillä pyhillä aineilla. Maatalous tuottaa ne pyhät aineet, jotka välittävät meille pelastuksen. Jumala kätkee pelastavan voimansa siihen, mitä olemme kylväneet.

Pääsiäisjakso    Etusivu