5. paastonajan sunnuntai, Lisanan kirkko (Etiopia) 29.3.1998

3.vsk  Joh 11:47-53

 

Ylipapit ja fariseukset kutsuivat neuvoston koolle ja kysyivät siltä: »Mitä meidän pitäisi tehdä? Se mies tekee paljon tunnustekoja. Jos annamme hänen jatkaa näin, häneen uskovat kohta kaikki, ja silloin roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä tämän pyhän paikan että koko kansamme.» Silloin yksi heistä, Kaifas, joka oli sinä vuonna ylipappina, sanoi: »Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?» Tämä ei ollut hänen oma ajatuksensa, vaan sen vuoden ylipappina hän lausui ennustuksen: Jeesus oli kuoleva kansan puolesta, eikä vain sen kansan puolesta, vaan kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset.
Siitä päivästä lähtien neuvoston tavoitteena oli surmata Jeesus.

 

Päivän teksti edustaa kolmea neljää ihmisryhmää: ensiksi ovat fariseukset, toiseksi saddukeukset, sitten on kansa ja viimein Jeesus, jonka voi myös katsoa edustavan jotakin, vaikka toisaalta voi ajatella, että hän on ainoa laatuaan (in sui generis).

Ajattelen, että fariseukset ja saddukeuksetkaan eivät edusta vain menneitä ihmisryhmittymiä, joilla ei olisi kosketuskohtaa tämän päivän ihmisiin. Ei, vaan päinvastoin: heidän laisiaan ihmisiä voi olla tänäänkin joukossamme. Olemmeko me heidän kaltaisiaan!

 

Fariseukset olivat tosi hurskaita ihmisiä. He vastustivat ympärillä olevaa jumalatonta maailmaa, epäjumalia palvovaa kansaa ja "pakanoita". Fariseusten ohjelmaa voi aivan yksinkertaisesti luonnehtia sanoilla: tehdä totta uskonnosta. Tosi uskonto oli heille Jumalan tahdon toteuttamista yhteiskunnassa ja yksityisessä elämässä. Ei ole yhtään hetkeä, ei yksityiskohtaa, ei inhimillistä toimintaa, joka olisi Jumalan tahdon ulkopuolella. Uskonto koskee koko ihmiselämää ja yhteiskuntaa. Se on moraalinen arvojärjestelmä. Yhteys Jumalaan toteutuu Jumalan tahtoa noudattamalla. Jumalan tahtoon sisältyy myös jumalanpalvelus: kiitoslaulut ja rukoukset sekä Raamatun ääneen lukeminen.

Jumalan tahto on ilmaistu Pyhässä Raamatussa, ja siksi Raamatun tutkiminen oli uskovan elämän a ja o. Tärkeää oli löytää Raamatun käskyistä yleiset periaatteet ja järjestää siveyssäännöt yhtenäiseksi ja johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi. Lopullisen täydellistymisen ajateltiin tulevan voimaan Messiaan valtakunnassa, ja tämän saapumista ihmiset eivät voi jouduttaa millään muulla tavalla kuin mahdollisimman täydellisellä Jumalan tahdon toteuttamisella nykyhetken elämässä, "tänä maailmanaikana".

Perusteellinen tieto Jumalan tahdosta pohjautui erinomaisen uutteraan pyhien kirjoitusten tutkimiseen. Fariseukset kouluttivat kirjanoppineita, jotka farisealaisten periaatteiden elähdyttäminä tutkivat Raamattua. Näin aivan luonnollisesti syntyi raamattukouluja, alimmista ylimpiin luokkiin ja arvoasteisiin. Juutalaisen historiankirjoittajan Josefuksen mukaan fariseusten määrä kohosi 6000:een, mikä ei vaikuta paljolta, mutta heidän vaikutuksensa juutalaisten elämään Jeesuksen aikana oli hyvin suuri. Jeesus ainakin joutui heidän kanssaan koko ajan nokikkain. Edellä kerrotun perusteella voisi jopa luulla, että Jeesus kuului heihin. Mutta Jeesus ei kuulunut heihin. Yleensä ajattelemme, että fariseukset olivat teeskentelijöitä. Siinä on vähän perääkin. Kun ihminen yrittää olla oikein hyvä ja nuhteeton ja huomaa mahdollisesti jossain vaiheessa, ettei täytä mittaa, hän yrittää ainakin antaa sen vaikutelman, että hän on hyvä. Toisia halveksimalla ja toisten puutteita osoittelemalla oman erinomaisuuden vaikutelma korostuu.  Jeesus kehotti oppilaitaan kavahtamaan fariseusten hapatusta. Jeesuksen mielestä publikaanit ja portot menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin nämä hurskaat. He luulevat hyvillä teoillaan kelpaavansa Jumalalle. Jeesusta fariseukset pitivät lainrikkojana, liberaalina lain tulkitsijana, joka nakersi heidän arvovaltansa pohjaa. Koska he olivat fanaattisia oikean uskonnon puolustajia, he katsoivat periaatteilleen soveliaaksi Jeesuksen eliminoimisen. Tappaminenkaan ei ollut Jumalan tahdon rikkomista silloin, kun taisteltiin puhtaan opin puolesta.

 

Saddukeukset olivat uskonnollinen ja valtiollinen puolue juutalaisten keskellä makkabealaisesta itsenäisyyden ajasta (150-100 e.Kr.) aina Jerusalemin hävitykseen, vuoteen 70 j.Kr. asti. Uskonnollisesti saddukeukset olivat fariseusten vastakohtia, "järkeisuskoisia", välinpitämättömiä. Jumalan tahtoa he eivät kysyneet, eikä sitä, mikä on oikein tai väärin, vaan mikä on minulle hyvää ja johtaa menestykseen. He eivät olleet periaatteen ihmisiä, vaan opportunisteja. Sitoutumalla tukemaan Rooman miehitysvaltaa he saivat itselleen erityisaseman etuoikeutettuna aristokratiana, mikä velvoitti heitä pitämään Rooman puolta ja toimimaan sen puolesta, että kansa ei kapinoisi, vaan tyytyisi miehitysvaltaan. Papit olivat saddukeuksia, ylipapit heidän johdossaan. Korkein juutalainen päättävä elin, sanhedrin, oli pappien vallassa. Kun syntyi levottomuuksia kansan keskuudessa, sanhedrin, suuri neuvosto kutsuttiin koolle päättämään toimenpiteistä. Papit tunsivat olevansa kaiken arvostelun yläpuolella. Heillä oli oikeus halveksia kansaa. Heikkojen ja köyhien puolustaminen oli heille tuntematon käsite, siinä kuin muutkin kristilliset arvot. He eivät kysyneet, oliko lempeä ja sosiaalista vastuuta kantava ja siitä opettava Jeesus oikeassa vai väärässä eikä sitä tapahtuiko Jumalan tahto tai ei. He kysyivät vain, mitä Jeesuksen toiminta vaikutti heidän arvovaltaansa ja etuoikeutettuun asemaansa.

Ylimmäinen pappi Kaifas oli tietysti myös saddukeus; vain roomalaisiin tukeutumalla hän oli saattanut päästä vaikutusvaltaiseen asemaansa. Hän lausahduksensa "parempi on yhden kuolla kansan puolesta kuin että koko kansa tuhoutuu" on tyypillinen saddukealainen periaate, jossa yhden ihmisen menetys ei suuren järjestelmän rattaissa tunnu missään. Yhden ihmisen henki ei ole minkään arvoinen. Hänelle tuskin kansankaan tuhoutuminen olisi sinänsä ollut mikään paha asia; ongelmana oli vain oman loisteliaan elämän päättymisen riski ja etuoikeutetun aseman menettäminen.

Johanneksen evankeliumin lukijat näkivät Kaifaan lausahduksen ihan uudessa valossa. He ymmärsivät Kaifaan erehtyneen täydellisesti Jeesuksen suhteen. Hylkäämällä Jeesuksen kansa valitsi tuhon. Jos he olisivat valinneet Jeesuksen juuri siksi Messiaakseen, joka hän ilmoitti olevansa, he olisivat välttäneet tuhon. Mutta koko Messias-toivo oli myrkkyä saddukeuksille. He eivät osanneet odottaakaan muunlaista Messiasta kuin sitä, joka sotkee heidän pasmansa ja saa roomalaiset toteuttamaan Jerusalemin tuhon. Siihen päättyisi saddukealaisten valta. Näin tapahtui vuona 70 j.Kr. Koko pappeus uhrijärjestelmineen lakkasi. Jerusalemin temppelivuori jyrättiin perunapelloksi. Roomalaiset eivät tuhoamisvimmassaan jättäneet mitään sattuman varaan. Kaikki tuhottiin niin perusteellisesti, että kesti liki 1900 vuotta ennen kuin uusi juutalaisvaltio perustettiin Palestiinaan.

Muutama vuosi takaperin löydettiin Jerusalemin kaivauksissa Joosef Kaifaan, ylipapin, luuarkku, ylipapilla raha suussa, pakanallisena onnea tuottavana taikakaluna, pelastamaan hänet kuoleman virran yli, jos Jumala ei häntä ehkä auta. Hän oli todella maallistuneen, jopa pakanallistuneen, juutalaisuuden edustaja aikanaan.

Evankeliumin kirjoittaja tajusi Kaifaan profeetalliset sanat, jotka maallistunut Jumalan palvelija oli tietämättään lausunut, uudessa, uustestamentillisessa, valossa: "Jeesus oli kuoleva kansan puolesta, eikä vain sen kansan puolesta, vaan kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset." Jeesus ei kuollut vain juutalaisen kansan puolesta, joka Kaifaalla oli mielessään, vaan koko tulevan kristillisen kirkon jäsenten puolesta, joka kansa oli koostuva kaikista kielistä ja kansoista. Jeesus oli kuolemallaan yhdistävä kaikki kansat yhdeksi Jumalan kansaksi. Tästä asiasta antaa kauniin kuvan n. 100 j.Kr. kirjoitettu jälkiapostolinen kirjoitus Didakhe eli Kahdentoista apostolin oppi -niminen jumalanpalveluskirja, ehtoollisliturgiassaan: "Niin kuin tämä leipä on peräisin vuorilla kasvaneesta viljasta ja tehty yhdeksi, niin tulkoon kirkkosi yhdeksi kaikista maan ääristä" (Did. 9:4). Pellolla leipä on vielä hajallaan, mutta kun viljasta valmistetaan leipä, jota käytetään ehtoollisleipänä, silloin meidän edestämme annettu ruumis ja veri yhdistävät hajallaan olevat Jumalan lapset yhdeksi Kristuksessa.

Periaatteettomia opportunisteja löytyy aina keskeltämme. Toivottavasti emme itse osoittaudu nimikristityiksi, jotka etsiydymme aina sinne, mistä saa itselle hyötyä ja etua. Kyselemmekö elämässämme Jumalan tahtoa vai omaa menestystä ja urakehitystä?

Mitä kansa edustaa esillä olevassa evankeliumissamme? Kansa vietti kansallista itsenäisyysjuhlaa miehitetyssä maassa. Olot eivät olleet kovin rohkaisevat. Kansa odotti vapauttajaa, Messiasta, uutta Moosesta, joka pelastaa kansan miehittäjän orjuudesta. Pääsiäisjuhlillekin tultiin aina siinä toivossa, että kerran toistuisi se ihme, joka oli kerran tapahtunut Egyptissä. Vapautuminen orjuudesta oli Jumalan työtä. Pieni ja vähäpätöinen kansa ei voinut turvautua omiin voimiinsa. Mutta kansa pani toivonsa Jumalaan. Kansa ei voinut odottaa muuta kuin voimakasta, maallista Messiasta, sotapäällikköä. Heidän mielikuvavarastossaan ei ollut tajua kärsivästä Messiaasta. Jeesus oli heille yksi varteen otettava vaihtoehto. Jeesus oli päivän puheenaihe Jerusalemissa: "Tulleekohan hän juhlille?" "Saa nähdä, uskaltaako." Kyllä on tyhmänrohkea, jos tulee?" "Hän voi tulla salaa, piiloutua" "Tai hän tulee valepuvussa." "Hänellä, tavallisella galilealaisella puusepällä, ei ole mitään mahdollisuuksia oppineiden vallanpitäjien edessä." "Mutta hänelläpä on ihmevoimat. Jumala varjelee häntä. Eivät he voi hänelle mitään." "Olisinpa näkemässä tätä titaanien taistelua!" Tällaisia arvailuja ja kommentteja Jeesuksesta heiteltiin. Kansan myötätunto saattoi olla Jeesuksen puolella. Mutta eivät he hänestä muuta toivoneet kuin itselleen hyötyä. Kukaan ei olisi ollut valmis panemaan tikkua ristiin Jeesuksen puolesta puolustaakseen häntä, jos Jeesus joutuisi vaikeuksiin.

 

Jeesus itse oli vetäytynyt maalle, Efraimiin, Jerusalemista puolen päivän matkan pohjoiseen. Hän vetäytyi huilaamaan ja latautumaan seuraavaa koitosta varten. Hän kyseli Jumalan tahtoa ja suunnitelmaa. Kun Jumalan aika koittaisi, hän olisi valmis tekemään mitä vain. Jumalan tahdosta hän ei tinkisi tippaakaan. Jeesus ei laskenut suhdanteita eikä selviytymismahdollisuuksiaan.

Kirkkohistoria kertoo Martti Lutherista, uskonpuhdistajastamme, että hän joutui ankaran vainon kohteeksi katolisen kirkon ja myös maallisten vallanpitäjien taholta radikaalien uskonpuhdistusaatteittensa ja katoliseen kirkkoon kohdistamansa arvostelun takia. Totuuden ollessa kyseessä Luther ei väistänyt "kardinaaleja, paaveja, kuninkaita eikä keisareita yhtä vähän kuin kaikkia riivaajia tai helvettiäkään". Kun Luther haastettiin Wormsin valtiopäiville vastaamaan harhaopistaan ja katoliseen kirkkoon kohdistamastaan arvostelusta, häntä varoitettiin: "Olisi parempi olla menemättä!" Luther vastasi: "Menisin Wormsiin, vaikka siellä olisi piruja niin paljon kuin tiiliä talon katolla." Kun varoitettiin, että Yrjö herttua voisi kidnapata hänet, hän vastasi: "Menisin sinne vaikka taivaasta sataisi yrjö herttuaita." Lutherin rohkeus voitti pelon.

Kristitty ei pelkää oikeiden tekojen seurauksia; hän pelkää, mitä seuraa oikeiden tekojen tekemättä jättämisestä.

Ehkä Jeesus oli jopa etsintäkuulutettu - mene ja tiedä - vaikka palkkion kera. Ehkä Juudas oli huomannut ilmoituksen ja mietti, mitä tekisi. Mutta Jeesus tuli Jerusalemiin. Eikä hän lymyillyt sivukujilla, ei piiloutunut eikä verhoutunut valepukuun. Hän tuli avoimesti niin kuin ihminen, jolla ei tunnollaan ole mitään, joka saisi lymyilemään. Hän suoranaisesti toi julki itsensä: "Täältä tullaan!" Jeesuksen rohkeus on ihmeteltävä, koska hän kuitenkin tiesi, mikä vaino häntä oli kohtaava. Jeesus oli viimeisinä päivinään maailman kuuluisin henkipatto kautta aikojen.

Hiljaisella viikolla seuraamme hänen askeleitaan, aina katkerimpaan nöyryytykseen asti, sillä tämän kaiken hän teki rakkaudesta meihin, minuun ja sinuun.