Varhaisnuoruus Mammonniemessä. Muistoja Taipalsaarelta vuosina 1952-1960.

Mammonniemi Paratiisi Kansakoulu Kulttuuria Leikkejä Partio

Sauna

Tämä sauna rakennettiin vuona 1959 vanhan saunan paikalle.

Rannassa sijaitsi vanha sauna. Olikohan se jo ajalta ennen Jäppistä? Sauna sijaitsi ihan veden reunassa ja saunalta johti laituri suoraan veteen. Saunan päädyssä oli iso pesutupa, jossa oli muuripata. Keskellä rakennusta olevan pienen pukuhuoneen takana sijaitsi sauna, jossa oli vanha puukiuas. Kiuasta piti lämmittää pari tuntia, minkä jälkeen pellit suljettiin. Häkämyrkytyksen välttämiseksi peltien sulkemisessa piti olla tarkkana. Saunassa riitti lämpöä, kunnes se hiljaa hiipui. Vuonna 1959 kesällä rakennettiin vanhan saunan tilalle uuden uutukainen sauna. Saunan pesuvedet menivät lattiakaivon kautta järveen. Nyttemmin on tullut vaatimukseksi, että järveen ei saa johtaa edes pesuvesiä. Aika hankala vaatimus saunalle, joka sijaitsee osittain järven päällä. Pesuvedet pitäisi siis laskea järvessä olevaan altaaseen, josta ne pitäisi pumpata kuivalla maalla olevan vedensuodattimeen? Uuden saunan rakentamisen aikaan olin Ruotsissa kielikylvyssä maalaistalossa, joten sauna oli vaihtunut uuteen poissa ollessani.

Kalastuskonstit

Mikään himokalastaja en ollut. Onkimista saattoi harrastaa oman rannan lisäksi Hevossaaren ja Pappilanniemen rannassa. Isä harrasti verkkokalastusta ja usein olin soutajana isälle verkkoa koettaessa. Isä oli oppinut Viipurissa myös pitkänsiiman käytön. Siinä oli nimensä mukaisesti pitkä siima, jossa oli kymmeniä koukkuja, joissa jokaiseen oli kytketty matotäky. Siima sai olla yön yli vedessä ja se koettiin niin kuin verkko. Siima nostettiin ylös ja saalis otettiin talteen. Tyhjin toimin ei tarvinnut koskaan palata pitkältä siimalta tai verkoilta. Aina sieltä saatiin soppatarpeet. Enempään taas ei olisi ollut säilytystilaa. Kalaa piti siis nostaa vain sen verran kuin pystyttiin kuluttamaan. Saalis oli ahvenia, särkiä, säynäviä, haukia ja lahnoja. Meitä parempia kalastajia olivat Einar Pekurinen ja Väinö Kuhanen. Einar Pekurinen antoi meille ystävällisesti kalaa lahjaksi ja ehkä vähän korvaukseksi kauttakulkuoikeudesta. En tiedä tekikö kalamies Väinö Kuhanen mitään muuta ansiotyötä kuin kalastusta. Hänet tapasi usein rannasta verkkoja setvimästä. Miehen sukunimikin viittasi kalastukseen. Varmaan hän kävi sen verran kaukana kalassa, että haaviin osui myös hänen nimikkokalojaan. Väinö Kuhanen oli naimisissa terveystalon terveydenhoitaja-kätilön Lyylin kanssa. Siinä vaiheessa, kun kävin suorittamassa partiolaisen taitomerkkiä terveystalossa, siellä oli joku nuorempi sairaanhoitaja töissä. Minulla todettiin jossain vaiheessa anemia ja sitä varten kävin terveystalossa myös mittauttamassa hemoglobiinia usein.

 

Koulu ja poliisi

Menin Taipalsaaren kirkonkylän kansakouluun toiselle luokalle ensimmäisenä Taipalsaaren syksynä. Samalla luokalla olivat mm. Neuvosen Jukka ja Mäkeläisen Jorma, sekä Kivistön Leena ja Pesosen Paula. Toiselta luokalta en vielä paljon ystävyyssuhteita muista. Kaikki luokkatoverini olivat melkein järjestään minua vanhempia, sillä minähän olin mennyt kouluun 6-vuotiaana Ylämaalla. Ehkä koulutovereista lähin oli Jukka. Tytöistä lähin oli Kivistön Leena. Hänkin oli isäni työtoverin lapsia, konstaapeli Oiva Kivistön tytär. Kivistöjen kanssa oli jonkinlaista perheystävyyttä. Kivistöt asuivat Yhtymän alapuolella olevassa vaatimattomassa mökissä. En minä Kivistöllä kuitenkaan käynyt Leenan ystävyyden perusteella. Alakouluiässä pojat yleensä olivat poikien kanssa ja tytöt tyttöjen. Vaikka Kiesin Matti, Leenan vanhempi velipuoli oli minua useampaa vuotta vanhempi, oli kanssakäymistä Matin kanssa jonkin verran. Matti kävi jo oppikoulua, Lappeenrannan lyseota, minun myöhempää opinahjoani. Matti harrasti luonnontutkimista. Hän keräsi linnunmunia. Hän kiipesi puuhun myös räkättirastaan pesälle ja sai tuta linnun keinoja puolustaa reviiriään ja poikasiaan. Yhtenä yönä läksimme aamuvarhain teeren soitimelle. Oli ihan jäätävän kylmä aamu. Soidinhan tapahtuukin alkukeväästä, joka on vielä talvea. En muista, että reissumme olisi onnistunut lopputulosta ajatellen, mutta yritys oli hyvä ja päämäärä tavoittelemisen arvoinen. Kivistöllä oli koronapeli. Sellaista hienoutta ei meillä ollut.

Orraisen talo, jonka yläpäädyssä toimi Kerttu Kiviston pitämä apteekki, sen oikealla puolella Lindin talo, jossa toimi kahvila ja puhelinvaihde. Orraisen talon takana terveystalo ja kunnantalo. Äärimmäisenä vasemmalla Mammonniemen talo. Terveystalon takana näkyy Purhosen talon kattoa. Lindin talon takana näkyvät Vilkolan rakennukset, joihin kuului Pikku pappila. Kuva: Kirkonkyläyhdistyksen kuvapankki.

 

Kerttu Kivistö toimi apteekin hoitajana. Apteekki toimi Orraisen talon takahuoneessa samassa pihapiirissä, missä oli Kivistöjen pieni koti Lindin talon rannan puolella. Mitä asiaa minulla mahtoi olla apteekkiin? Sieltä sai valkoista suklaata. Aika erikoista, että apteekki möi suklaata. Ilmeisesti valkoisella suklaalla uskottiin olevan terveysvaikutuksia. Kun Kivistöt rakensivat oman kodin kirkon hevospuomien viereen, muuttui sisäänkäynnin vieressä oleva ensimmäinen huone apteekin myymäläksi. Uskokaa tai älkää, aspiriinilla oli minulle kyllä enemmän käyttöä kuin valkealla suklaalle.

Kivistöstä puhuttaessa tekee mieli mainita, että Taipalsaarella oli toinenkin konstaapeli, Unto Ahokainen. Hän asui Väinölän yhteydessä olevassa. Untolla oli kaksoispojat Pekka ja Matti. He olivat vähän minua vanhempia, mutta tulivat jollain lailla tutuiksi, kun siinä Väinölän lähiympäristössä touhuttiin. Pian he kuitenkin muuttivat Leväsiin asumaan eikä heidän kanssaan enää ollut kanssakäymistä.

Ylhäällä vasemmalla seurojentalo Väinölä, sen edessä Yhtymän ja säästöpankin talot. Oikealla rannassa kunnantalo ja sen edessä varastorakennuksia, jotka kuuluivat joko kunnantaloon tai terveystaloon. Siinä oli myös postinhoitaja Hilkka Jankerin puuvarasto, jota oli kerran lapsena siivoamassa. Oli kertynyt runsaasti roskaa. Kuva: Kirkonkyläyhdistyksen kuvapankki.


Juvoselle asiaa

Kansakoulun vieressä oli Juvosen talo. Otto Juvonen oli koulun edesmennyt johtajaopettaja, joka oli tehnyt kodistaan oikein mallitilan. Siellä oli valtava määrä omenapuita ja myös päärynäpuita. Me emme tarvinneet omenoita, koska niitä oli omasta takaa, mutta päärynöitä pääsin joskus maistamaan. Niitä ei tarvinnut pihistää. Juvoselle oli välillä ihan asiaa. Heillä oli nimittäin kanoja. Äiti, joka huolehti perheemme ruokataloudesta, soitti välillä Otto Juvosen tyttärelle Liljalle, olisiko kanaa saatavissa. Myönteisen vastauksen tullessa minä riensin Juvoselle, Lilja katosi varaston taakse ja saapui sieltä kohta kuollut kana kädesään. Se oli tuoretta ruokaa, jonka valmistaminen ruoaksi edellytti vielä kanan kynimistä. Sen minäkin osasin tehdä. Aikamoista sotkua siitä syntyi liiterissä, mutta kynimisen jälkeen oli vuorossa maustaminen ja uuniin laittaminen. Siitä riitti syötävää omaa perhettä suuremmallekin porukalle.

Silmälasit

Koulutieni kulki Vilkolaan johtavaa tietä myöten ja sitten lehtikuusikujan läpi vanhan Taipalsaarentien poikki kanttorin talon länsipuolitse polkua pitkin koululle. Kouluun otettiin aina eväät mukaan, voileipiä ja maitopullo. Maito käytiin hakemassa ”maitotalosta” eli meidän tapauksessamme Vilkolasta. Vilkolassa asui Salmen perhe. He ovat vanhoja taipalsaarelaisia. Vilkola on varmaan alun perin pappilan maita, luulisin. Maidosta kuorittiin kerma pois päältä ja asetettiin toiseen astiaan. Lämmin ruoka, usein joku vaatimaton keitto tai puuro nautittiin koulun tarjoamana lounaana. Johtajaopettaja oli kuitenkin tarkkana, että koulubudjetin lisäksi lasten vanhemmat tukisivat koulua juureksilla ja marjoilla. Opettaja Antti Kanasen vaatimukset olivat sen verran tiukkoja, että heräsi epäilys siitä, käyttääkö hän vanhempien tarjoamia lahjoituksia myös oman ruokataloutensa lisukkeena. Minun opettajani oli toisella luokalla Viivi Vuori, joka saattoi jo kohta lopettaa työnsä siihen, kun hän oli opettajani. Ehkä hän siirtyi jo eläkkeelle. Hän kiinnitti huomiota minun katseeseeni ja oivalsi, että silmäni karsastavat. Hän passitti minut silmälääkäriin eikä opettajan diagnoosi ollut väärä: minä katsoin kieroon. Lääkäri määräsi minulle lasit, jolla kierosilmäisyyttä yritettiin korjata. Ensiksi lasit menivät rikki kun sain lumipallosta silmään vai olisiko ollut nyrkistä. Toisen kerran – vai liekö kolmas kerta? lasit upposivat kesällä Pekurisen rannassa Saimaan pohjaan. Pohjahan oli matalalla, joten luulisi lasien löytyvän helpolla, mutta mutapohjasta on vaikea löytää mitään. Sinne ne lasit jäivät ja makaavat siellä yhä kalojen ihmeteltävänä tai mudan alla kenenkään huomaamatta. Lopetettiin se silmälasipelleily. Katsoin kieroon, mutta ei se näköä haitannut. Palasin silmälasikantaan uudelleen vasta ikänäön ilmaannuttua nelikymppisenä ja siitä lähtien olen laseja kyllä ihan oikeasti tarvinnut.

Polkupyörä

Vilkolan kulmalta on jäänyt muisto varusmiesten polkupyörämarsseista. Entisaikaan kulkivat lappeenrantalaiset joukko-osastot polkupyörämarssina Pönniälänkankaalle harjoittelemaan sodankäyntiä. Pikkupoika siinä tien varressa katseli nuorten miesten menoa. Olipa helle tai pakkanen, sade tai pouta, mentävä oli, kun käsky kuului. Sittemmin joukko-osastot ovat marssineet samaa reittiä automarssina. Ensin jäivät pois ratsut, sitten kai polkupyörät. Minullekin ostettiin polkupyörä. Tämä tarina ei kyllä liity sotaväkeen. Sain lahjaksi varmaan oppikouluun pääsyn johdosta hienon polkupyörän suoraan aikuisten kokoa, 18”, Hellbergin merkkiä. Pyörä on ollut niin hyvä, että vein sen opiskeluaikana Helsinkiin ja pyöräilin pitkin Kaivokatua ja Mannerheimintietä kuin myös syrjäisempiin paikkoihin, ja hyvin kulki. Lapsena pyöräily oli vapa-ajan urheiluväline, jolla oli helppo piipahtaa naapurikylissä ja jopa Lappeenrannassa asti. Joskus syksyisin ja keväisin ajoin pyörällä kouluun asti Lappeenrantaan. Tämä olisi ollut hyötyliikuntaa, jos siitä olisi saanut kuukausittaiseen bussilippuun alennusta, mutta ei saanut. Lappeenrannassa oli sikäli erikoista pyöräillä, että siellä oli asfalttikatuja. Maalla ajettiin pitkin sorateitä, joissa oli nimismiehenkiharoita. Pyörä joutui kovalle koetukselle, sillä pyöriä käytettiin jo silloin temppuiluvälineinä. Niillä ajettiin armotonta rallia ja hypättiin hyppyreissä. Mutta Hellberg kesti - ja kestää yhä. Käyttö on vain vähäisempää eikä kovakouraista.

 

Kansakoulu

Kolmas ja neljäs luokka olivat yhdysluokkia, kuten ensimmäinen ja toinenkin. Kolmannella luokalla olin kuitenkin veljeni Riston kanssa samassa luokassa. Opettajana oli kanttorin rouva Ester Laitinen.

3-4. luokan luokkakuvassa meillä sattui olemaan tilapäisesti sijaisopettaja, oliko Ester Laitinen ehkä sairastunut? Eturivissä vasemmalla on Maija Kouvo, jonka viereen minut laitettiin aluksi istumaan. Maijan takana Hentulan Pekka, suntion poika, joka asui kirkkoherran pappilan naapurina, kirkkoherran tai seurakunnan antamassa asunnossa. Hentulalla oli runsaasti lapsia. Silmälasipäinen ’eemeli’ Pekan vieressä olen minä. Takanani on muistaakseni tyttöjä, jotka tulivat joku aamu Konstusta hevoskyydillä. Konstussa sijaitsi sodanjälkeinen parakkikylä, jossa asui kantahenkilökuntaa. Lapsilla oli pitkä matka kouluun, joten heille tarjottiin kyyti (ei autoa, vaan hevonen). Suoraan takanani on Kivistön Leena, konstaapelin tytär. Leenan takana on kaksi poikaa, vasemmanpuoleisen nimeä en muista, oikeanpuoleinen on Jorma Mäkeläinen, joka asui museotuvalta 100 m Lappeenrannan suuntaan tien oikealla puolella, August ja Tilda Mäkeläisen poika. Hänellä oli vanhempikin veli, jota en ole koskaan tavannut, mutta Jorma hänestä aina kertoi. Kuvassa minun takanani olevan jonon viimeisinä ovat Suppasen Tuula ja Neuvosen Jukka. Tuula oli Ahokkalasta. Jukka oli nimismiehen kanslian kanslistin poika, lähimpään ystäväpiiriini kuuluva, jonka kotona tuli usein käytyä.

Oikeanpuoleinen parijono on enimmäkseen neljännen luokan oppilaita, mutta ainakin edessä istuvat Viuhkosen Liisa (muistanko oikein?) ja Suppasen Anna-Liisa olivat 3. luokalla. Olin pitkään Anna-Liisan vierustoveri. Hän oli Ahokkalasta, mistä talvella pääsi oikotietä jään yli eikä koulumatka ollut kuin pari km. Sulan veden ja rospuuton aikana piti kiertää maantietä pitkin ja koulumatka oli puolet pidempi. Anna-Liisasta tuli terveydenhoitaja Lappeenrantaan, hän avioitui majuri Seppo Torrin kanssa. Anna-Liisan takana on veljeni Risto. Hänen vieressään on Vahvasen Jorma (?), Vahvanen ainakin! Riston takana on Eeva Levo. Eeva oli kirkonkylän lasten leikeissä aina mukana, mutta murrosiässä minun ja hänen välille kasvoi jo huima kypsyysero. Eevan vieressä on Kaarina, joka asui myös Konstussa, jos en väärin muista. Hän toimi pitkään lastenohjaajana Lappeenrannan seurakunnassa. Eevan takana on Pesosen Paula, Mäkeläisen Jorman naapuri, autoilija Reino Pesosen tytär. Reino Pesonen ajoi kuorma-autoa ja hänen puolisonsa ajoi taksia. Paulan takana on naapurimme Aune Pekurinen. Aune oli kaikissa kylän leikeissä mukana. Hän avioitui lemiläisen Talkan kanssa. Hänen tyttärensä on historioitsija, joka kirjoittaa pitäjähistorioita ja tuntee myös Lappeenrannan historiaa. Vahvasen takana istuu Kruusin Raili, joka kävi myöhemmin tyttölyseota ja avioitui myöhemmin muistaakseni Varkaudessa asuvan opettajan kanssa. Kaikkein taimmainen Railin takana on Sinikka Voipio, agronomi Ilmo Voipion tytär. Ilmo Voipiolla oli maatila Jauhialassa, Nikin kartano. Voipion pihassa kasvoi sembramänty, jonka siemenet maistuivat pähkinähakin lisäksi pojankoltiaisille.

Johtajaopettaja Antti Kananen opetti ylimpiä luokkia. Hänen oppilaansa en ollut koskaan. Häneen pääsi kuitenkin tutustumaan siltä osin, että oppilaiden piti vuorollaan käydä katsomassa päivän lukemat Kanasen ilmanpuntarista. Kanasen koti oli luokkahuoneiden välissä olevassa tilassa. Koulun aamuhartauteen kokoonnuttiin aina päivän aluksi suurimpaan luokkahuoneeseen, tähän ”yläasteen” luokkaan. Käteen annettiin virsikirja, joka tuntui aika kallisarvoiselta tai jotenkin arvoituksellisen juhlalliselta mustine ristin kuvalla varustettuine kansineen. Suhde naisopettajiin säilyi koko kouluajan melko neutraalina. Ei ollut mitään valittamista eikä sanomista. Samaa ei ehkä voi sanoa suhteesta johtajaopettajaan. Koululaisten keskuudessa oli tapana irvailla Kanaselle ilkeämielisellä lorulla ”Antti Kananen, silmä punainen, kissan kokoinen, koiran näköinen…” Mitenkä se nyt menikään? Syy ilkeämielisyyteen oli varmaan se, että hän piti koululla yllä järjestystä ja kuria ja toimitti näin sitä välttämätöntä työrauhaa ylläpitävää tehtävää, joka vaati myös epämiellyttäviä otteita. Minkäänlaisia toverillisia suhteita opettajan ja oppilaan välillä ei niihin aikoihin voitu kuvitella. Opettaja oli järkähtämätön auktoriteetti, jota oppilaan oli toteltava kuin ”esivaltaa, joka ei turhaan miekkaa kanna”. Useita vuosia myöhemmin suorittaessani partiopojan luokka- ja harrastusmerkkejä tuli matka koululle. Piti ottaa yhteyttä opettaja Kanaseen ja pyytää lupaa käyttää koulun tahkoa. Taitomerkin vaatimuksena oli tahkon käyttö. Oli unohdettava kouluaikainen nurjamieleisyys ja suhtauduttava johtajaopettajaan kunnioituksella ja ystävällisyydellä. Osasikohan Kananen kuvitellakaan, että häntä arvostellaan ja ollaan ilkeämielisiä?

Etusivu    Seuraava