Rukoussunnuntai                                   Bulshanan kirkko (Etiopia) 24.5.97

2.vsk, Mt 6:5-15

 

Jeesus on suuri opettaja ja Jumalan tahdon ilmoittaja. Hänen opetuksensa on koottu vuorisaarnan nimellä kulkevaan puhekokoelmaan. Vuorisaarna on laidasta laitaan aarrearkku. Mutta "saarnan" keskus on opetus rukouksesta. Jos annamme jonkin merkityksen sille, että rukousopetus sijoittuu keskelle vuorisaarnaa, niin silloin on ajateltava, että rukous on jotakin erityisen keskeistä kristityn elämässä. Kaikkein hyvien eettisten opetusten seassa rukouksella on aivan erityisasema kristityn elämässä. Jos rukous on pielessä, niin koko kristillinen elämä on pielessä. Jos rukous on kohdallaan, niin kristillinen elämäkin voi kasvaa ja kehittyä.

Jeesuksen opetus rukouksesta jakautuu kahteen osaan: ensin hän opettaa, kuinka ei tule rukoilla, sitten hän opettaa, kuinka pitää rukoilla. Eikö tunnu aika erikoiselta, että hän ensiksi opettaa monisanaisesti, kuinka ei pidä rukoilla? Eikö riittäisi se, että hän opettaisi vain, kuinka rukoilla. Luulenpa, että ensin mainitullakin opetuksella on todellinen tarve. Ennen kuin voi oppia, miten pitää rukoilla, täytyy pois oppia se rukoileminen, joka estää varsinaisen rukouksen oppimista. On poisopittava lainomainen eli farisealainen ja taianomainen eli pakanallinen rukoustapa.

Jeesuksen ajan juutalaisuudessa rukousta pidettiin hyvin arvokkaana. Oikeastaan se oli ansiollista Jumalan edessä. Kun kerran viimeisellä tuomiolla punnitaan ihmisen mahdollisuuksia selvitä, rukoileminen antoi pisteitä. Rukoileminen oli vielä arvokkaampaa kuin hyvät työt. Jeesuksen mielestä tällainen käsitys rukouksesta muodostuu esteeksi oikealle rukoukselle. Hänen mukaansa rukous on kiitollisuuden ilmaisemista Jumalalle, joka ajattelee ja toimii lapsensa parhaaksi. Rukouksemme ei tee Jumalaa meille suosiolliseksi. Hän on meille suosiollinen joka tapauksessa. Emme rukouksillamme lepytä Jumalaa. Voimme myös pyytää jotain Jumalalta, mutta hän antaa meille, vaikka emme ole osanneet pyytääkään. Hän antaa ennen kuin olemme pyytäneet. Hän antaa enemmän kuin osaamme pyytää. Hän antaa meille sitä, mitä todella tarvitsemme. Hän voi jättää antamatta sitä, mikä on meille tarpeetonta tai vahingollista. Onko rukoilemisesta sitten mitään hyötyä? Ei varsinaisesti, se on kuin hengittämistä: ilman sitä ei tule toimeen. Se on Jumalan lapsen luonnollinen tapa lähestyä Jumalaa, niin kuin lapsi lähestyy isäänsä. Jeesuksen opettamassa rukouksessa Jumalaa puhutellaan isäksi. Pidetään kiinni tästä metaforasta. Isä pitää lapsestaan huolta, ainakin hyvä isä. Isä antaa lapselle, mitä tämä tarvitsee. Hän mielellään yllättää lapsen asioilla, joita tämä ei ole edes osannut pyytää. Isä suunnittelee lapsensa parasta. Isä kieltää lapselta sen, minkä hän näkee vahingolliseksi. Jumala on niin kuin paras mahdollinen isä. Tämän isän suosiota ei lapsen tarvitse ansaita. Jumala rakastaa myös tuhlaajalastaan.

Juutalaisen jumalakuva oli erilainen. Ei juutalainen käytä Jumalasta nimitystä isä paitsi hyvin harvoin. Jumala on hänelle kaukaisempi. Siksi rukouksella yritetään suostutella Jumalaa ja käydä kauppaa hänen kanssaan. Rukouksella oli taipumus muodostua kaavamaiseksi. Toistettiin samoja, tosin hyvin kauniita rukouksia. Yksi näitä ulkoa opittuja toistettuja rukouksia oli Israelin uskontunnustus, Deut. 6:4-9. Toinen toistettu rukous oli niin sanottu 18 rukouksen sarja. Lain mukaan juutalaisen oli rukoiltava kolme kertaa päivässä. Kun samoja rukouksia käytetään monta kertaa päivässä ja joka päivä, niin ei sille mitään mahda, ettei ajatus aina pysynyt perässä, vaan lähti harhailemaan omille teilleen. Pahimmassa tapauksessa rukouksesta katoaa sen varsinainen juoni: että kiitetään isää hänen hyvyydestään ja kerrotaan asioita, jotka painavat mieltä ja ongelmista, joihin ei omin neuvoin löydy ratkaisua. Kristittykin voi "rautaisin käsin pitää kiinni aamuvartiostaan" paroni Paul Nicolayn opetusta siteeraten välttääkseen hengellistä laiskuutta ja rukous- sekä hengenelämän veltostumista, mutta samalla on muistettava että rukousta uhkaa lainomaisuuden vaara: sydämen ilon katoaminen. Rukouksesta tulee suoritusta.

Juutalaisilla oli rukous kaikkia mahdollisia elämän tilanteita varten liittyen valoon ja tuleen, salamaan., kuun näkemiseen, komeettaan sateeseen, myrskyyn, meren, järvien ja jokien näkemiseen, ilosanoman vastaanottamiseen, uusien huonekalujen käyttöön ottoon ja kaupungista lähtöön. Koko elämä piti elää Jumalan edessä. Hieno juttu! Mutta siitä tuli väkisinkin suoritusta, jonka monet juutalaiset opettajat tiedostivat ja varoittivat siitä. Jeesuskin huomasi, että rukouksesta oli tullut suoritusta. Se ei sopinut hänen jumalakuvaansa.

Juutalainen rukous keskittyi määrättyihin jumalanpalveluspaikkoihin, synagogiin ja Jerusalemissa temppeliin. Jotkut rabbit jopa sanoivat, että rukous on erityisen tehokasta vasta rukoiltuna temppelissä tai synagogassa. Niinpä rukoushetkinä mentiin temppeliin. Jeesuksen opetuslapsetkin harjoittivat tätä tapaa, kuten Apostolien teoista näemme, Apt. 3:1. Jeesus torjui ajatuksen, että Jumala olisi sidottu määrättyyn paikkaan. Jeesus sanoi samarialaiselle naiselle, joka piti Garissimin vuorta tärkeimpänä rukouspaikkana: "Tulee aika, jolloin ette rukoile Jumalaa tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. - - Tulee aika - ja se on jo nyt - jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa", Joh. 4:21,23. Viisaimmat juutalaiset opettajatkin näkivät vaaran siinä, että rukous rajoittuu määrättyihin paikkoihin. He sanoivat: "Jumala sanoo Israelille, rukoile kaupunkisi synagogassa; jos se ei käy, rukoile pelolla; jos se ei käy, rukoile kotonasi; rukoile vuoteessasi; rukoile hiljaa Jumalaa vuoteellasi, ole hiljaa Jumalan edessä."

Rukoilemisessa piilee aina se vaara, että siitä tulee muodollisuus ja seremonia. Vika ei ole muodoissa eikä paikoissa, vaan rukouksen harjoittajassa.

Yksi juutalaisen rukouksen ominaispiirre oli rukouksen pituus. Kai pitkä rukous oli aina enemmän ansiota tuottava kuin lyhyt. Ja jos oikullinen Jumala ei ollut hyvällä päällä puhumattakaan että torkkui, niin rukoilija yritti uuvutustaktiikalla saada Jumalaa suosiolliseksi. Yksi Jeesuksenkin esimerkkikertomus nimenomaan rukouksesta antaa aihetta ajatella, että hellittämätön rukous voi vielä muuttaa Jumalan mielen suosiolliseksi. Mutta tuskin koko rukousopetusta pitää rakentaa tuon esimerkkikertomuksen varaan. Juutalaisessa rukousopetuksessa korostettiin myös tarpeettoman pitkittämisen välttämistä ja hiljaista rukousta.

Yksi juutalaisen rukouksen ominaispiirre oli toistaminen, joka muuttui hokemiseksi. Jeesus piti hokemista pakanallisena rukouksena. Pakanallisissa uskonnoissa rukous perustui paljolti maagiseen ajatteluun. Jumalat piti pakottaa loitsunomaisin hokemin. Rukouksen painoarvo oli suoraan verrannollinen sen pituuteen ja monisanaisuuteen. 1 Kun.18:26 :ssa kerrotaan Baalin profeettojen hokeneen huutamalla "Oi Baal, kuule meitä" puoli päivää. Apt. 19:34 kerrotaan efesolaisen kansanjoukon huutaneen kaksi tuntia "Suuri on efesolaisten Diana". Juutalaisilla ja muslimeillakin on omat toistetut rukouksensa, joita hokemalla rukoilija saattoi vaipua ekstaasiin. Joskus juutalaiset harjoittivat toistoa luettelemalla Jumalan attribuutteja. "Siunattu, ylistetty, kunnioitettu, korotettu ja kiitetty olkoon Pyhä Nimesi." 16 adjektiivilla saatettiin kuvata Jumalaa. Kun rukoilija alkaa miettiä enemmän sitä kuinka hän rukoilee kuin sitä mitä hän rukoilee, niin silloin todellinen rukous kuolee huulille.

Viimeinen arvostelun aihe, mitä Jeesus löysi juutalaisesta rukouksesta, oli se, että rukoiltiin ihmisten nähden, näön vuoksi. Rukouksesta tuli mahtailun näyte. Rukoilija seisoi kädet ylös kohotettuna, kämmenet ylöspäin, kasvot alas kumarrettuna. Rukoushetkinä tämä näyttävä rukous ajoitettiin kadunkulmiin tai torille, että kaikki näkisivät. Joku saattoi pysähtyä rukoilemaan synagogan ovensuuhun, jotta kaikki ihailisivat hänen hurskauttaan. Jeesuksen mukaan rukouksen kohteena tulee olla Jumalan, ei ihmisten. Rukouksen tarkoituksena on Jumalan tahdon tapahtuminen. No, sehän tapahtuu ilman rukoustammekin, mutta meille itsellemme on tärkeää pyytää, että Jumalan tahto tapahtuisi minunkin elämässäni.

Kaikki se, mitä edellä olen sanonut väärästä rukouksesta ja pakanallisesta rukouksesta, sopii sovellettavaksi myös kristilliseen rukoukseen. Erehdymme suuresti, jos omahyväisesti luulemme, että kristityt ovat niin täysin eri maata, vaikka rukouksemme muistuttaisi täysin pakanallista rukousta. Ei siis haittaisi, koska se on kristityn rukous. Ei, kaikki edellä sanottu pätee myös kristityn rukoukseen. Siellä, missä on hokemista, toistamista, rukouksen pitkittämistä ja rukoilemista vaikutuksen tekemiseksi ihmisiin, siellä kristityn rukouksesta on tullut pakanallista.

 

Kun väärän rukouksen vaarat on tiedostettu - kokonaan ei kaikkia virheitä voine kukaan karsia rukouksesta - alkaa oikean rukouksen opettelu. Jeesus opettaa meille rukouksen, joka kuuluu kristillisen uskonelämän aakkosiin ja toistuu yksityisessä ja seurakunnan rukouksessa vähintäin joka päivä. Tätä rukousta kutsutaan Jumalan perheväen rukoukseksi. Se ei tarkoita lasten rukousta eikä lapsellista rukousta, vaan rukousta, jonka voi ymmärtää ja johon voi sydämestään yhtyä vain kristillisen opetuksen saanut Jumalan lapsi. Konfirmoidun seurakunnan jäsenen pitäisi olla riittävän kypsä rukoilemaan tämä rukous. Hän myös ymmärtäisi, mitä hän rukoilee.

Herran rukous jakautuu kolmeen osaan: 1) Jumalaan, hänen olemukseensa kohdistuva rukous. Rukous alkaa sillä, että Jumalalle annetaan ensimmäinen sija elämässä. 2) Sitten tulee ihmisen tarpeiden vuoro. Tässäkin kohdin on tyydyttävä Jumalan tahtoon. Ihmisen tarpeet ovat kolmenlaisia. Ensiksi pyydetään jokapäiväistä leipää eli välttämättömiä elämän tarpeita. Uskomme mukaan ne eivät ole niin mitättömiä ja toissijaisia, etteikö Jumala olisi Isänämme kiinnostunut pitämään meistä huolta. Ihan maallisetkin tarpeet ovat Jumalan huolena. Hän ei halua meidän kuolevan nälkään, viluun ja sairauksiin. Hän haluaa pitää meistä huolta. Tämä rukous siirtää Jumalan eteen meidän tämänpäiväiset tarpeemme. Toiseksi pyydämme anteeksiantamusta. Siinä kannamme Jumalan eteen menneisyytemme, rikkomukset ja laiminlyöntimme, jotka taakkoina painavat mieltämme ja estävät kristillisen vaelluksemme edistymistä. Kun Jumala antaa syntimme anteeksi, silloin hän poistaa taakan harteiltamme ja kulku eteenpäin käy taas helpommin. Kolmanneksi kannamme Jumalan eteen tulevaisuutemme pyytämällä häntä varjelemaan meitä vastedes kaikesta pahasta sekä kiusauksista, jotka saavat meidät lankeamaan ja loukkaamaan itsemme että viimeisestä koetuksesta, jossa uskomme lujuutta testataan. Pyydämme, että Jumala pitäisi uskomme vahvana loppuun asti, vainoissa ja koettelemuksissakin, missä muodossa ne eteemme tulevatkin. Kun tuomme Jumalan eteen jokapäiväisen elämämme tarpeet, lähestymme Jumalaa Isänä, kaiken Luojana ja holhoojana ja elämän ylläpitäjänä. Kun pyydämme syntejämme anteeksi, ajattelemme Jeesusta, Jumalan Poikaa, syntiemme sovittajaa ja lunastajaa. Kun pyydämme varjelusta pahasta, ajattelemme Pyhää Henkeä, Lohduttajaa, Vahvistajaa, Voiman antajaa, Valaisijaa ja Opasta. Näin Herran rukouksessa tuomme kaikkemme, koko elämämme Jumalan kasvojen eteen, jätämme koko elämämme hänen käsiinsä. Toisaalta rukous tuo meille koko Jumalan. Tarpeemme ei tyydyty vain ensimmäisen uskonkappaleen asioista. Vain koko Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki tyydyttää kaikki tarpeemme, menneet, nykyiset ja tulevat.

Tämä rukous on ulkoa opittu ja kirjoitettu rukous. Meillä taitaa olla usein sellainen käsitys, etteivät rukoukset saa olla kirjoitettuja, eikä ulkoa opittuja. Mutta entäpä kun Herra itse opettaa meille sellaisen rukouksen. Vai ajattelemmeko, että tämä on ainoa poikkeus. Kun Herra kerran opettaa meille rukouksen, niin sitä täytyy käyttää, muttei muita kirjoitettuja ja ulkoa opittuja rukouksia. Jeesus ei edellä kiellä kirjoitettuja rukouksia, kun hän varoittaa rukouksen harhoista. Hän itse rukoili ristillä Psalmeista oppimiaan kirjoitettuja rukouksia. Muuten ihailen Etiopian kirkon rukouselämää. Se on yksi asia, josta minulla on ollut täällä paljon oppimista. En ole täällä vain opettamassa. Olen ollut myös oppimassa. Rukouksessa olen enemmän oppilaan kuin opettajan paikalla. Silti haluan sanoa, että Herralla on meille opetettavaa rukouksesta. Jumalanpalveluskirjamme rukoukset ovat sellaisenaan mahdottoman hyviä rukouksia. Niissä kerrotaan lyhyesti ja ytimekkäästi keskeiset elämämme tarpeet. Jotkut pitävät hyödyllisempänä pitää vapaita rukouksia, joissa näkökulma äkisti kapenee ja rukoilija toista itseään ja vaatii seurakuntaakin toistamaan ja hokemaan samaa asiaa. Rukouksesta tulee usein huutoa ja tunnelman kohotusta, äkillisiä ääniä ja sihinää. Onko sillä jokin maaginen vaikutus? Kuuleeko Jumala paremmin huutoa ja meteliä? Minusta tuntuu, että hän kuulee huonommin. Jumala ajattelee, että nämä ihmiset eivät rukoile häntä, vaan yrittävät tehdä vaikutuksen ihmisiin. Jumala ajattelee, että jos rukouksen kohde on ihmisissä, niin ei hänellä ole siis mitään virkaa. Tässä on rukous, jossa Jumala on syrjäytetty hänelle kuuluvalta paikaltaan. Älkää Ystävät hylätkö ja halveksiko kirjoitettuja rukouksia! Lukutaidoton pappi voi tietysti mokata tankatessaan rukousta, mutta pahempi moka on se, että ajatus katoaa kokonaan rukouksesta ja siitä tulee pelkkää hokemista. Niin kuin saarnoja saa ja pitää valmistaa etukäteen, niin pitää rukouksiakin.

Suomessa on monen ihmisen ainoa rukous päivittäin toistuva lapsena opittu iltarukous. Saatatte ajatella, että kyllä on rukous mennyt vähiin sellaisen ihmisen elämässä. Voihan se niinkin olla, mutta entäpä jos ajattelemme asian toisin päin. Jos vanhemmat eivät olisi tätä rukousta lapselleen opettaneet, hänellä ei olisi minkäänlaista rukousta. Nyt hän sentään rukoilee lapsena ulkona oppimansa rukouksen ja saattaapa aikuisena miettiä rukouksen todellista sisältöäkin ja ajatella, että siinä on itse asiassa sanottu aika paljon. Lapsena ulkoa opittu rukous on hänen henkireikänsä Jumalaa kohti. Kun on henkireikä, niin siinä on valmius olemassa muutakin rukoustarvetta varten. Rukouksen pituus ei anna sille erityisasemaa, vaan sen asema ihmisen jumalasuhteen ilmentäjänä.

Joskus Herran rukouksesta unohtuu ajatus. Sekään ei ole rukous, joka olisi tarkoitettu mekaanisesti toistettavaksi. Ei. Yksi pappi Hosainassa aivan aiheellisesti kehotti Herran rukoukseen sanoen "Rukoilkaamme ajatuksella Herran opettama rukous." Kun sama rukous toistuu useasti, siinä piilee hokeman vaara.

Herran rukouksen tarkempi tutkiminen vaatisi kokonaan erillisen raamattutunnin. Valitettavasti tähän yhteen saarnaan ei voi sisällyttää enää yksityiskohtaista Herran rukouksen tarkastelua.

Kaiken lopuksi haluan sanoa, että on hyvä olla paljon rukousta. On myös hyvä aina tarkkailla rukoustaan, ettei siitä ole päässyt tulemaan teatteria. Tärkeintä on aina rukoilevan sydämen asenne Jumalan edessä. Kaikki rukouksemme ei tarvitse olla ääneen rukoiltuja. Rukous voi olla myös hiljaisuutta ja avoimuutta Jumalan edessä. Opettakoon Herra itse meitä aina ja jatkuvasti rukoilemaan oikein!