3.sunnuntai pääsiäisestä             Lappeenrannan kirkko 17.4.2005

Virret: 105, 703, 781,163:2, 623:1-4, 446: 1- , 343, 229, 444:2

Evankeliumi: Joh. 17:11-17

Jeesus rukoili ja sanoi:

»Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen.

Nyt minä tulen sinun luoksesi. Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.»

 

Kun isä tai äiti lähettää lapsensa maailmalle, niin hän evästää hänet sanoilla: muista sitten elää ihmisiksi. Hän tekee tämän ensiksikin lapsensa takia. Sillä usein lapsi tuottaa vahinkoa itselleen, jopa pilaa oman tulevaisuutensa töppäilyllään. Nuoruus ja hulluus tunnetusti liittyvät toisiinsa. Kaikki, mikä on hauskaa, ei välttämättä, ole aina järkevää; se voi olla myös kahelia. Joskus nuori voi tosiaan pilata oman elämänsä ajattelemattomuuttaan. Pieni töppäys voi tuhota koko elämän. Toiseksi vanhempi toivoo nuorelta kunnon käytöstä ja ihmisiksi elämistä itsensä takia. Hän kokee epäonnistuneensa kasvatuksessa, jos nuori epäonnistuu elämässä. Hän kokee kaiken lisäksi tulevansa häväistyksi, jos hänen lapsensa pilaa hänen maineensa. Lapsi ei pilaa siis vain omaa mainettaan, vaan myös vanhempansa ja perheensä maineen. On isiä, jotka kieltävät tuntevansa lastaan sen jälkeen kun nämä ovat joutuneet vankilaan. On tietysti myös lapsia, jotka kieltäytyvät tuntemasta vankilaan joutunutta isäänsä, jos sikseen tulee. Ihmistä, joka tuottaa häpeää, on vaikea rakastaa niin paljon, että tunnustaa hänet iloiten omakseen.

Moni isä ja äiti on lähettänyt lapsensa maailmaan sanoilla: ”Ole ihmisiksi.” Lasta ei voi pitää lasikaapissa eikä edes kotona. Joskus täytyy vain päästää. Jos sitoo liikaa itseensä, niin kun sitten toinen lähtee, niin hän lähtee ovet paukkuen eikä lupaa koskaan enää palata. Eikä hän vapauteen päästyään aio suinkaan toimia saatujen evästysten mukaan. Ei, hän haluaa kerrankin vapauteen päästyään ottaa kaksin verroin takaisin vapautensa menetyksen. Kasvatus on kaiken kaikkiaan kinkkinen homma. Kun lapsi on mennyt maailmaan, elämään omaa elämäänsä, silloin on vanhemmilla konstit vähissä. Lapseen voi ehkä yrittää pitää yhteyttä, kirjeitse tai puhelimitse. Monesti ei voi tehdä muuta kuin rukoilla. Meillä kristityillä on onneksi tämä yksi mahdollisuus jäljellä silloinkin, kun kaikki muut mahdollisuudet ovat lopussa: aina voi rukoilla. Joskus on parempi puhua Jumalalle lapsesta kuin lapselle Jumalasta. Joskus taas ei ole muuta mahdollisuutta kuin puhua Jumalalle lapsesta.

Haluan soveltaa edellä sanottua evankeliumissa luettuun Jeesuksen rukoukseen. Jeesuksen opetuslapset ovat hänen lapsiaan, joita hän kasvatti parin vuoden ajan ja piti heille kivaa vaellusrippikoulua kesäisissä maisemissa. Hän opetti heitä valloittavasti sanoin, esimerkein sekä vertauskuvin, mutta sitten tuli aika jättää opetuslapset selviytymään omin neuvoin. Niin kauas meistä ei Jeesus ole koskaan siirtynyt yhtä vähän kuin me Jeesuksesta, etteikö rukous yltäisi. Toisaalta vaikka Jeesus olisi Henkensä kautta meitä hyvin lähellä, kyynärpäätuntumassa, niin kuin hän Henkensä kautta onkin, hän on rukousetäisyyden päässä. Jeesus elää tällä hetkellä rukoillakseen meidän puolestamme. Jeesuksen ylimmäispapilliseksi rukoukseksi kutsuttu rukous ei ole vain kerran historiaan sijoittunut pitkä iltarukous, vaan se on ymmärtääkseni kuva siitä rukouksesta, jota hän parhaillaan, koko ajan rukoilee. Tässä mielessä se on taivaallinen esirukous. Jeesuksen rukous on hyvin verrattavissa isien ja äitien esirukoukseen maailmaan lähteneiden lastensa puolesta.

Ensimmäiseksi hän rukoilee opetuslastensa ykseyden puolesta. Kukas se olikaan Raamatussa, joka varoitti lapsiaan riitelemästä matkalla? Eiköhän se ollut Jaakob, joka joutui kärsimään lastensa eripuraisuudesta. ”Älkää riidelkö matkalla!” Jos riita johtaa sellaisiin tragedioihin kuin kävi Jaakobin perheen elämässä, missä tosin on onnellinen loppu, niin ei riita ole mikään harmiton juttu. Ainakin Suomessa monen veljeksen perintöriidat saavat kohtalokkaita muotoja. Mutta entäs nämä Jumalan lapsiksi kutsutut Jeesuksen opetuslapset? Mitä läheisempää uskonsuuntaa he toisiinsa nähden edustavat, sitä enemmän riittää hiuksenhalkomista pienistä yksityiskohdista. Suuri roomalaiskatolinen kirkko tosin edustaa yhtä maailman laajaa, valtioiden kansojen ja roturajat ylittävää yhteisöä. Toinen suuri yhteisö jakautuu kansalliset rajat ylittäviin patriarkaatteihin. Mutta pienet protestanttiset kirkot muodostavat ekumeenisen ongelman. Maailmaan taitaa nykyään syntyä yksi kirkkokunta joka päivä. Ja mitä pienempi kirkkokunta, sitä varmempi omasta oikeassa olostaan. Sitä ankarampi tuomitsemaan suuria kirkkokuntia. Suomen kirkko on tosin saavuttanut merkittäviä ekumeenisia virstanpylväitä viime vuosina. Ensimmäinen oli Porvoon sopimus, jossa monet pohjoismaiset evankelisluterilaiset kirkot solmivat yhteistyösopimuksen. Toisena merkittävänä seikkana oli yhteinen julistus vanhurskauttamisopista luterilaisten kirkkojen ja roomalaiskatolisen kirkon välillä. Yhteisellä julistuksella mitätöitiin uskonpuhdistuksen aikaiset oppituomiot ja todettiin ne kohteettomiksi.

Jos kirkot tuomitsevat toisiansa, ymmärtävät tahallaan väärin ja puhuvat pahaa toisistaan niin se on kuin veljekset riitelisivät ja tuottaisivat isälle häpeää. Naapurit ajattelisivat, että isä on kasvattanut lapsensa huonosti, kun eivät tule keskenään toimeen. Jeesus rukoilee, että hänen oppilaansa olisivat yhtä. Eivät välttämättä samaa mieltä joka asiassa, mutta toisiaan rakastavia, kunnioittavia ja toisistaan huolta pitäviä. Usein perheen sisäiset riidat hoidetaan kotona neljän seinän sisällä. Kun astutaan ulos, naapurien nähtäväksi, lopetetaan riitely, koska ei haluta tuottaa perheelle ja varsinkaan perheenpäälle häpeää. Näin apostoli Paavali kehottikin alkukristittyjä tekemään. ”Älkää nyt ihmeessä riidelkö ainakaan maailman ihmisten nähden keskenänne, vaan sopikaa riita-asiat seurakunnan sisällä. Pitäkää riitanne omana tietonanne, jos nyt riidellä ylipäätään tarvitsee.” Ekumenialla pyritään kuuntelemaan, ymmärtämään ja kunnioittamaan toisin ajattelevia kristittyjä. Omasta totuudesta ei tarvitse tinkiä, mutta ei liioin asettua toisten yläpuolelle, vaan alistua itse nöyrästi hänen tuomionsa alle, joka on itse totuus.

Joskus kirkkokunnan raja voi kulkea perheen sisällä. Perheen jäsenten on hyväksyttävä toistensa uskonnolliset mielipide-erot, ettei perhe hajoaisi. Kristityt, jotka rakastavat ja kunnioittavat toisiaan, tuovat kunniaa Herralleen. Niin kuin vanhemmat sanovat lapsilleen, eläkää ihmisiksi, niin Jeesus rukoilee, että hänen oppilaansa eläisivät ihmisiksi. Ihmisen tulisi elää sillä tavalla kuin millaiseksi Jumala ihmisen tarkoitti kuvanaan.

Jeesus rukoilee oppilaidensa puolesta, ettei Jumala ottaisi heitä pois maailmasta, vaan varjelisi heitä pahasta. Jumala ei halua, että hänen omansa kasvaisivat lasikaapissa. Kristityillä on taipumusta sulkeutua ja vetäytyä maailmasta, milloin luostariin, milloin muuhun pieneen sisäänpäin kääntyneeseen ryhmään ja moittia maailman pahuutta ja toisia kristittyjäkin. Joskus tällainen sisäänpäin kääntynyt uskovien ryhmä voi kasvaa jopa vainoharhaiseksi ja sairastua. Jeesus haluaa, että hänen oppilaansa pysyvät keskellä maailmaa. Apostoli Paavali ymmärsi niin, että maailmakin on Jumalan tahdosta ensimmäisen uskonkohdan mukaan Jumalan asettama esivalta. Inhimillinen yhteisö voi toimia Jumalan tahdon mukaisesti, vaikkei uskoisi Jumalaan samalla tavalla kuin kristityt, pitäessään yllä järjestystä. Kristityt voivat ja heidän tulee mennä mukaan maailmaan, mutta ei mukautua tämän maailmanajan mukaan.

On vaikeaa vetää selvää rajaa uskonyhteisön ja maailman välille. Kaksi ääripäätä on helpompi mainita. Toinen on mielestäni ensimmäiseen uskonkohtaan liittyvien asioiden vierastaminen, mikä ilmene esim. kulttuurivihamielisyytenä; lyödään taiteeseen antikristillisyyden leima. Toinen ääripää on se, että Jumala sana alkaa tympiä sinua, kirkonpenkki jää osaltasi  tyhjäksi pyhästä toiseen, rukoukseen ei tunnu olevan aikaa eikä halua. Silloin voi alkaa kysellä, oletkohan ollenkaan oikealla tiellä. Siis säilytä järki päässä eli kriittinen asenne eteesi avautuviin elämäniloihin ja -nautintoihin ja pidä yhteys ylöspäin kunnossa.