Varhaisnuoruus Mammonniemessä. Muistoja Taipalsaarelta vuosina 1952-1960.

Mammonniemi Paratiisi Kansakoulu Kulttuuria Leikkejä Partio

Lapsuuden leikit

Lapsuuden leikit olivat hauskoja pihaleikkejä, kuten kymmentä tikkua laudalta, vinkkiä, kirkon rottaa ja peiliä, toki joskus myös yksinkertaista kuurupiiloa. Joskus leikittiin meidän pihassa, välillä Levon kioskin maastossa. Kioskin vieresä oli bensapumppu, josta käsipumpulla veivattiin polttoaine tankkiin tai kanisteriin, tavallista bensaa ja kaksitahtista. Levon kaupassa tai kioskilla myytiin sarjakuvalehtiä. Niitä ei meille tullut kotiin, mutta saimme niitä Levoilta luettavaksi eikä kaiken tarvinnut olla meidän puolta tulevaa viisautta. Ne, jotka olivat sarjakuvalehtiä lukeneet, osasivat loihtia sarjakuvien rooleja. Leikimme usein intiaaneja, joilla oli sarjakuvahahmojen nimiä. Ikäisemme Pekurisen ja Levon lapset olivat useimmiten mukana tässä leikissä, siis Aune ja Pentti Pekurinen sekä Eeva ja Einari Levo. Sekä pojilla että tytöillä oli hyviä intiaanirooleja.

 

Kirkon piha toimi lasten leikkipaikkana. Ei sitä kukaan ainakaan kieltänyt.

Usein kirkon edustalla olevalla ruohokentällä pelattiin pers’palloa. Tähän leikkiin eivät tytöt osallistuneet. Leikki menikin urheilun puolelle. Polttaja heitti maassa selällään olevia pelaajia pallolla. Maassa makaava sai torjua polttoyrityksen jaloillaan, ei muilla ruumiinosilla. Jos pallo osui muihin ruumiinosiin, pelaaja paloi ja joutui vuorollaan polttajaksi. Kirkon edustalla oleva nurmikko oli parkkialuetta, mutta älköön kukaan luulko, että sinne parkkeerattaisiin autoja. Autoja oli harvassa. Se oli hevosten parkkipaikka. Siinä oli hevospuomeja, johon hevoset kytkettiin kirkolla asioitaessa. Hevosille varattua parkkipaikkaa käytettiin eniten kaupassa asioitaessa. Kirkossakin käytiin toki hevoskyydissä, mutta eipä kirkossa kävijöitä yleensä ollut kovin hirveästi.

Maatalousnäyttely vuonna 1953. Hevospuomissa ei ole yhtään hevosta, vaikka on maatalousnäyttely! Kuva: Kirkonkyläyhdistyksen kuvapankki.

Tämä parkkialue oli vuoden 1953 maatalousnäyttelyn kokoontumispaikka, joka ulottui Vilkolan lehtikuusikujalta Röytyn pihaan asti. Ylämaaltakin tuli iso porukka Taipalsaaren maatalousnäyttelyyn. Tapasin entisiä tuttuja sikäli kuin pojanklopille sillä on merkitystä. Oli sillä vähän merkitystä. Tulivatkohan ylämaalaiset Osuuskaupan kuorma-autolla Antti Kokkolan kyydissä? Saattoi olla. Kokkolat asuivat meitä vastapäätä Osuuskaupan yläkerrassa niin kuin me asuimme Osuuspankin yläkerrassa. Nämä olivat pienen kylän keskellä olevat keskeiset palvelupisteet. Lapsuuden leikkeihin kuului myös tikanheitto. Ostettiinpa meille ilmakiväärikin, jolla ammuttiin lyijykuulia pieneen tauluun. Enimmäkseen pikkulinnut ja isommatkin saivat jäädä rauhaan ja tyydyimme tauluun ampumiseen. Kovempi ammuntalaji oli pienoiskivääriammunta. Sitä harrastettiin hyppyrimäen montussa olevalla ampumaradalla. En voi sanoa, että olisin ollut kiinnostunut ampumaurheilusta, mutta kun Vehkataipaleen opettaja Eino Rapeli mielellään opasti poikia ammunnassa, tulin tähänkin hommaan mukaan. Juoni tuli selväksi ja ase tutuksi.

Vene ja kanootti, huvi- ja hyötykäytössä

Meille hankittiin oma soutuvene ja jopa kaksipaikkainen kanootti. Molemmat harrastusvälineet olivat isälle tuttuja jo Viipurin ajoista, siis hänen lapsuudestaan, alkaen. Isälle ei kelvannut Taipalsaaren veneiden mukainen hankasintyyppi. Ei, hankaimen piti olla meriveneen tyyppiä, sellainen kuin oli Viipurissa. Kanoottikin oli tullut isälle tutuksi nimenomaan Viipurissa. Se lienee ollut yksipaikkainen, sillä isä kävi parhaimmillaan Uuraassa asti ( 15 km). On siinä ollut melomista, kun merituulessa ja aallokossa sinnittelee pienellä ja kiikkerällä purrella. Isä opetti kanootilla melomisen metkut. Kanootissa oli peräsin, jota takana istuva ohjasi jaloillaan. Se oli aika metka peli. En koskaan kaatunut sillä, vaikka kanootissa kaatuminen on helpompaa kuin pystyssä pysyminen. Täytyy aina astua keskelle kanoottia ja istuutua nopeasti keskelle siihen omaan koloon. Kahden melojan piti pysyä samassa tahdissa, etteivät melat löisi yhteen. Samahan on soutaessa, jos käytetään kahta tai useampaa airoparia. Poikien kesken käytiin veneilemässä Saimaalla. Veneretket ulottuivat Turasaloon ja Salastinsaariin saakka. Joskus siellä telttailtiinkin. Kun hinaajat vetivät tukkilauttoja Rutolaan Turasalon editse kohti Orjainniemen kärkeä, seurattiin veneellä tukkilauttaa ja hypättiin lautan käytiin lautan häntäpuolella. Lautalle hyppääminen ei varmaan ollut luvallista. Sehän on vaarallista, mutta emme me siellä kauan viipyneet eivätkä hinaajat siinä ajassa reagoineet luvattomiin kyytiläisiin. Meille hankittiin 50-luvun lopulla moottorivene, puuvene 5 hevosvoiman moottorilla. Kun aikaisemmin olimme käyneet Riutanniemessä asti mustikassa soutamalla veneellä, nyt sinne pääsi tuossa hujauksessa moottoriveneellä. Saatoimme tehdä jopa huviretken Riutanniemen hiekkarannalle. Myös Turasalosta löytyi mustikoita sen verran, että sinne kannatti lähteä marjoja poimimaan. Turasalo oli muuten Pertti Mankin hallinnassa. Pertti tuli tutuksi, kun hän yhtenä vuonna toimi myös nimismiehen viransijaisena vallesmannin loma-aikaan. Pertti Mankki asettui talon vahdiksi ja viran hoitajaksi, kun perhe poistui matkoille. Kävimme myös puolukkaretkellä. Puolukoita piti hakea automatkan päästä Pönniälän suunnasta. Eivät ne autolla haetut puolukat enää niin halpoja olleet, jos matkakustannukset lasketaan. Mutta olivatpahan pojat kunniallisessa työssä ja poissa pahanteosta. Ja retki lujitti perheen yhteenkuuluvuutta.

Lemmikkieläimiä

Meille hankittiin kotiin myös kissa ja koira. Ensiksi oli kissa. Sen nimi oli Nöpö – vai olikohan se Söpö? Lapsille kissa oli mukava leikkikaveri, mutta oli kissalle tärkeämpikin tehtävä. Se piti hiiret loitolla; hiiriä ei voinut Taipalsaarella välttää. Ruokakomerossa ja kellarissa ne olivat vakituisia asukkaita. Risto onnistui kerran tavoittamaan rotan jousinuolella – ihan oikeasti! Se tapahtui kellarin edessä pihalla. Nuoli lävisti otuksen, joka oli ihan rotan näköinen ja kokoinen, mutta kun kellarissa vieraili kontiaisiakin, niin jää tarkempi lajimäärittely tekemättä. Koira hankittiin meidän nuorten iloksi. Skotlannin paimenkoira eli Lassie oli tarjolla Ristiinassa Parikanniemen lastenkodissa. Lastenkodin johtaja Matti Pitkänen möi meille tämän lemmikin, jonka kävimme koko perheen voimalla hakemassa autolla Ristiinasta.

Risto Rexiä ohjaamassa Pekurisen rannassa. Tähän aikaan pappilalla ei tainnut olla laituria.

Koiralle annettiin ylväs nimi Rex. Koiraa pidettiin kesäisin paljon ulkona narussa, joka juoksi rautalangassa. Koiralla oli siis liikkumatilaa. Koira pääsi myös näyttelijäksi kaitafilmielokuvaan, jonka filmasi valokuvausta antaumuksellisesti harjoittanut enoni Toivo Laurikainen. Filmin nimi oli Kotasaaren aarre (löytyy muuten YuoTubesta hakusanalla Kotasaaren aarre). Juonta en rupea sen tarkemmin kuvaamaan, mutta tapahtumapaikkana oli kotipihamme ja Nuottaluoto Hevossaaren edustalla.

Kolttosia

Olimmeko kovia tekemään kolttosia? Sopii kysyä. Omenamatosissa tuli käytyä niin kuin tavattiin sanoa. Olisihan meillä ollut omenia omasta takaa vaikka muille jakaa, mutta pojilla on taipumus hakea vähän jännitystä ja kokeilla, miten omenoiden sieppaaminen onnistuu. En enää edes muista, jäätiinköhän siitä kuitenkin kiinni. Voi olla. Rötöksestä ei kuitenkaan aiheutunut niin suurta mekkalaa, että muistaisin, kuinka siinä mahtoi käydä. Kävimme myös popsimassa naapurin mailta muutaman nauriin ja vähän kauempaa herneitä, jotka oli nostettu seipäille. Ruoasta ei ollut kotona pula, mutta tällaista pientä näpistelyä tehtiin. Kaupasta ei sen sijaan varastettu mitään. Uskokaa tai älkää! Oltiin kaupan väen kanssa aika tuttujakin. Ei olisi tosiaan kehdannut joutua sellaisesta kiinni. Kellomäellä kivitimme pulloja. Sitä ei ollut missään kielletty. Orraisen setä tapasi meidät poikaviikarit itse teosta ja oli hyvin vihainen. Hän selitti, että pullon sirpaleet voivat aiheuttaa vammoja, kun niistä saa haavan, ja rikkominen on muutenkin pahasta. Mitään ei pidä rikkoa rikkomisen ilosta. Se osui kyllä naulan kantaan. Rikkominen oli meille ilo. Orraisen setä osoitti selkärankaa ja tuli sanomaan niin kuin vastuullisen vanhemman on tehtävä, vaikkeivät omat lapset olisikaan pahan teossa.

Hyväntekeväisyyttä

Jos me lapset erehdyimme aina välillä pahan tekoon, niin äitini yritti näyttää hyvien tekojen mallia. Äitini halusi työllistää ihmisiä, joilla oli oletettavasti heikko toimeentulo. Jos äidin motiivina ei olisikaan ollut pelkästään hyväntekeväisyys, niin sosiaalista kanssakäymistä ja tutustumista asia ainakin edisti. Yksi tällainen oli Alviina, kuulovammainen nainen, joka tarjosi hierontapalveluja. Hyötyjiä olivat molemmat. Hieroja sai töitä ja äitini hoitoa kipeytyneisiin lihaksiinsa. Toinen oli kunnan rannassa asuva Suikan täti, joka leipoi ihania piirakoita, sekä riisi- että perunapiirakoita. Vieläkin muistan niiden maun. Suikan Liisa oli sisareni luokkatoveri koulussa. Kolmantena mainitsen Jäkön tädin, Sylvin. Hän asui muistaakseni Rauhamäessä. Hän tuli meille siivoamaan. Tädillä oli pieni tytär Riitta, joka tuli äitinsä mukana työpaikalle. Mihinkäs äiti olisi voinut tytärtään päiväksi jättää? Minulle jäi sellainen käsitys, että Jäkön täti oli ikionnellinen saadessaan työtä, edes tilapäistä sellaista. Äitini muisti häntä vielä yllättävillä joululahjoilla. Oli tietysti valitettavaa, että joidenkin ihmisten toimeentulo oli riippuvaista paremmin toimeentulevien armeliaisuudesta. Tätä asiaa on onneksi sosiaaliturva korjannut sittemmin merkittävästi.

Etusivu    Partio