Palmusunnuntai 3. vuosikerta, pöytälaatikkosaarna 6.4.2009

Matt. 21: 12-17 (18-22)

Jeesus meni temppeliin ja ajoi kaikki myyjät ja ostajat sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat ja sanoi heille: "On kirjoitettu: 'Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.' Mutta te teette siitä rosvojen luolan."
    Jeesuksen luo temppeliin tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät. Mutta kun ylipapit ja lainopettajat näkivät, mitä kaikkea hämmästyttävää hän teki, ja kuulivat lasten huutavan temppelissä: "Hoosianna, Daavidin Poika!", he suuttuivat ja sanoivat hänelle: "Kuuletko, mitä nuo huutavat?" "Kuulen", vastasi Jeesus. "Ettekö ole koskaan lukeneet tätä sanaa: 'Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi'?" Hän jätti heidät siihen, meni kaupungin ulkopuolelle Betaniaan ja oli siellä yötä.
 

”Ensiksi se oli riemukasta meininkiä, sitten riehakasta, kun menimme Jerusalemiin”, muistelee vanhoilla päivillään yksi Jeesuksen opetuslapsista tätä tapahtumaa, Herran saapumista Jerusalemiin pääsiäisjuhlille. ”Riemukasta oli se, kun lauloimme Hoosiannaa täynnä innostusta. Kaikki olivat suoranaisesti hurmiossa. Saapuminen Jerusalemiin oli kuin suoraan pyhästä kirjastamme. Herra ratsasti aasilla niin kuin ennen vanhaan kuninkaat kruunattaviksi. Meidän veljien joukossa oli jonkin verran sellaista mieltä, että Herra ansaitsisi tosiaan tulla kruunatuksi kuninkaaksi. Messias –sanaa ei hänestä käytetty kovin usein eikä varsinkaan julkisesti. Se oli nimittäin arka asia. Jos olisi huudettu häntä messiaaksi, olisi roomalainen sotajoukko oitis vanginnut koko poppoomme, Herramme etunenässä.

Kun Jeesus sitten alkoi kaataa rahanvaihtajien pöytiä ja häätää uhrieläinten myyjiä pois paikasta, jota hän ihan profeetallisessa hengessä kutsui rukoushuoneeksi, muutamat meistä taisivat ilahtua, että viimeinkin Herra ryhtyy tositoimiin. Toiset meistä taas pelästyivät, kuten minä. ’Joka täällä hulinoi, kerjää verta nenästään’, ajattelin. Missä tahansa hulinoimisesta voi joutua edesvastuuseen. Jos hulinoiminen on ymmärrettävissä poliittiseksi provokaatioksi, se on vielä vaarallisempaa. Temppelialueella hulinoiminen on monin kerroin vaarallista. Sitä voidaan pitää kaksinkertaisena provokaationa, sekä maallisia että hengellisiä vallanpitäjiä kohtaan suuntautuvana. Roomalaiset pelkäävät temppelialueella riehakoimista varmaan sen tähden, että he tuntevat kansamme. He tietävät, että täällä alkunsa saaneella mellakalla ei pian ole loppua, vaan se leviää kaikkialle. Se on kuin tuli, joka aluksi näyttää hallittavissa olevalta asialta, mutta johon suhtaudutaan vakavasti, koska se voi helposti levitä hallitsemattomaksi. Maaherralle on kunnia-asia säilyttää rauha ja järjestys. Jos hän ei siihen pysty, hänet erotetaan kelvottomana ja kykenemättömänä.

Hengellisiä johtajia vastaan kapinoiminen temppelialueella sen sijaan on, sanoisinko, vielä suurempi ongelma. Hengelliset johtajathan edustavat Jumalalta saamaansa valtaan. Joka hyökkää heitä vastaan, asettuu samalla, ei enempää eikä vähempää kuin, Jumalaa vastaan. Ja olipa vallankäyttäjänä kumpi tahansa, niin tässä maassa ei ihmishenki paljon paina. Tänään mellakoiva ei enää huomispäivää näe. Sen takia ainakin minä huolestuin ja toivoin, että Herra lopettaisi nopeasti ja häipyisi piiloon yhtä nopeasti kuin ilmestyi paikalle. Mutta tiesin joukossamme olevan myös veljiä, jotka eivät mitään muuta niin palavasti odottaneetkaan kuin sitä, että Herra ilmoittautuisi julkisesti Messias-kandidaatiksi. Muutamilla veljistämme oli kokemusta vapautusliikkeissä toimimisesta. Sitä varten he olivat tähänkin porukkaan tulleet, että he näkivät Herrassa hyvän kapinaliikkeen johtajan. Hän oli valmis panemaan itsensä alttiiksi kansan yhteisen edun puolesta. Hän oli karismaattinen johtaja, jolla oli poveria ja erityisesti henkistä kapasiteettia. Hänellä oli kaikki edellytykset tulla kuninkaaksi, joka hallitsee kansaansa oikeudenmukaisesti ja Jumalan hyvän tahdon mukaan.

Mutta hän ei ollut valmis tulemaan sellaiseksi kuninkaaksi, jollaista me hänestä odotimme. Historiaa ei olisi voitu kirjoittaa toisin. Oli välttämätöntä, että toteutui Jumalan hyvä tahto. Ja tämä oli se, niin vaikeaa kuin Herramme kärsimystä ja väkivaltaista kuolemaa onkin ymmärtää. Vasta pitkällä jälkiviisaudella minäkin olen sen oppinut ymmärtämään. Vasta Herran kuoleman ja ylösnousemisen jälkeen olen pikku hiljaa alkanut ymmärtää, että Vapahtajamme piti kärsimän ja että se tapahtui meidän ja koko maailman syntien tähden.

Nyt kun kärsimyshistorian vaikeasti yhteen sovitettavat palat ovat loksahtaneet kohdalleen, on kaikki muukin selvinnyt. Esimerkiksi temppelin puhdistus on selvinnyt. Herramme ei ollut poliittinen vallankumouksellinen. Maallisen vallan edustajilla, roomalaisilla ei olisi ollut mitään pelkäämistä. Mutta hengellisesti Herra oli vallankumouksellinen. Temppelin puhdistus ei ollut varsinaisesti moraalinen kannaotto, vaikka sillä toki oli sekin merkitys: "Olette tehneet tästä paikasta rosvojen luolan" eli "täällä harjoitetaan härskiä bisnestä, vaikka tämän paikan tarkoitus on olla rukoushuone. Herramme ei ollut moralisti. Hän kyllä tuomitsi ahneuden, ylpeyden ja kateuden. Hänen vastustajansa tuomitsivat naiset miesten siveettömyydestä, epäisänmaallisuuden ahneuden sijasta, rituaalisen epäpuhtauden sisäisen puhtauden sijasta ja pyhäpäivää koskevien pikkumaisten ja marginaalisten säädösten rikkomisesta. Temppelin puhdistus tarkoitti sitä, että tämä järjestelmä on kohta pelkkää historiaa. Kohta ei ole enää eläinuhreja eikä muitakaan uhreja. Kohta tämä paikka on pelkkä rukoushuone, ja rukousta voi harjoittaa myös muissa huoneissa tai vaikka ilman huonettakin. 

Kun temppeli hävitettiin sotapäällikkö Tituksen toimesta, niin siihen lakkasi temppeliuhrijärjestelmä.  Vapahtajamme kärsimiseen lakkasi sovitusuhri. Kristus kuoli kertakaikkisesti meidän kaikkien, koko maailman syntien tähden. Ei tarvita enää kyyhkysen myyjiä temppelissä yhtä vähän kuin arvokkaidempienkaan uhrieläinten myyjiä. Ei tarvita rahanvaihtajia temppelissä. Rahanvaihtobisnes olisi joutanut jo aiemmin hyllytettäväksi. Sehän oli ihan järjetön meininki, mutta kukaan ei uskaltanut nousta sitä systeemiä vastaan, että ylimmäinen pappi ylläpitää kansaa riistävää ja omaa, jo entisestään tolkuttoman suurta, rikkautta kasaavaa tulonkeskitystä. Rikas aina keksii omat palkitsemisjärjestelmänsä! Uhrieläimen puhtauskin alkoi olla entistä elämää. Niin Pyhän kirjamme lakiin kirjoitettua ja jotenkin ikuiseksi tarkoitettua säädöstä kuin se tuntuikin olevan, se alkoi tuntua yhtä äkkiä tarkoituksettomalta, jopa vahingolliselta. Temppelissä oli näet näitä raajarikkoja ihmisiä, joiden ei sallittu astuvan varsinaisen temppelin sisään, Israelin esipihalle. Mistä tiedän, että Herra kumosi tämän lain? Siitä, että hän paransi heidät. Herra osoitti, että vajavaisuus ei saastuta pyhää, vaan pyhyys pyhittää saastaisen. Vanhan liiton tilalle on tullut uusi. Ennen piti varoa kaikkea saastaista, kuten sairaita ihmisiä ja varsinkin kuolleita – niihin koskeminen tekisi koskettajastaan rituaalisesti epäpyhän. Siellä, missä Herra liikkui, kävi toisinpäin: siellä tarttui Herran pyhyys ja puhtaus saastaiseen eikä suinkaan niin, että saastaisuus olisi saastuttanut puhtaatkin. Herra ei kaihtanut kosketella kaikenlaisia sairaita, ei edes kuolleita. Ja kaikki mihin hän koski, parani tai tuli eläväksi. Kurjat, köyhät ja sairaat saivat ihmisarvon. Joidenkin sairaiden piti entisaikaan huutaa ”saastainen, saastainen” varoittaakseen tulijasta. Oli se aika nöyryyttävää ihmiselle, joka saattoi olla kaiken jo menettänyt, nöyryytetty, mutta sisimmässään omaa voittoaan tavoittelematon, puhdassydäminen, yksin Jumalaan toivonsa paneva ihminen. Herramme murskasi sen järjestelmän, jossa hyvinvoiva, varakas, terve, mutta toisia pettävä ja hyväksikäyttävä ihminen laskettiin Jumalalle kelpaavaksi ja köyhä, nöyrä, sairas tai vammainen kaikkensa Jumalan varaan jättänyt Jumalalle kelpaamattomaksi.

Naiset ja lapset katsottiin myös toisen luokan kansalaisiksi. Hurskas israelilainenhan kiittikin Jumalaa siitä, ettei hän ollut syntynyt naiseksi. Lapseksi toki jokainen olosuhteiden pakosta syntyi, mutta määrävuosien jälkeen tämä ”vamma” korjaantui itsestään. Katsottiin, ettei lapsi ole Jumalalle kelvollinen, ympärileikkauksesta huolimatta, mikä oli liiton merkki. Herramme sanoi, että lasten ei tarvitse tulla aikuisten kaltaisiksi, mutta aikuisten on tultava lasten kaltaisiksi.

Oli suoranaisesti ironista, että temppelissä olevat lapset tunnistivat Herramme Jumalan lähettämäksi Vapahtajaksi laulaen ylistysvirttä hänelle samalla kun Israelin uskonnon parhaimpina asiantuntijoina pidetyt uskonnolliset johtajat nyrpistivät nenäänsä ja kehottivat Jeesusta vaientamaan lapset ja ajamaan heidät pois temppelistä. Sitä nämä herrat tosiaan halusivat, että ymmärtämättömät lapset pysyisivät kaukana temppelistä. Viime kädessä Herrallemme taas koko temppeli osoittautui tarpeettomaksi. ”Tämä koko pytinki häviää tästä pikapuoliin eikä siitä jää pian kiveäkään”, hän ennusti. En minäkään sitä ennustusta ymmärtänyt. Luulin, että Herra taitaa olla vähän pahalla päällä, mihin aihetta kyllä oli. Mutta jälleen jälkiviisaudella tiedän, että Herran sana toteutui viimeistä piirtoa myöten, kun Rooman sotajoukko tuhosi temppelin. Herran läsnäolon symboli, liitonarkku, oli tiettävästi hävinnyt jo 600 vuotta aiemmin. Voisi sanoa, että perinteinen israelilainen jumalanpalvelus hävisi vuonna 70. Sen tilalle astui uusi temppelitön jumalanpalvelus, johon ovat kaikki ihmiset tervetulleita, ja varsinkin saastaiset. Sitä varten juuri on tämä jumalanpalvelus, että saastaiset voidaan puhdistaa.

Näin jutteli yksi Herramme opetuslapsi 50 vuotta kerrottujen tapahtumien jälkeen. Häntä kutsuttiin kristityksi ja apostoliksi, kristityksi sen tähden, että hän uskoi Jeesuksen Kristuksen olevan Jumalan lähettämä maailman Vapahtaja, apostoliksi sen tähden, että Herra oli itse lähettänyt hänet todistamaan uskostaan kaikkeen maailmaan.

Pääsiäisjakso