Varhaisnuoruus Mammonniemessä. Muistoja Taipalsaarelta vuosina 1952-1960.

Mammonniemi Paratiisi Kansakoulu Kulttuuria Leikkejä Partio

Urheilullisia ja henkisiä kilpailuja

Paljon koulumuistoja ei ole mielessä. Mainittakoon kuitenkin, että yksi yleisimmistä ulkoleikeistä oli kukkotappelu. Se oli yhdellä jalalla hyppimistä kädet puuhkassa toisia vastaan. Joka menettää tasapainonsa töytäisystä, putoaa pelistä. Joka jää viimeiseksi pomppimaan yhdellä jalalla, on voittaja. Koska olin luokkatovereitani vuotta nuorempi, en ollut missään urheilulajissa parhaimmasta päästä. Viimeistän oppikoulussa, jossa ikähaitari vielä kasvoi useamman vuoden mittaiseksi, jäin kyllä hutunkeitossa aina loppupuolelle. Tämä koski niin pesäpalloa, jalkapalloa kuin jääpalloa, kun joukkueita jaettiin sinänsä ihan oikealla menetelmällä. Joukkueet saatiin ennalta laskien tasavahvoiksi. Elämän laki oli ankara: Heikot sortukoot ja vahvimmat menestykööt. Koululla pidettiin talvella hiihtokilpailut. Parhaat pääsivät jatkoon piirikunnallisiin tai maakunnallisiin kisoihin, mitä lienevätkin. En kuulunut noihin onnekkaisiin. Henkisissä kilpailuissa sen sijaan menestyin. Ne pidettiin Väinölässä. Kilpailtiin sekä laulussa että lausunnassa. Minä osallistuin jälkimmäiseen. Äiti oli minulle hyvä sparraaja. Yksi pätkä oli Kantelettaresta.: ”Mipä meijän paimenien, kupa karjan kaitsijoien. Syön mä maasta mansikoita, juon ma joesta vettä, lyön mä leikkiä mäellä…” Toinen oli koppakuoriainen: ”Kas kummaa, virkkoi Miiri. Tuossapa vasta lystikäs hiiri. Sarvetkin päässä on sankarilla niin kuin pässillä puskurilla…” Sain toisen palkinnon. Olikohan meitä kilpailijoita enempää kuin kaksi? Mutta voitto, mikä voitto. Palkintona oli seikkailukirja, jonka nimeä en nyt muista. Tuli minusta sen jälkeen jonkinlainen runonlausuja, niin että vielä oppikoulun ensimmäisen luokan joulujuhlassa esitin runon Joulupukki. Mutta kävipä niin nolosti, että kesken runonlausunnan unohdin, miten runo jatkuu. Olin ihan nolona, kun en millään muistanut, miten se meni. Olisikohan se ollut rehtori Eino Suneli, joka minua kovasti lohdutteli, että runo meni ihan hyvin eikä kaikkea tarvitse muistaa. Lohdutus oli hyvä, muttei se kokonaan poistanut häpeää.

 

Poikakerho pitäjäntuvalla ja kirkossakäyntiä

Kosketuksen seurakuntaan sain, kun seurakuntaan tuli uusi pappi, Aarre Huovila, vuonna 1954. Hän oli virkanimeltään virallinen apulainen. Asuinpaikaksi määriteltiin kappalaisen pappila. Olin Vilkolan pihassa katsomassa ihmettä, kun uusi pappi saapui muuttokuormansa kanssa. Nuorella pariskunnalla oli myös pieni tyttö. Syksyllä Huovila kutsui poikakerhoon, jota pidettiin pitäjäntuvalla, siis pappilan vieressä olevassa vanhassa rakennuksessa, johon kuului muutamia huoneita. Poikakerho oli etelänpuoleisessa päätyhuoneessa. Yhden kerran oli ohjelmassa askartelutehtävä. Piti veistää auto puusta. Tehtävä suoritettin kotiliiterissä ja vietiin tekele sitten poikakerhon kokoukseen nähtäväksi. Kerhossa oli leikkejä, kuten aasille hännän piirtäminen sokeana, siis huivi silmillä. Siinä riitti naurua, kun joku tökkäsi hännän ihan väärään paikkaan. Oli myös kellonajan arvioimista. Piti arvioida, milloin minutti oli kulunut ja sitten huutaa hep. Kotiläksyksi annettiin kerran 1. Korinttilaiskirjeen lukeminen. Oli siinä pikku viikarille miettimistä, kun kirje kertoo erään seurakunnan jäsennen harjoittavan haureutta äitipuolensa kanssa. Tämä mies oli apostolin mukaan luovutettava Saatanalle ja annettava hänen ruumiinsa tuhoutua. Ei mahda mitään, että meni vähän yli hilseen. Kirkossa käymiseen myös kannustettiin. Saikohan kirkosta jonkin osallistumisleimankin? Ainakin kirkossa käymisen muistan. Paikkana oli useimmiten vastapäätä saarnatuolia lähellä alttaria oleva parven kulma. Kävin joskus myös isän kanssa kirkossa. Isä tapasi istua eteläparvella. Äiti lauloi kirkkokuorossa. Isä ei enää Taipalsaarella asuessaan osallistunut kirkkokuoroon, toisin kuin Ylämaalla. Mutta kotona isä harrasti laulua yhdessä äidin kanssa. Isä oli nimittäin hyvä tenori.

Piano ja musiikinharrastus

Olohuoneen ikkunaremontti on näköjään tehty jo tähän aikaan, kun meille hankittiin piano. Minä yritän soittaa jotain, äiti ohjaa. Kuulijoiden paikalla isä, Risto ja Outi.

Meille hankittiin piano, olisikohan ollut vuonna -55? Minut pantiin pianotunnille, Viljo Kaidalle kanttorilaan. Siitä se alkoi, Aaron I:sta. Etenin kohta jo kakkoseen, mutta ei minun etenemiseni kyllä mitään erityistä taitoa ja kykyä osoittanut. Toista nimittäin oli se, kun perheystävämme, postinhoitaja Jankerin Hilkka osti kohta pianon Kai-Jussia varten. Minun piti olla jo tekijä siinä vaiheessa, kun Kai-Jussi aloitti. Hän kuitenkin eteni soittotaidossa minua paljon nopeammin. Viljo lohdutteli minua, että Kai-Jussi aina soittelee omiaan eikä pysy nuoteisssa. Niinpä niin, siinähänse soittotaidon ero taitaa ollakin. Toinen soittaa hatarasti vain nuoteista, toinen pärjää ilman nuottejakin. Sain uuden soittoherätyksen murrosikäisenä ja opin hapuilevan neliäänisen säestystekniikan. Oli meillä toki nokkahuilukin, jos ei huuliharppua soittimeksi lasketa. Nokkahuiluja taisi olla useita, mutta ehkä minä olin ainoa, joka opin sitä auttavasti soittamaan. Lukioaikana kuuluin koulumme oppilasorkesteriin instrumenttina nokkahuilu. Ne olivatkin jo aika vaativia kappaleita. Taisin oppia panemaan välillä vähän omiani, mutta sanan huonossa merkityksessä. Meille hankittiin kotiin myös levysoitin. Levyt olivat 78 kierrosta minuutissa -nopeudella pyöriviä savikiekkoja. Yhdelle levylle mahtui vain muutama kappale. Levyjä oli tusinan verran. Siinä oli annos wieniläisklassikkoja, ooppera- ja operettiaarioita ja muutamia instrumentaalikappaleita. Olipa Griegin Peer Gyntiäkin ja kaihoisia Sydänhaavoja ja Viimeinen kevät. La Cumparsita ja Mustasukkaisuutta edustivat taas ihan toista genreä. En nyt laita tähän luetteloa koko levykokoelmasta, mutta sen totean, että siinä oli ihan hyvä johdanto musiikin maailmaan.

Poikaleiri ja pyhäkoulu

Palatakseni seurakunta-aiheeseen: menimme kesällä pidettävälle poikaleirille Merenlahden koululle. Leiri oli useampipäiväinen. Etukäteen kerrottiin, että leirillä on leirikaste ja silloin heitetään ensikertalaiset veteen tai mitä koiruutta liekin järjestetään. Minulle tämä pelko ei ollut riitävä aihe leiriltä poistumiseen, mutta se oli, että ruoan kanssa piti juoda piimää. Minä en ollut tottunut piimään enkä pitänyt sen happamasta mausta. Ajattelin, että kuinkahan monta päivää tässä pitää elää piimällä. Tuli niin kova koti-ikävä, että halusin kotiin. Eräs nainen souti minut sitten koko matkan Merenlahdelta kirkolle, saman matkan jonka olimme tehneet kunnan moottoriveneellä muutama päivä aikaisemmin Merenlahden suuntaan. Merenlahdella tapasin ensimmäistä kertaa tulevan teologikurssitoverini Samuli Kurkaan. Veljeni Risto jäi jatkamaan leiriä. Minun leireilyni päättyi noloon kotiinpaluuseen. Toisen kerran, ehkä vuosi myöhemmin pidettiin leiri Vehkataipaleen koululla. En muista, mitä siellä juotiin aterialla, mutta pysyin leirillä ja ehkä viihdyinkin. Siellä nukuttiin teltoissa. Poikien jutut eivät vain ole oikein painokelpoista tekstiä. Pelasimme jalkapalloa isolla ruohokentällä. Se oli erittäin hauskaa. Kerran kävin kirkonkylällä pyhäkoulussa. Sitä pidettiin kanttori Sulo Laitisen kotona. Kanttorin koti oli Myllymäellä, lähellä Väinö Ahokaisen taloa, jos oikein muistan. Opettajani Ester Laitinen piti itse pyhäkoulua. En jatkossa kuitenkaan käynyt pyhäkoulussa. Ehkä kukaan ei sinne kannustanut, eikä ollut muutakaan houkuttavaa syytä.

Urheilua

Urheiluharrastus kuului nuoruuteeni. Meillä oli kotona kuula, 5-kiloinen. Se oli aika monipuolinen urheiluväline, kun sitä työnnettiin oikealla ja vasemmalla kädellä, heitettiin myös molemmilla käsillä, sivulta niin kuin kiekkoa ja pään yli etu- ja takaperin sekä vielä jalkojen välistä eteen- ja taaksepäin. Kuulantyöntö oli siis aikamoista voimistelua. Keihästä ei tarvinnut ostaa kaupasta yhtä vähän kuin kiekkoa. Keihäänä toimi itse veistetty puukeppi, jota heitettiin omassa pihassa. Joskus käytiin myös heittämässä pappilan kankaalla hautausmaan takana. Kiekkona toimi kivi. Sitten oli korkeushyppyteline. Korkeutta hypättiin sekä vauhdilla että ilman vauhtia, saksityylillä. Kokeiltiin myös sisäjalkahyppytyyliä, mutta ei se tulosta parantanut. Floppityyliä ei edes tunnettu eikä sitä voinut harrastaa, kun ei ollut pehmusteita. Hypättiin myös seivästä. Ei tainnut kaksi metriä ylittyä. Juoksua tuli myös harrastettua. Kunnan nuorisonohjaaja taisi joskus ottaa aikaa ihan sekuntikellolla, kun kirkonkylän raitilla juostiin. Levon Einari oli kova juoksija. Vaikka hän oli minua vuoden nuorempi, hän oli kova juoksija. Einarista tekee myös mieleni mainita, että hänellä oli upea kokoelma tulitikkulaatikkojen etikettejä. Minä ja muut keräsimme postimerkkejä, Einari etikettejä. Pidemmän matkan juoksua myös harrastettiin, mutta ehkä pikajuoksu oli nuorelle ihanteellisin yleisurheilulaji. Joskus käytiin Rehulan kentällä polkupyörällä ja kierrettiin sitten juosten Rehulan kenttää. Talvella päästiin harjoittelemaan sisäurheilulajia, kun Väinölässä toimi lavalla punttisali. Nostettiin painoja työnnöllä, punnerruksella ja tempauksella. Väinölän lavalla myös juostiin päin seinää ja kilvattiin siitä, kuka pääsee korkeimmalle pystyseinään kurottamaan jalallaan. Lentopalloa pelattiin aikoinaan kappalaisen pappilan pihalla, siis Vilkolassa. Siellä oli sen verran nuorisoa paikalla, että saatiin pelit pystyyn. Tämä joukkueurheilu ei ollut vain urheilua, vaan myös sosiaalinen kohtauspaikka. Samaa kohtaamista edusti Jauhialan Pikku Punkaharjulla pidetyt lentopallopelit. Nuorison sosiaalinen kohtaaminen tapahtui leveämmällä pohjalla, kun kirkonkylän nuoriso kohtasi Jauhialan nuorison. Jauhialassa oli aika paljon porukka, myös kulttuuriperheiden lapsia.

Elokuvia

Väinölä toimi noihin aikoihin tarpeen tullen elokuvasalina. Meillä ei kyllä ollut tapana käydä elokuvissa. Kun sitten ilmestyi huomiotava herättävä Tuntematon sotilas, oli se lapsilta kielletty. Piti tyytyä katsomaan avaimen reiästä elokuvan kulkua. Siitä voitte olla varmoja, ettei avaimen reiästä käsin kovin pitkälle selvinnyt elokuva juoni eikä siinä jaksanut koko ajan tiirata. Lähdimme pois ennen kuin valvoja ehti karkottamaan tirkistelijät. Väinölässä saivat lapsetkin olla paikalla, kun tunnettu Kipparikvartetti kävi esittämässä taidokkaasti ja veikeästi kuuluisiksi tulleita bravyyrejään. Esa Pakarinen kävi myös esittämässä omia show-esityksiään. Se oli se huumorimies Pakarinen, jota käytiin kyllä katsomassa kaupungissa elokuvissakin, kun hän esitti Pekka Puupäätä. Aikamoinen savolaisveijari! Jotenkin minulle tuli kyllä sellainen käsitys, ettei huumorimiehen elämä taida sittenkään olla yhtä humoristista kuin mille se katsojasta näyttää.

Minun täytyy vähän hieroa muistinysteröitäni palauttaakseni mieleeni myös sellaisen ihmeen, että Taipalsaaren kirkolla oli joskus sirkushuveja. Kunnantalon eteen pystytettiin jotain rakennelmia. Ettei siellä vaan ollut surmanajotynnyrikin. En käynyt silloin katsomassa surmanajoa enkä myöhemmink��än. Se maksoi enkä kehdannut mankua rahaa mokomaan huvitteluun. Paikalla oli myös leijonankesyttäjä, mikä tarkoittaa siis sitä, että siellä oli myös leijona. Ettei vain olisi ollut paikalla joku ihonväriltään musta mies? Leijoana ja musta mies – siinä oli ihmettä kerrakseen. Pikkupojan maailma venähti avaraksi. Sitä en osannut aavistaa, että tulevina vuosina tulin olemaan mustien miesten ja naisten työtoveri kymmenen vuotta – eikä heitä kutsuta neekereiksi. Sirkus vieraili Taipalsaarella toisenkin kerran, josen väärin muista. Se pystytettiin Purhosen takana, Hevossaarta vastapäätä sijaitsevalle pellolle. Jos muistan väärin, niin korjattakoon. Minä en kuitenkaan osallistunut sirkushuvituksiin. Ne olivat maksullisia tilaisuuksia. Kävin vain lainaamassa kirjoja Taipalsaaren kunnankirjastossa, joka sijaitsi kunnantalon vintillä.

Kuva: Vesitaso kiinnitettynä laivalaituriin. Laiturilla näyttää vielä olevan uimahyppytorni.

Yhteen maksulliseen huvitukseen osallistuin kuitenkin lapsena Taipalsaaren rannassa: vesitasolla lentämiseen. Pienkone järjesti yleisölennätyksiä. Koneeseen mahtui ehkä neljä henkeä kerralla. Tehtiin kierros Saimaan yllä ja sitten palattiin takaisin laivalaiturille. Se oli ensimmäinen lentoni lentokoneella ja toistaiseksi viimeinen lentoni vesitasolla.

Kulttuuria edustivat vuosittain Raittiusyhdistys Tähkä II:n järjestämät kesäjuhlat Pikku Punkaharjulla. Siellä oli ohjelmaa: puhetta, laulua ja teatteria. Lopuksi oli piirileikkiä. Esimurrosikäiselle oli tilausta piirileikkiin, jossa oli jonkinlaista eroottistakin viritystä. Muutaman vuoden ajan tämä leikki oli niin tärkeä, että sitä tilaisuutta ei voinut jättää väliin. Tulipa samalla opittua muutamia piirileikkilauluja, jotka ihan hyvin ansaitsevat perinnekulttuurin nimen. Pikku-Punkaharju on Salpausselkään kuuluva harju, jonka laelta avautuu näkymä kahteenkin suuntaan, jylhempi Syrjäpohjanlahdelle Maaveden puolelle, loivempi Nikinlahdelle Pikku-Saimaaalle. Tästä tulee mieleen, että kerran vietettiin jonkinlaista kotiseutupäivää myös Röytyn takana olevalla Myllymäellä. Siellä esitettiin ihan näytelmä Kuparsaaren Antti. Kylän asukkaiden sosiaalista yhteenkuuluvuutta vahvistivat pikkujoulujuhlat. Muistan, että ainakin suntio Hentulan kodissa vietettiin pikkujoulua ja tietenkin Väinölässä. Pikkujouluissa laulettiin joululauluja ja lähetettiin joulukortteja. Joulupukki sitten jakoi kortit nimeä huutaen. Korteissa oli osoite Täällä kuusen alla tai joku muu viite ja alla allekirjoitus. Pojat saattoivat osoittaa huomaavaisuutta tytöille, joille ei ehkä uskaltanut osoittaa mitään kiintymyksen tunteita. Tunneväritön joulukortti olikin ilmoitus siitä, että tervehdyksen vastaanottaja on mielessä. Innostuin vielä 50-luvun lopulla järjestämään pikkujoulujuhlia Väinölässä. Piirsin ja väritin mainoksia ja kiinnitin niitä näytteille. En muista, ketä oli kanssani näitä esityksiä toteuttamassa enkä sitäkään, oliko yleisömenestystä.

Talviurheilua

Talviurheilusta tärkeimmällä sijalla oli jääpallo. Luistelua emme aloittaneet hokkareilla, vaan elimme säästöbudjetilla. Pistettiin jalkaan nurmekset, siis pelkät terät kiinnittämällä ne monoihin. No, nehän eivät pysyneet monoissa. Nurmekset olivat välineurheilua huonoilla välineillä. Hokkarit edustivat uutta luistelun tasoa. Lanattiin kenttä pappilanlahdelle suurin piirtein Kivistön saunan kohdalle. Sähköasentajaksi opiskellut Tarmo Häkkinen veti kentälle jopa valot. Pimeä tuli talvella aikaisin. Joskus pelattiin vielä, kun ei palloa enää nähny. Valot tulivat tarpeeseen. Isommat pojatkin tulivat joskus peliin mukaan, Purhosen Seppo, joka oli aika väkkärä, Hentulan Pekkaa vanhempi veli ja Ahokaisen Pertti. Isänikin oli joskus pelaamassa jääpalloa. Viipurissa jääpallo oli ollut suosittu peli ja isällä oli taito lyödä palloa myös ilmasta. Enpä muista, että muiden perheiden isät olisivat olleet pelaamassa jääpalloa.

Jääpalloa pappilan lahdella. Kuvassa minä taidan pitää palloa, vieressä Risto ja Jorma (Mäkeläinen ) yrittänevät päästä palloon käsiksi. Tai ehkä he odottavat syöttöä?

  Mäenlaskua kotipihassa.

Hiihtoa tuli harjoitettua sekä itse tehdyllä ladulla Pappilanniemeen, että kunnan ladulla, joka kulki aivan tonttimme takaa Pekurisen talon editse Väinölän edustalle. Siitä lähti viiden km lenkki kohti Jauhialaa, josta se kiersi Muukkolan suuntaan palatakseen takaisin kirkolle. Kymmenen km latu meni aina Saimaanharjulle asti. Hyppyrimäki oli ahkerassa käytössä. Minun ikäiseni eivät vielä tavannet hypätä mäkisuksilla hyppyrimäestä, paitsi Talikan Seppo hyppäsi jo pienenä. Rakensimme omia pieniä hyppyreitämme hyppyrimäen tuntumaan tai kotikulmille. Oppikouluikäisenä uskaltauduin kuitenkin laskemaan alas myös hyppyrimäestä, kun Mäkeläisen Jorma teki ensiksi tämän tempun. Ei meillä ollut mäkisuksia, vaan oma hiihtosukset. Niillä leiskautettiin ainakin yli hyppyrimäen kummun. Jonkinlainen suoritus oli tietysti sekin, kun laskettiin pelkästään hyppyrimäen alusta alas, mutta ei se vetänyt vertoja sille huimapäisyydelle, mitä mäestä laskeminen vaati. Syysjäille tuli mentyä aina liian aikaisin. Kerran pulahdin veteen Pappilanlahdella. Meitä oli poikia ainakin puoli tusinaa, jotka kokeilimme jään kestävyyttä. Minun allani jää petti. Säikähdys oli suuri, mutta porhalsin ylös pikavauhtia. En edes tiedä, olisiko tässä hukkumisvaaraa ollut, koska paikka oli matalassa rantavedessä suon laidassa. Kylmettymisvaara oli toki olemassa. Ei auttanut muuta kuin painella kotiin lämmittelemään pikavauhtia. Meille ei onneksi sattnut jäillä mitään onnettomuuksia. Keväällä vaihteli pakkanen ja vesikeli. Joskus oli kantava hanki. Kun aamulla lähti ajamaan polkypyörällä jäälle, niin hanki kantoi. Kotvan kuluttua aurinko alkoi lämmittää hankea, minkä seurauksena polkupyörä välillä tökkäsi hankeen. Oli aika palata kiinteälle maalle. Alkutalvesta oli joskus kierä jää, jota pitkin saattoi harjoittaa retkiluistelua toisin kuin sitten, kun lumi jo peitti jään. Kierän jää oli kovaa teräsjäätä, mutta varmaan petollista, sillä se saattoi olla paikoin vielä hyvin ohut. Keväällä tuli vesikelejä. Kun aurinko sulatti lumen, tuli jään päälle vesikerros. Jäällä saattoi vielä kelkkailla vähän ajan vedessä ennen kuin jää suli liian ohueksi tai puikkoontui. Hyvällä talvikelillä aurattiin Nuottasaaren viereen ravirata. Ei siellä kai sitten ravattu kuin sen yhden ja ainoan päivän, mutta rata jäi siihen vielä odottamaan kevään etenemistä. Minä en ollut ravimies missään suhteessa, en edes penkkiurheilijana. Hiihtokilpailuja sen sijaan tuli seurattua. Lähtö- ja maalipaikka oli Väinölän edustalla. Kun hiihtäjät sujahtivat Pekurisen ja meidän välistämme alamäkeä kohti Väinölää, oli kilpa ja ratkaistu. Loppukiri oli alamäkeä. Kilpahiihdon päätteeksi hiihtäjät menivät saunaan. Sitä minä vähän ihmettelin. Ajattelin, ettei kai sitä nyt hiihtäessä niin kylmä tullut!

Liukkaita kelejä

Saimaanhiihto pidettiin kerran talvessa. Se ulottui Lappeenrannasta Taipalsaarelle asti. Hiihtoreitti kulki Merenlahden kautta enimmäkseen jäätä pitkin. Tämä ei tainnut olla kilpailu, vaan kuntosuoritus. Entinen naapurimme Sirkjärveltä ja isän työtoveri oli konstaapeli Akseli Vanhoja, joka myös leimasi käyntinsä kunnantalolla puolimatkan krouvissa. Ehkä siellä oli hiihtäjille myös virvokkeita. Kun talviurheilusta puhutaan, niin potkukelkkailu oli 50-luvulla yleistä. Maantietäkin pitkin oli helppo kelkkailla, sillä tie oli jäässä. Jalassa piti olla jääkengät, joilla sai kunnon potkuja. Tietä ei hiekoitettu eikä tie ollut sulana, siksi oli mahdollista kelkkailla vaikka Kirjamoihin asti. Myös keväthangilla oli hyvä kelkkailla. Toinen kelkkailumuoto oli juna, joka saatiin liittämällä potkukelkat jonoon. Jonon toisessa kelkassa istuja oli ohjaaja, joka määräsi suunnan Kellomäeltä kunnantalolle asti. Maantietä pitkin saattoi myös luistella. Tosin tien epäpuhtaus saattoi tylsistyttää luistimia aika paljon. Autolle jääkeli oli pääkallokeli. Nastarenkaita ei 50-luvulla vielä tunnettu. Kun maantie oli kierää jäätä, auton hallitseminen tiellä oli pahimmalla kelillä vaikeaa. Isä oli kerran viemässä minua Lappeenrantaan kouluun. Rauhamäen mutkassa auto yllättäen pyörähti tassuillaan ympäri vaihtaen menosuuntaa. Nikinlahden mutkasta ylös noustessa olisi jo tarvittu työntöapua. Päätimme palata takaisin kotiin. Ainakin vältyimme onnettomuudelta. Olisihan pikkuautoihin ollut mahdollisuus laittaa lumiketjut, mutta niiden asentamisen tuottama vaiva oli liian suuri saavutettuun hyötyyn nähden. Sydäntalvella saattoi huristella nastattomilla renkailla melko huoletta. Taipalsaarikin lakkasi olemasta saari, kun lossiväylän viereen avattiin jäätie, jota pitkin viiletettiin pikkuautolla lossiväylän vierestä vauhdilla. Jäätien vieressä oli lumiaita, joka esti lumipyryä tukkimasta tietä. Raskas liikenne kulki lossin kautta.

Etusivu    Leikkejä