2.sunnuntai pääsiäisestä Iltakirkko 29.4.01

Virret: 378:1-4, 174, 138:5.

 

1 Piet 2:21-25

Kristus kärsi teidän puolestanne ja jätti teille esikuvan, jotta seuraisitte hänen jälkiään. -- Hän ei syntiä tehnyt, hänen suustaan ei valhetta kuultu. Häntä herjattiin, mutta hän ei vastannut herjauksella, hän kärsi, mutta ei uhkaillut, vaan uskoi itsensä oikeamielisen tuomarin haltuun. Itse, omassa ruumiissaan, hän "kantoi meidän syntimme" ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. "Hänen haavansa ovat teidät parantaneet." Te olitte "eksyksissä niin kuin lampaat", mutta nyt te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan luo.

 

Tämä Hyvän Paimenen sunnuntaiksi tituleerattu pyhäpäivä tuo mieleen laumaansa kaitsevan paimenen. Kaupungistuneessa yhteiskunnassa erittäin harvinainen näky! Meille nykymaailman ihmisille ja kaupunkilaisille voi olla vaikea ymmärtää vanhasta paimentolaiskulttuurista nousevia käsitteitä. Idässä näiden kuvien ymmärtäminen oli helppoa. Ja tänäkin päivänä paimentolaisseuduilla niiden ymmärtäminen on helppoa. Uusi Seelanti saattaa olla kyllä liian moderni ja tehokas lammasten kasvatusalue, ettei siellä ehkä paimentolaiskuvat ole sillä tavalla tuoreita kuin lähi-idän erämaiden beduaanien tai Afrikan paimentolaisten elämä. Palestiinassa lampaankasvatus tapahtui melko kapealla ja karulla vuoristoylängöllä. Paimentolaisuus oli liikkuva ammatti ja senkin puolesta paimenen piti olla koko ajan ulkotyömaallaan. Vuoristomaisema oli hyvin louhikkoista, mikä vaati ahkeraa lampaiden perään katsomista ja iltaiseen aikaan luvun ottamista. Yöllä pedoista oli todellinen vaiva. Joskus paimen joutui jopa riskeeraamaan henkensä lammasten edestä.

Sana paimen kuvaa osuvasti Jumalaa, joka seuraa laumaansa jatkuvalla tarkkaavaisuudella ja itseuhrautuvalla rakkaudella.

 

Juutalaisessa, alun perin paimentolaisina eläneen kansan keskuudessa paimen oli, ei enempää eikä vähempää kuin, Jumalan arvonimi, tai Jumalaa kuvaava nimi. Jumala on paimenemme ja sielujemme kaitsija.  Paimen on vanhin Jumalaa kuvaava nimi. Herra on minun paimeneni, Ps.23. Profeetta Jesajakin kuvaa Jumalaa paimenena.  ”Paimenen lailla hän kaitsee kansaansa, omin käsin hän kokoaa sen yhteen. Karitsoita hän kantaa sylissään, emolampaita hän ohjailee eteenpäin”, Jes. 40:11. Jumalan oli määrä lähettää kansalleen suuren kuninkaan, jonka tuli kansansa paimen. Profeetta Hesekiel kuulee Jumalan lupauksen: ”Minä annan heille yhden paimenen ja hän ruokkii heitä, sellaisen kuin David; hän ruokkii heitä ja on heidän paimenensa”, Hes 34:23,37,24.

Jeesus omaksui itselleen Hyvän Paimenen tittelin. Jeesuksen mukaan Hyvä Paimen tunnetaan senkaltaisesta uhrautuvaisuudesta, että hän panee henkensäkin alttiiksi laumansa puolesta. Jeesukselle miehet ja naiset, jotka eivät tunteneet Jumalaa ja jotka seurasivat suurin odotuksin hänen toimintaansa, olivat kuin lauma ilman paimenta, Mark 6:34. Kristuksen palvelijalle on annettu suuri etuoikeus ruokkia ja paimentaa Jumalan laumaa, Joh 21:16, 1 Piet 5:2.

 

Ensimmäinen johtajuutta kuvaava sana on paimen. Kirkolliseen kielenkäyttöön se on periytynyt latinankielisessä muodossaan perusseurakuntatyötä tekevän papin virkanimikkeeksi. Rovastin arvonimi tuo siihen vanhemmuuden lisän. Usein tämä arvonimi myönnetäänkin puhtaasti iän perusteella. Rovasti on pappien joukossa vanhemmasta päästä. Hänellä voi jo kuvitella olevan elämänkokemuksen tuomaa viisautta ja arvostelukykyä, ehkä myös oppineisuutta. Oppia näet ikä kaikki. Pastori on kuitenkin paimen..

Jumala on asettanut seurakuntaansa paimenviran.  Tavallisen seurakuntapapin virkanimike on paimen  –sanan latinankielinen versio. Papin tehtävä on ohjailla ihmisiä oikean elämän tietä. Papin on oltava elämällään esimerkkinä, on oltava uhrautuva, nöyrä, altis ja palveleva. Siveellisestä vaelluksesta ei pitäisi löytyä moittimisen sijaa Pappi paimenena liittää pienokaisia kasteessa Jumalan lammastarhaan, kuolleitaan surevia hän lohduttaa ja rohkaisee, puheillaan hän viittoo oikean elämän tietä, ennen kaikkea julistaa anteeksiantamusta, eksyneet hän etsii ja kutsuu takaisin elämän tielle. Nuoriso, varsinkin rippikoululaiset ovat paimenen keskeisen huolenpidon kohde.

On monia hyviä tilanteita, jotka ihmisten paimenen on viisaasti hyödynnettävä – tilaisuus ei tule toistumaan. Arkkipiispan suulla kehotettiin muutama vuosi sitten pappeja jalkautumaan. Piispat ovatkin ensi sijassa pappien valvojia, että he tekisivät sitä työtä, mihin heidät on asetettu. Jos pappi virkamiesmäistyy: käy virka-aikana töissä, jonne ajaa autolla ja palaa virka-aikaan nukkumalähiöönsä, ehkä oman seurakuntansa ulkopuolelle, kosketus ihmisiin jää syntymättä.

Ongelman ei varmaan tarvitse olla yksin papin, että hän möhlii ja tekee vääriä asioita väärään aikaan. Postmodernin ajan yksilöitynyt ihminen ei halua olla kenenkään holhottavana eikä neuvottavana, vaan päättää itse omista asioistaan, päättää siitäkin, mikä on syntiä ja mikä ei.  Papin elämänohjeita ei jakseta tulla kuuntelemaan. On varmasti aiheellisesti petyttykin hengellisiin jorinoihin. Ehkä päällimmäisempi kokemus on kuitenkin se, että kristillistä uskoa pidetään, ainakin sen yhteisöllisessä muodossaan ajasta jälkeen jääneenä. Piispojen paimenäänelle on nyky-yhteiskunnassa annettu enemmän arvoa. Piispojen puheenvuorot pääsevät lehtien haastatteluihin ja artikkeleihin. Tosin joku piispa ehti jo valittaa, että piispan sosiaalieettiset kannanotot kyllä noteerataan, mutta ei julistuksen hengellistä sisältöä, vaikka se olisi piispan sanoman pääkohta. Samalla lailla kai sanankuulijatkin valikoivat, mitä he haluavat kuulla ja antavat lopun puheen kaikota itsestään pois.

 

Toinen sana, jota käytetään tekstissä, on kaitsija, mikä suomenkielessä on melko täydelleen edellisen synonyymi. Kreikankielessä käytetään nimitystä episkopos, mistä on tullut suoraan lainasana piispa. Alun perin tuo sana tarkoittaa kuitenkin kreikkalaisroomalaisten kaupunkien ylitarkastajaa, valvojaa, jonka silmäin ja tarkkailun alaisena kaupungin elämänmeno kulki. Hän oli virkamies, joka valvoi kaupungin asukkaiden elämää. Homeroksen Ieepos Ilias kertoo tarunomaisesta troijalaisten sankarista Hectorista. Hector valvoi Troijaa ja turvasi jalojen naisten ja pienten vastasyntyneitten elämää. Nimitystä episkopos käytettiin myös jumalista, jotka valvovat ihmisten tekemiä sopimuksia ja suojelevat koteja. Oikeudenmukaisuuden jumala valvoo ihmistä, että hän korvaa aiheuttamansa vääryyden.

Platonin Laeissa Valvojat tarkkailevat lasten leikkejä, ravitsemusta ja kasvatusta, että ”heidän kätensä ja jalkansa pysyisivtä puhtaina ja että he varjeltuisivat pahoilta tavoilta.” Toreillakin oli valvojia, jotka ”tarkkasivat henkilökohtaista käyttäytymistä ja pitivät silmällä huonotapaisia, joita rangaistiin paheista.”

Ateenan hallinnossa episkopoi olivat hallitsijoita ja virkamiehiä ja valvojia jotka pitivät huolta siitä, että laki ja järjestys turvataan.

Rodoksessa oli viisi episkoposta, jotka valvoivat hyvää hallintoa sekä lakia ja järjestystä.

Meidän yhteiskuntaamme tämä sana on peritynyt piispan virkanimikkeessä, mutta sanan takana on laaja etymologia. Episkopos suojelee julkista turvallisuutta, valvoo kunniaa, totuutta ja rehellisyyttä ja pitää huolta sivistyksestä ja julkisesta moraalista. Kun Jumala on Episkopos, niin hän on meidän Paimenemme ja sielujemme Kaitsija ja Valvojamme ja Johtajamme. Jumala kaitsee meitä rakkaudella, voimallaan hän suojelee meitä. Viisaudessaan hän opastaa ja johtaa oikeaa tietä.

Meidän yhteiskunnassamme muutettavat muuttaen episkopos ei edusta vain kirkollista yhteiskunnallista huolenpitoa, vaan siihen liittyy oikeudenvalvopjat, tuomarit, poliisit, ehkä myös sosiaalihuolto ja media, myös tutkiva media, joka ehtii paikalle usein jo ennen poliisia. Valitettavasti media ehtii jo johdattamaan yleisen mielipiteen  lynkkaustuomioonkin ennen kuin asia on varsinaisesti oikeudessa tutkittu ja akateemisesti koulutettu oikeuden päätös julistettu.

 

Varhaiskirkollisessa kuvataiteessa Jeesusta kuvattiin juuri paimenena lammas olkapäillään. Kaiken kaikkiaan kuvan viesti nykyajan kaupunkilaiselle on vaikea. Onhan lehdissä kirjoiteltu juuri pääsiäisen tienoilla, että lampaankasvatus ei vetele Suomessa elinkeinona. Lampaasta maksettu hinta ei tee elinkeinosta kannattavaa Suomessa. Muiltakin osin lampaan siinä kuin muunkin karjanhoito antaa meille ihan eri kuvan kuin minkä evankeliumit välittävät. Nykyaikaiset lammastarhat ovat suuria ja hyvin aidattuja. Paimenen ei tarvitse olla koko aikaa laumaansa lähellä. Tosin muutamat uutiset susien aiheuttamista tuhoista ovat herättäneet viime aikoina huomiota ja se lähenee palestaiinalaista todellisuutta.  Se on vähän saman asia kuin meillä vaadittaessa susikannan pienentämistä, että – lampaista viis – lapsilla olisi turvallinen koulutie. No  lapsethan ne vasta lampaista käyvätkin!

Oltakoonpa nyt sitten mitä mieltä vain vanhan paimenkuvan käyttämisestä kirkollisessa kielessä, itse asia ei ole miksikään muuttunut. Raamatussahan paimenkuvaa tarkoittaa kansanjohtajuutta. Mooseksesta ja Daavidista alkaen kansan johtajat olivat vähintäin entisiä lammaspaimenia, sittemmin  suuren kansan johtajia.

Meidän olosuhteissamme ensisijaisia paimenia ovat pienten lasten vanhemmat. Luin juuri Laukaan vastuullista vanhemmuutta korostavasta projektista. Kirjan nimi on Rakkautta ja rajoja kasvatukseen. Aikamme ongelma on, että yhteiskuntamme haluaa pienten lasten vanhemmat työelämään ja vanhemmat itsekin haluavat. Lisäksi vanhempien vapaa-aika kuluujoko työväsymisestä toipumiseen tai omaan harrastustoimintaan ja vapaa-ajanviettoon, jolloin lapset jäävät jälleen yksin hoitoa vaille. Kun perheyhteisön mittana on yhteinen jääkaappi, niin se samalla viestii siitä, ettei perheellä paljon muuta yhteistä olekaan. Toivottavasti jääkaapissa on edes jotakin, mistä lapsi ottaa. Ongelmana on kuitenkin se, että urakehitys ja muut työelämän vaatimukset pitävät vanhempia liian tiukilla. Toisaalta vapaan kasvatuksen saaneet sukupolvet eivät uskalla ottaa rohkeaa vanhemmuuden roolia. Ollaan vain kavereita, jos sitäkään. Lapset eivät saa omille toiveilleen vanhemmista vastusta, kun nämä antavat liian helposti periksi. Lasten yksinäisyys alkaa jo iltapäivästä, jolloin heitä odottaa koulun jälkeen tyhjä koti. Iltaisinkin lapset jäävät usein vanhempien valvontaa vaille. He saavat olla ulkona hyvin myöhään, monet ainakin viikonloppuisin, jolloin vanhemmat itsekin irrottelevat, aina pikku tunneilla asti. Nuorten päihteiden käyttä on lisääntynyt valtavasti. Sitä paitsi nuorten keskuuteen on levinnyt ajattelu, että ihminen saa tehdä omalle ruumiilleen, mitä haluaa.. Näpistelyä pidetään hyväksyttävänä edellyttäen, ettei jää kiinni. Kauppojen katsotaan hinnoittelevan tuotteensa niin, että hinnoittelu kattaa pienen näpistelyn. Huumeiden käyttö sitten moninkertaistaa rahan tarpeen. Ja silloin ei enää näpistely riitä.

Monissa kylissä ja kaupungeissa on ryhdytty ryhtiliikkeisiin vanhempien, viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen kesken. Vanhempien on otettava vastuu lastensa kasvatuksesta ja valvomisesta. Vanhemmat voivat yhteispäätöksellä ottaa myös yhteisvastuun, niin että naapurin lapsiakin voi valvoa. Ja on valvottava. On tartuttava kotiintuloaikoihin, näpistelyyn, tupakan ja huumeiden käyttöön ja ilkivaltaan. Kaikkia ongelmia ei näillä toimenpiteillä poisteta, mutta käänne parempaan voidaan saada aikaan.

 

Toinen ongelmakohta on kansanjohtajien, virkamiesten ja poliitikkojen rooli johtajina.

Sana ministerikin tulee muuten latinankielestä ja tarkoittaa palvelijaa. Tarkoitus olisi, että kansanjohtajat etsisivät kansansa parasta ja palvelisivat kansaansa. Demokratia hallitusmuotona takaa sen, että päättäjien toimia seurataan ja vaaleissa vaihdetaan henkilöitä, jos kansan tahto ei toteudu. Tämä hyvä järjestelmämme ei ehkä ole kuitenkaan aivan täydellinen. Enemmistön pääteksentekokaan ei pysty näköjään estämään sitä, että osalla kansaa menee huonosti. Ei ole työtä eikä kunnollista toimeentuloa.  Vaikka syrjäytyminen olisi joidenkin kohdalla heidän oma vikansa, niin siihen ei paimenten pitäisi tyytyä. Koko lauma olisi pidettävä kasassa ja heikoimmistakin huolehdittava. Jumalallisella esimerkillä on painoarvoa myös yhteiskunnan asioiden hoitamisessa.