Nimetön 1

Varhaisnuoruus Mammonniemessä. Muistoja Taipalsaarelta vuosina 1952-1960.

Kirjoittanut Ilpo Perttilä

Mammonniemi Paratiisi Kansakoulu Kulttuuria Leikkejä Partio

Muistelujen motiivi

Selatessani Facebookin Oli kerran Taipalsaari – ryhmän sivuja muistoja alkoi pulputa mielessäni. Ajattelin, että ne olisi hyvä kirjata ”paperille” (tietokoneen muistiin). Olen tullut siihen ikään, että muistelua pukkaa. Rajaan muisteluni vuosille 1952-1960. Vuonna 1952 oli jo takanapäin, ei vain sota, vaan se vanha Taipalsaari, joka oli saari eikä sinne päässyt muuta kuin laivalla. Takana oli myös kova pula ja elintarvikesäännöstely sekä sotakorvausten maksu. Vuonna 1960 alkoi tietenkin vallankumoukselliseksikin äitynyt 1960-luku, joka oli maalta- ja maastamuuton aikaa, teollistumista ja vaurastumista sekä television tuloa. Meidän perheessämme tämä vuosi merkitsi muuttoa Lappeenrantaan, jossa oli meille lapsille koulu, veljelleni Ristolle jatko- ja ammattikoulu, minulle lyseo ja sisarelleni Outille tyttölyseo. Perheeseemme syntyi vielä ”iltatähti”, Anna-Liisa, ensimmäinen ’paljasjalkainen’ lappeenrantalainen meidän perheessämme.

Nämä muistelmat ovat hyvin lapsellisia, ehkä ihan turhanpäiväistä höpinää, mutta toisaalta niihin sisältyy ajan kuvia. Maailma on muuttunut. Yhdessä mielessä maailma on muuttunut itsessäni: ennen ajattelin lapsen tavoin, mikä ehkä tekstistäkin ilmenee. Nyt ajattelen aikuisen tavoin. Se saattaa ilmetä asioiden analysointina ja näkemisenä uusin tavoin ja toisin silmin. En vain minä ole muuttunut, vaan maailma on muuttunut. Ennen maaseutu oli maaseutua. Työvoima oli halpaa. Kaikille löytyi jotain työtä, vaikka propsien kuorimista - ettei myös käpyjen keräämistä? Lapsetkin osallistuivat kodin töihin. Elämä ei ollut motorisoitua eikä automatisoitua. Tarvittiin siis ihmistyövoimaa. Maalla elettiin ilman vesijohtoa ja viemäröintiä. Jätehuoltoa ei tunnettu. Kaatopaikka oli kylän laidassa. Järven pohjaan kaadettiin sumeilematta kaikki se, mitä ei jaksettu tai kehdattu kuskata kaatopaikalle. Kylän ihmiset tunsivat toisensa. Sosiaalinen kontrolli pelasi hyvässä ja pahassa. Sodan jälkeen alkoi uusi aikakausi. 50-luku elettiin kuitenkin vielä sodan jälkivarjossa. Pyykit keitettiin padassa ja pestiin käsin pyykkilaudalla, ruoat säilytettiin maakellarissa, juurekset ja vihannekset kasvatettiin itse ja marjat poimittiin omin käsin. Maito ostettiin maitotalosta, leipä paistettiin itse. Kaupassa pelasi palvelu. Huoltoasemat olivat kauppojen yhteydessä. Radio taisi olla joka kodissa, televisiota ei ollut Suomessa. Kun se tuli, ei sitä ollut joka kodissa. Oppikoulua kävivät harvat. Maailma on muuttunut. Taipalsaarikin on muuttunut maalaispitäjästä kaupunkilähiöksi urbaanine tapoineen.

Muutto Taipalsaarelle vuonna 1952

Isäni sai viran Taipalsaaren nimismieheksi keväällä 1952. Siitä alkoi vääntö kodin hankkimiseksi Taipalsaaren kirkonkylästä. Ehkä siinä ei ollut sinänsä vääntöä, etteikö tarkoitus ollut tulla nimismies Jäppisen omistamaan taloon Mammonniemessä, jossa oli jo tuttu nimismiehen kanslia talon pihan suuntaan rakennetun lisähuoneen muodossa. Kansliaan oli oma sisäänkäyntinsä. Mutta millä hinnalla tämä talo tontteineen voitaisiin hankkia? Hintapyyntö oli tietääkseni kaksi miljoonaa markkaa, joka tarkoitti syvää velkaantumista. Vastineeksi ei ollut tarjolla paljon käteistä rahaa yhtä vähän kuin muutakaan omaisuutta. Ylämaallahan asuttiin vuokralla. Pieni mökki hankittiin edellisenä kesänä Sirkjärven rannalta. Se tietysti myytiin. Ja kaksi metsätilaa, jotka isä oli hankkinut muutama vuosi aikaisemmin rajan pinnasta, rajavyöhykkeeltä, myytiin. Vasta hankitusta hienosta, uudesta autosta, Vauxhall Vedette, luovuttiin. Muuttokuorman kuljettamiseen ei kai tarvittu kuin yksi kuorma-auto. Sillä tavaramme kuskattiin kauniina kesäpäivänä vuonna 1952 Taipalsaaren kirkonkylään, Mammonniemeen.

Kuvassa etualalla keskellä rannassa Mammonniemi ja siitä oikealla laivalaituri (näyttää olevan vielä venekatoskin laiturin vieressä), josta kauempana rannasta terveystalo ja kunnantalo. Rannalla oikeassa laidassa Väinölä. Äärimmäisenä vasemmalla Purhosen talo rannassa lehtipuiden katveessa, taempana Salmen talo. Vilkolan tilaan kuuluu kappalaisen pappila ja sen takana pihassa oleva pitäjäntupa sekä varastorakennus sekä navetta. Navetan takana kulkeva Savilahdentie oli jo rakennettu tullessamme Taipalsaarelle vuonna 1952. Mutta siitä ei ole pitkä aika, kun tätä oikotietä ei vielä ollut, vaan tie kulki Vilkolan lehtikuusikujan takana ennen kanttorilaa, joka jää siis vanhan tien pohjoispuolelle. Viljo Kaita asui täällä, mutta hänen edeltäjänsä Sulo Laitinen asui Röytyn takana Koivulassa. Kauempana näkyvät Turpon ja Talikan talot sekä talo, jossa asui opettajani Viivi Vuori. Mammonniementie on näköjään jo rakennettu (kun suurentaa kuvaa). Tien vasemmalla puolella on Pekurisen talo ja siitä oikealle Savilahdentien varrella Levon kauppa. Kirkon viereen on jo rakennettu Kivistön uusi talo, siitä oikealla Röytyn rakennuksia. Niitä vastapäätä säästöpankin talo, jossa oli myös posti ja Turpon kauppa, oikealla Kellomäen suunnassa Yhtymän ja Lindin talot, niiden edessä pihamaa, jossa on Kivistön vanha talo ja Orraisen talo. Kellomäki näyttää olevan jo lanattu tasaiseksi (?) Kellomäentie on vanha kaupunkiin johtava maantie, joka kulki museon (vanhan viljamakasiinin) länsipuolelta, Osman mutkaan, mutkassa siis Pekin ja Osman talot ja niiden takana hautausmaa. Röytyn pihan vierestä mentiin Maavedelle Leikonrantaan, jossa pidettiin uimakoulua. Kuvan oikeassa ylälaidassa on Syväpohjan lahti, joka päätyy Pikku Punkaharjuun (harju ei enää mahdu kuvaan). Kuva lienee -50 -luvun lopulta.

Täytyy esitellä tämä toinenkin kuva (kuva yllä), jossa alhaalla oikealla näkyy kirkkoherran pappila, Viktor Muukkosen virka-asunto, jonka pihapiirissä asui myös suntio Hentula. Oikealla tien varressa Mäkeläisen talo. Kirkon takana oikealla yläviistoon kirkonkylän kansakoulu ja sen oikealla puolella Juvosen ja Kruusin talot.

Tie Taipalsaaren kirkolle ei kulkenut noihin aikoihin vielä Kellomäen pohjoispuolelta olevan pellon halki. Ei, vaan Mäkeläisen talon kohdalla tie kurvasi hautausmaan rinnettä murtaen Osman mutkaan ja siitä nykyistä hautausmaantietä seuraten museona toimivan entisen viljamakasiinin luoteispuolelta ylös Kellomäentielle. Vanha tie kulki Kellomäen etelärinteelle. Uusi tie rakennettiin edessä olevalle peltoaukealle. Kellomäki on vielä korkeudessaan. Huipulla on ilmavalvontatorni. Kuva: Kirkonkyläyhdistyksen kuvapankki.

Kellomäki oli vielä melkein luonnontilassa. Mäen huipulla oli jäänteitä sodan aikaisesta ilmavalvontatornista. Harjun länsipäästä oli jo rouhittu soraa. Linja-autot pysähtyivät säästöpankin eteen. Saattoivat ne pysähtyä myös Lindin talonkin eteen. Kerran kävi niin, että linja-auto otti matkustajat kyytiin säästöpankin kohdalla, mutta lähtikin sitten liikkeelle eikä äitini ehtinyt kyytiin. Minä hätäännyin kauheasti, että äiti jäi pois kyydistä. Mutta eipä auto kauas porhaltanut, vain Lindin talon kahvilan kohdalle, josta äitini astui kyytiin eikä tajunnut, että tässä olisi mitään hätää ollut.

Mammonniemi

Tie Mammoniemeen kulki (Vilkolan eli kappalaisen) pappilan pihan kautta kohti rantaa ja kaartui talon kohdalta pientä kaivolta nousevaa mäkeä ylös pihaan. Jäppisen perhe asui vielä talossa. Saimme jonkin huoneen omaan käyttöömme isosta talosta, jossa oli kaksi makuuhuonetta, olohuone, keittiö ja veranta työhuoneena toimivan kanslian lisäksi alakerrassa. Vintissä oli kaksi kesäasuttavaa huonetta. Me lapset tutustuimme Jäppisen lapsiin, jotka eivät olleet meitä paljonkaan vanhempia. Leikimme heidän kanssaan joitain seuraleikkejä. Ainakin panttileikki (Tervapata) on jäänyt mieleen: ”Ei saa sanoa juu eikä jaa eikä nauraakaan saa, vaan sen sanan, minkä minä sanon" sitten jos nauroi, piti antaa pantti. Pantit käytiin vuorotellen läpi pantti siis piilossa. "Kenen pantti tulessa ja tervassa kiehuu, mitä sen on tehtävä tai minne sen on mentävä?" Naurettiin toisen ihmisen noloon tilanteeseen joutumiselle. Mutta kaikki joutuivat nolostumaan vuorollaan. Toisilla oli hauskaa. Vahingonilohan se on paras ilo.

Kuvassa isäni Jouko Perttilä ja hänen vieressään Armas Jäppinen, kaksi vallesmannia, nimismiehen virkahuoneessa.

Eipä Jäppiset enää viipyneet kodissaan pitkään aikaan, vaan pian jäimme talon ainoiksi asukkaiksi. Talossa ei ollut nykyaikaisia mukavuuksia, ei vesijohtoa, viemäröintiä eikä sisävessaa. Vesi haettiin kaivolta, josta se nostettiin pitkän kepin päässä olevalla ämpärillä. Likavesi puolestaan kannettiin toisella ämpärillä ulos. Öisin pienet tarpeet laskettiin kannella varustettuun laskiämpäriin, mutta isommalle tarpeelle piti mennä ulos. Kun aineenvaihdunta toimi terveesti, ei laskiämpäriin kertynyt pahemmin haisevaa jätettä. Jäppiset muuttivat asumaan Helsingin Käpylään. Kävimme siellä kerran, olisiko ollut seuraavana vuonna. Aikuisten vaihdellessa kuulumisia, me lapset taas leikimme. Jos en väärin muista pelasimme ensimmäistä kertaa elämässämme uutta hauskaa ja mielenkiintoista peliä, Afrikan tähteä. Wikipedian mukaan Afrikan tähti julkaistiin ensi kerran jo vuonna 1951. Myöhemmässä elämässäni Afrikan tähti -seikkailu muodostui tosi elämäksi, kun kymmenen Afrikan vuoteni aikana jouduin monesti ryöstetyksi, mutta löysin myös neljä Afrikan timanttia: Addis Abebassa syntyneet neljä mittaamattoman arvokasta lastani.

Lautavuoratun hirsitalon historia

Talolla, jonka omistimme oli oma historiaansa, jonka alkuperä häipyy historian hämärään. Mammonniemen päärakennus, vuosisadan vaihteessa rakennettu.

Isäni osti nimismies Armas Jäppiseltä tämän talon siis vuonna 1952. Kun veranta ei vielä ollut lasitettu, sinne pääsi kahdelta puolelta portaita pitkin. Talo sijaitsi kappalaisen pappilan maalla. Kirkkoherran veli Einar Jacklin myi talon vuonna 1923 Antti Kaupille 24.000 mk kauppahintaan, mikä ilmeisesti osoittautui liian kovaksi kauppahinnaksi. Antti Kaupin poika Kauko asui 90-luvulla Kivisalmessa ja kertoi syntyneensä Mammonniemen talossa. Talo nimittäin siirtyi suojeluskunnan omistukseen seuraavana vuonna ja vuonna 1927 talon osti nimismies Armas O. Jäppinen. Historian hämärään on jäänyt talon rakentaja ja tontin omistaja. Hän lienee ollut joku pääkaupunkiseudulla elänyt eversti, joka rakensi Taipalsaarelle kesähuvilan. Hän lienee pengertänyt rinteen ja rakentanut siistit hiekkakäytävät ja istuttanut viinimarjapensaat ja omenapuut, joita meidän tullessamme oli noin 17. Hän istutti myös useita jalopuita, tammen, poppelin, jalavan ja vaahteran sekä pähkinäpensaan, liekö tuomenkin? Tontilta ei löytynyt kaivonpaikkaa, joten talon kaivo on alusta lähtien sijainnut pappilan maalla. Jo meidän kauppasopimuksessamme mainitaan, että tonttiin kuuluu myös kaivo ja sinne johtava polku. Pihalta johti hiekkapolku kohti kunnanrantaa. Tonttimme rajalla oli vieteriportti, joten pyöräillessäkin oli mahdollista ajaa portin läpi pysähtymättä. Sopivalla vauhdilla portin päin ajettaessa se aukeni aina siihen suuntaan kuin sitä tyrkättiin ja palasi takaisin vieterin vetämänä. Kun nykyistä Mammonniemen tietä ei vielä ollut, kulki nopein kävelytie kauppaan aina tätä rantapolkua pitkin. Kerran ajoin polkupyörällä kunnantalon suunnasta kotia kohti rantapolkua pitkin kovaa vauhtia. En huomannut, että polun yli oli vedetty rautalanka (vai oliko se vain naru?) – ehkä pyykinkuivausta varten. Ehdin kyllä jarruttaa, mutta osuin lankaan, joka veti kurkkuun pahat jäljet. Selvisin sittenkin säikähdyksellä.

Etusivu    Seuraava