Varhaisnuoruus Mammonniemessä. Muistoja Taipalsaarelta vuosina 1952-1960.

Mammonniemi Paratiisi Kansakoulu Kulttuuria Leikkejä Partio

Laivalaiturilla ja uimassa

Ehkä tie johti kesäisinä päivinä usein laivalaiturille, jossa vielä 50-luvun alussa oli pieni hyppytorni, josta saattoi hypätä veteen. Torni poistui pian maisemasta huonokuntoisena ja ehkä siinä mielessä sopimattomana, että vilkastuva veneliikenne ei sopinut yhteen uimahyppelyn kanssa. Veneliikenne ei kuitenkaan ollut niin vilkasta, että se olisi meitä häirinnyt käyttämästä laivalaituria uimapaikkana. Ja kun ei hyppytornia ollut, piti kiivetä kunnan moottorivenekatoksen päälle ja hypätä sieltä veteen vähintään samalta korkeudelta kuin hyppytorni. Venekatoksen edustalla ei kuitenkaan ollut kovin syvää, niin että pää edellä hypätessä oli syytä koukata veteen päästyä nopeasti takaisin pintaa kohti, ettei ruoppaa mutaa suuhunsa. Sitä ei kuitenkaan voinut välttää, etteikö suuhun olisi osunut terveystalon viemärin tuotteita. Viemäri nimittäin tuli suoraan venekopin viereen rantaveteen. Terveystalo oli uudenaikainen talo, jossa oli siistit sisävessat ja hygienia ammattimaista. Rantaveden puhtautta ei kuitenkaan osattu silloin vaatia. Uimataidon opin jo silloin, kun muutettiin Ylämaan Sirkjärvelle. Taipalsaarelle tullessani olin siis uimataitoinen. Hukkumisonnettomuuksia en muista kirkonkylässä sattuneen. Läheltä piti –tilanne syntyi kuitenkin joskus 50-luvun alkupuolella, kun pikku pappilassa kylässä olleet aikuiset veneilivät Hevossaaren ja Nuottaluodon väliseen kiveen ja vene kaatui. Avunhuutoja kuului meidän rantaan asti, naisääniä. Minä sanoin isälle, että jotkut huutavat apua. Ovatkohan ne Purhosen tyttöjä, jotka pelleilevät? Isä otti asian kuitenkin tosissaan ja lähdettiin soutamaan kohti avunhuutoja. Huudot olivat kyllä jo lakanneet. Lahden pohjukassa Palokalliolla näytti olevan väkeä. Suunnistimme sinne. Siellä oli parhaillaan tekohengitys menossa – vanhalla menetelmällä. Kun hukkunut käännettiin mahalleen, hänen suustansa ja keuhkoistaan valui vesi ulos. Sitten hänet käännettiin selälleen ja hänen kättään alettiin heiluttaa eestaas kuin vesipumppua. Lihavahko mies alkoi yksiä ja pärskiä. Hän selvisi. Kaksi naishenkilöä – avunhuutajat – olivat pelastuneet vajoamatta veteen. He olivat tarranneet hädissään veneestä kiinni. He olivat uimataidottomia. Mies oli uimataitoinen, mutta hän oli painunut kuin kivi pohjaan. Suurin piirtein näin kerrottiin. Mene ja tiedä, miten asia ihan tosi asiassa oli, mutta vakava onnettomuus ei kuitenkaan johtanut ihmishenkien menetykseen. Uimakoulua pidettiin Leikonrannassa, Maaveden puolella. Uimakoulu oli samalla leikkikoulu. En muista, oliko uimakoulussa ketään uimataidotonta. Varmaan kaikki osasivat jo uida. Uimakoulussa saattoi kuitenkin suorittaa uimamerkkejä. Minä suoritin uimamaisterin tutkinnon vasta 16-vuotiaana käydessäni uimaopettajakurssia Kotkassa. Sitten minusta tuli uimaopettaja ja sain paikan Taipalsaaren uimaopettajana. Kai minä kirkollakin pidin uimakoulua, mutta paremmin mieleen ovat jääneet kauempana olevat paikat, Saikkola ja Merenlahti. Saikkolaan menin 15 km matkan päivittäin polkupyörällä. Merenlahdelle minut vietiin viikoksi. Sain asunnon Talkan kaupan yhteydessä olevasta kauppiaskodista. Siitä uimaranta oli muutaman sadan metrin päässä.

Paratiisi ilman käärmeitä

Mammonniemi oli pieni paratiisi, mutta ilman käärmeitä. En tiedä, että kukaan olisi havainnut pihassamme käärmeitä. Tontti sijaitsi sen verran keskellä kirkonkylää, jossa oli kesäaikaan myös pientä huisketta. Pihassamme oli sopivasti siiliä ja muurahaisia, jotka saattoivat karkottaa mahdolliset yrittäjät. Vertauskuvallisessa mielessä tässäkin paratiisissa oli toki käärmeitä. Siellä, missä on ihmisiä ja pahan puhumista, kiusaa ja kolttosia, siellä on käärme. Tarkoitan lähinnä itseäni. Ilmakuva Mammonniemen rannasta. Siinä on vasemmalla pappilan pitkä laituri, sitten pieni Pekurisen laituri ja oikealla meidän laiturimme sekä sauna ennen kunnan rantaa, jossa on uusi uimalaituri. Kuvassa meidän vanha aittamme on purettu ja viereen on tullut uusi aitta. Pekurisen talon eteen on rakennettu uuden naapurimme Jorma ja Marjatta Vesan talo sekä Osuuspankin rakennus ja sen eteen pienkerrostalo. Levon talo on purettu. Säästöpankin talon tilalla on uudisrakennus, samoin oikealla kunnantalo, mikä merkitsi Yhtymän ja Lindin talojen purkamista. Kuva on otettu noin 1990.

Kuumina kesäpäivinä polskittiin rannassa, lähinnä Pekurisen rannassa. Se oli jotenkin enemmän kuin yhteistä rantaa kuin meidän ranta. Se ei ollut kuitenkaan niin yleistä rantaa kuin laivalaituri. Sitä paitsi Pekurisen rannalla oli - lähinnä meidän tontin puolellamme - sileä kallio, jolla saattoi kuivatella itseään. Kilpailimme siitä, kuinka monta kertaa päivässä käymme uimassa. Laskentatapa edellytti, että ihon täytyy kuivahtaa ennen kuin uimista laskettiin. Kallio oli auringossa niin kuuma, että se melkein poltti ihoa. Toinen kuivatustapa oli olla viltin alla. Se oli kuin oli ollut teltassa. Lasten ilo ei siihen aikaan ollut kallista puuhaa. Ilo löytyi läheltä ja helposti ja luonnollisesti.

Nimismiehen konttori

Huvilassamme oli vanhanaikaisia kuusiruutuisia ikkunoita.

Olohuoneemme 50-luvun alkupuolella ennen ikkunojen uusimista. Vasemmalta lukien Risto, isä, Ilpo sekä äiti Irma sylissään Outi.

 

Suunta järvelle päin. Remontissa vasemman puoleinen ikkuna järvelle päin poistettiin. Oikean puoleinen ikkuna johtaa verannalle.

Olohuoneesta oli yksi ikkuna järvelle päin verannalle johtavan ovi-ikkunan lisäksi.

  Kotitalo pihan puolelta. Vasemmalla konttori, jossa oli ikkuna siihen aikaan, kun tämä huone toimi nimismiehen virkahuoneena.

(Nimismiehen) konttorissa oli sivuikkunan lisäksi ikkuna pihalle päin. Ikkunoista saattoi nähdä, milloin asiakkaita tuli käymään. Nimismiehen konttorista haettiin ajolupia ja metsästyskortteja. Sinne tuotiin myös leimattaviksi piisaminnahkoja, olisiko ollut oravannahkojakin, en muista. Nahkat pantiin riippumaan langalle konttorin ulkopuolelle. Mitä muuta kaikkea nimismiehen konttorissa viran puolesta tehtiin, en muista tai osaa sanoa. Nimismies oli virkamies, jonka tehtäviin kuului toimiminen poliisipäällikkönä, ulosottomiehenä, yleishallintovirkamiehenä sekä yleisenä syyttäjänä. Nimismies oli maaherran alainen virkamies. Isäni lisäksi konttorissa oli toinenkin työntekijä, kanslisti. Tätä virkaa hoiti jo edellisen viranhoitajan aikana työnsä aloittanut kanslisti Laura Neuvonen, koulutoverini Jukan äiti. Sali remontoitiin, joskus 60-luvulla – vai oliko jo aikaisemmin. Sinne asetettiin suuremmat ikkunat. Samassa yhteydessä poistettiin eteläikkuna. Konttorin pihalle päin avautuva ikkuna poistettiin siinä vaiheessa, kun konttoria ei enää käytetty virkatyöhuoneena. Olisikohan ollut samaan aikaan kuin salin ikkunoiden remontti? Konttorissa meillä oli lankapuhelin, samaan aikaan virka-ja kotipuhelin, josta soitettiin veivaamalla. Lindin talossa toimi puhelinkeskus, josta puhelu välitettiin oikeaan osoitteeseen.

Aitta

Vanha aitta -80-luvun puolivälissä ennen purkamistaan. Aitan vasemmassa reunassa oli ulkohuussi, sen vieressä puuvarasto, liiteri, autotalli ja oikeassa päädyssä isompi puuvarasto. Mammonniementien aukosta pilkistää Osuuspankin viereinen pienkerrostalo.

Pihapiirissämme olevia muita rakennuksia olivat aitta ja sauna. Vanha aitta oli punamullalla maalattu hirsirakennus, jonka länsipäässä oli ulkohuussi, sen vieressä pieni puuliiteri ja sitten verstas. Keskellä rakennusta oli autotalli, jossa oli nimismiehen virka-auto. Kai isäni alussa luuli, että sillä autolla pärjää. Olisi toki niin toivonutkin, sillä auto oli amerikkalainen dollarihymy, Dodge-merkkinen. Siitä meidän Outi sai lempinimen Totsi, ei varmaan siksi, että Outi olisi ollut dollarihymyn näköinen, vaan koska nimet jotenkin muistuttivat toisiaan. Dodgella oli hienoa ajella, kunhan sen sai käyntiin ja toimimaan. Polttoainetta se kulutti monikertaisesti nykyajan autoihin verrattuna. Talvella sen käyntiin saaminen oli suuren työn takana. Autoa piti lämmittää etukäteen asettamalla sähköllä toimiva lämmitin, sähkökissa auton alle. Auton käynnistyminen ei edelleenkään ollut varmaa. Entä kun auton pysäytti useamman tunnin ajaksi kaukana kotoa, missä sähkökissaa ei ollut käytettävissä? Isä huomasi pian, ettei virka-autoon voi luottaa eikä sillä kannattanut ajaa. Niinpä tuli tarve hankkia oma auto. Sodan jälkeen autot olivat ”kortilla”. Ei voinut vain kävellä kauppaan ja valita mieleistään menopeliä. Korkeintaan itäautoja sai näin helposti. Länsiautoa piti jonottaa ja piti kai olla perustelut siihen, mihin autoa tarvitsee. Ei niitä myyty osto- vaan tarvejärjestyksessä. Meille ostettiin ”kansanauto”, folkkari eli kupla. Olihan telttanakin kupla, siis Sopu-teltta, joten tyyli säilyi. Backin autoliikkeestä saimme vaalean sinisen auton pienen odotuksen jälkeen.

Varsinainen asiani oli kuitenkin aitta, jonka keskeinen osa oli autotalli. Itä-päädyssä oli iso puuvarasto ja vintillä lauta- ja muu roinavarasto. Aitassa oli pärekatto. Sillä tultiin toimeen aina 80-luvulle asti eikä aittaa olisi varmaan uusittu, ellei naapuri, Jorma Vesa, olisi ehdottanut, että poistakaa edestä tuo rötiskö. Olipa kehitteillä jonkinlainen diili, että rötiskön tilalle rakennetaan uusi varasto, naapurusten yhteinen varasto tonttien rajalle, jossa kumpikin pääsee omalla puolelleen oleviin aitan huoneisiin. Jorma Vesa ei kuitenkaan ilmeisesti tarkoittanut tätä diiliä vakavaksi ehdotukseksi. jossa kumpikin pääsee omalla puolelleen oleviin aitan huoneisiin.  Jorma Vesa ei kuitenkaan ilmeisesti tarkoittanut tätä diiliä vakavaksi ehdotukseksi.

Vanhaa aittaa on jo purettu oikeasta reunastaan.

 

 

Vanhaa aittaa puretaan.

 

Uusi aitta vuodelta -84 rakennettiin perunapellon paikalle.

 

Etusivu    Seuraava