Varhaisnuoruus Mammonniemessä. Muistoja Taipalsaarelta vuosina 1952-1960.

Mammonniemi Paratiisi Kansakoulu Kulttuuria Leikkejä Partio

Partioharrastus

Partiotoiminta alkoi Taipalsaarella 50-luvun puolivälissä, Eero Suomalainen opaskoiransa Ellun seurassa.

kun sotasokea Eero Suomalainen asettui asumaan Kuivinsaareen luoteiskärkeen, lähelle Kirjamoin lossisatamaa. Veljeni Risto ja Rautiaisen Ilpo olivat tutustuneet häneen ja saanut pojat puolelleen uuden harrastuksen pariin. Eero oli hyvin perehtynyt partiotoimintaan. Hän oli harrastanut sitä jo edellisellä kotipaikallaan Kiteellä. Hän oli kotoisin Äyräpään Pölläkkälästä, jossa hänen isänsä toimi jo ennen sotia myllärinä. Lapin sodassa Eero toimi miinanraivaajana. Sitä työtähän Lapissa riitti, sillä saksalaiset olivat miinoittaneet koko Lapin. Raivaustyössä ollessa sattui tapaturma: miina ehti räjähtää ennen kuin sen haravoija oli ehtinyt tehdä miinaa toimintakelvottomaksi. Eerolta meni näkö ja toisen käden sormet. Nyt hän toimi Ellu-koiran opastamana ja sotien jälkeen solmimansa elämänkumppanin, Ailin, kanssa. En muista, ketä muita kuului ensin perustettuun Oravavartioon kuin Risto ja kaimani Ilpo, mutta minua ei ainakaan otettu siihen vartioon. Kiintiö oli täynnä. Muut halukkaat saivat perustaa oman vartionsa. Näitä muita olin ainakin minä ja Neuvosen Jukka. En ollut erityisen innostunut partiotyöstä, mutta se näytti kuuluvan asiaan, että tähän on liityttävä kerran toimea tarjotaan. Minä ja Jukka kuuluimme Kärppävartioon. Annoimme itse vartiolle nimen. Lippukunta oli Taipalsaaren Samoilijat. Hankittiin partiopuvut, jotka tuntuivat kyllä aika juhlallisilta. Vannottiin partiovala. En muista, tapahtuiko se kirkossa – tämähän ei ollut seurakunnan lippukunta. Joka tapauksessa Partiopojan kirjasta luin tarkkaan partioaatteesta ja aloin suorittaa taitomerkkejä, joista olen jo edellä maininnut. Vartion johtajana toimi Jukka ja minä olin apulaisjohtaja. Partioviikolla koulussa pukeuduttiin partiopukuihin. Minun partiopukuni oli omaleimainen, koska siinä oli samoajien ruskea väritys. Valliveljillä oli siniset partiopuvut.

 

 

 

 

 

 

 

Lappeenrannan lyseon luokkakuva -56-57. Partiolaisia oli luokallani paljon. En ollut vielä liittynyt partiolaisiin, koska minulla ei ole partiopukua (ensimmäinen tuolirivi, neljäs oikealta). Tarkastin partiopojan jäsenkirjasta, että annoin partiolupauksen 20.4.1958, mistä lähtien sain oikeuden käyttää partiopukua.

 

Partiotaitoja

Kävin usein Eero Suomalaisen luona ihan vain haastelemassa. Joskus siellä pidettiin partiotaitokilpailuja, siis hänen kotinsa ympäristössä Kuivinsaaressa. Kun hankimme hautausmaan lähellä olevasta vanhasta korsusta oman partiokolomme, pidettiin myös siinä maastossa partiotaitokilpailuja. Partiokoloon hankittiin ovi ja sisälle kamiina. Muuta rekvisiittaa siellä ei paljon ollutkaan. Emme me kolon käyttöön lupaa kysyneet, mutta ei meitä poiskaan ajettu. Niinpä kokoonnuimme siellä. Tässä vaiheessa toiminnassa oli mukana myös Mäkeläisen Jorma, joka oli tutustunut partiotoimintaan liittymällä Lappeenrannan Valliveljiin. Jostain syystä Taipalsaaren partioyhteisö torjui hänet aluksi, mutta sitten hän istui ihan hyvin pieneen porukkaamme. Teimme joskus yöretken Konstun lammelle, aikana, jolloin Saimaanharjusta ei vielä ollut tietoa. Konstun lammen oikea nimi näyttää maastokartan mukaan olevan Suurilampi. Pienihän se kuitenkin on. Lammen rannalla yöpyivät samaan aikaan muutamat Lappeenrannan Valliveljet, heidän joukossaan koulutoverini Seppo Ovaska. Olihan sitä lammen rannalla tilaa kahdellekin porukalle. Lammelta käsin kävimme tutustumassa betonibunkkeriin, joka on aivan nykyisen Taipalsaarentien penkassa Saimaanharjun laella olevan risteyksen vieressä. Bunkkerin läpi saattoi kulkea ilman taskulamppuakin. Pienen pimeän hetken jälkeen valoa näkyi toisesta päästä. Konstun rannassa oli asutusta. Siellä oli parakkikylä, josta muutamat koulutoverini tulivat aikanaan kirkonkylän kansakouluun päivittäin hevoskyydillä. Kirkonkylän hautausmaan takana Pappilankankaalla oli myös aikanaan parakkikylä, jossa asui armeijan palveluksessa olevia henkilöitä perheineen. Kävin siellä usein Kaijansinkon tädin luona parturissa. Tuli tukka siistiin kuntoon.

Partioparaati

Kävimme Yrjönpäiväparaatissa Lappeenrannassa. Paraatijoukkojen komentajana oli entinen yliluutnantti evp Lauri Niskanen, jolle minä sain kunnian mennä ilmoittamaan osallistumisestamme. Ilmoitin siis lippukuntamme nimen ja vahvuuden. Jotenkin tässä vaiheessa olin kasvanut yhtäkkiä lippukuntamme edustajaksi, vaikka sisäisessä partiolaisten arvoasteikossa olin vain vartion varajohtaja. Ehkä oppikoulustatukseni antoi minulle arvovaltaa ja vastuu kääntyi minun puoleeni. Näihin aikoihin olin myös henkilö, joka piti eniten yhteyttä Eeroon. Luottamus oli molemminpuolista. Kesällä 1959 suunniteltiin pidettäväksi oikein kunnon partioleiri. Paikkaakin käytiin katsomassa. Se oli yksi Vitsain niemenkärki. Minullakin olisi ollut tilaisuus kunnostautua ja saada leirimeriittiä, jolla oli merkitystä myös luokkamerkkien suorittamisessa. Minut kuitenkin lähetettiin kesällä Ruotsiin kielikylpyyn. Ei auttanut muuta kuin ilmoittaa, että valitettavasti minä en pääse partioleirille. Äiti oli hoitanut minun kesätyöni. Luulen, että vanhempieni tuttava Mauri Kuhanen Taipalsaaren Kuhalasta oli se henkilö, joka tiesi Ruotsissa asuvan tältä kylältä kotoisin olevan asukkaan, Enna Melinin. Tämä oli mennyt naimisiin Ruotsiin. Hän asui Solnassa ja hänen miehensä veli Åmmebergin Mosäterissä. Siellä oli maatila, johon kuului viljan viljelyä ja karjanhoitoa, sikokarja mukaan lukien. Mosäterin kartano Åmmebergissä. Asuin talossa, joka sijaitsi kuvanottajan suunnassa.

 

Kielikylpy Ruotsissa

Ruotsista puheen ollen on kerrottava, että perheemme teki matkan Ruotsiin jo vuonna 1955. Äitini lapsuustoveri Kotkasta oli naimisissa ruotsalaisen miehen kanssa ja kävimme heitä tapaamassa Tukholmassa. Kun sitten 5 vuotta myöhemmin matkustin yksin Ruotsiin, minulla oli kuitenkin saattaja mukana. Hän oli perheystävämme maisteri Niilo Voipio, joka sattui matkustamaan samalla laivalla Tukholmaan. Hän piti huolta siitä, että pärjään laivassa hyvin ja löydän vastaanottajani Tukholman satamasta. Homma meni ihan käsikirjoituksen mukaan. Terttu Berndtsson oli vastassa ja hän toimitti minut puolestaan Enna Melinin kotiin Solnaan, josta alkoi matkani Keski-Ruotsiin. Tässä tarinassa Taipalsaarta edustaa Syöpäsäätiön toiminnanjohtajana uransa luonut Niilo Voipio. Meille oli perhetapaamisia puolin ja toisin. Voipion puutarhasta Kirjamoinniemestä tuli joskus käytyä ostamassa juureksia. Voipion suku herätti sinänsä kiinnostusta ja kunnioitusta. Monet heistä olivat kesäasukkaita, kuten Niilon lisäksi Pentti ja Rauha Voipio. Pentin luonakin kävimme perheenä joskus vierailemassa Voipionniemessä. Rauha tuli minulle myöhemmin tutuksi Suomen Lähetysseurassa, jonka palveluksessa olin vuosikymmenen ajan.

Partioleiri

Kuva partioleiriltä Vitsaissa kesällä 1959: vasemmalta Ilpo Rautiainen, tuntematon, Pekka Hentula, Pentti Pekurinen, Timo Pyysalo, Einari Levo, Kai-Jussi Jankeri ja Seppo Suikka. Vasemmalla joku jää piiloon. Luultavasti Risto ja Jukka Neuvonen ovat siellä. Jorma Mäkeläisestä en ole varma.



Palatakseni partiotyöhön partioleiri toteutui Vitsaissa. Eeron apuna leirin henkisenä ja hengellisenä johtajana toimi pastori Jouko Kyyrö. Edellä mainittujen vartioiden lisäksi leirillä oli myös nuoremmasta ikäpolvesta koostuva vartio, jossa olivat mm. Einari Levo, Timo Pyysalo, Kai-Jussi Jankeri ja Suikan Seppo. Nämä tiedot perustuvat leiriltä otettuihin valokuviin.

 

Eero Suomalainen on kirjoittanut kirjan Taipalsaaren Samoilijat (1997). Kirja ilmestyi Lahdessa – tai ainakin käsikirjoitus. Minulla ei taida olla tallella muuta kuin käsikirjoitus. Kirja ei ole historiadokumentti, vaan paljolti fiktiivinen kuvaus siitä, millaista meidän partiotyömme parhaimmillaan saattoi olla tai olisi pitänyt olla. Kuva: Eero Suomalaisen omakustannekirjoja.

Aikaisemmin Eero oli julkaissut kirjan Kiteen partiotoiminnasta (1992). Kaikki hänen kirjansa lienevät omakustanteita. Näihin kuuluvat myös kaksi muistelmateosta, toinen Suomalaisten suvusta ja toinen sota-aikaa edeltävästä ajasta. Lisäksi hän on julkaissut yhden romaanin, Sanna, Korvenperän piika (1996). Eero muutti siis 90-luvulla Lahteen. Hän tunsi tulleensa vähän petetyksi, kun uuden Taipalsaaren tien linja uhkasi jättää hänen kotinsa tien alle. Hän oli hankkinut talon siinä uskossa, että siinä voi asua elämänsä loppuun asti. En ole varma, jäikö hänen talonsa tien alle, mutta ainakin rauhattomuus siinä lisääntyi ja meteli, kun tie viisti tonttia. Olin Eeron kanssa kirjeenvaihdossa Etiopian vuosieni aikana. Siinäkin hän joutui pettymään, että minusta olisi tullut hänen työnsä jatkaja. Partiotoiminnan merkeissä teimme pienellä porukalla kerran polkupyörämarssin Savitaipaleelle. Kävimme vaihtamassa jonkun tervehdyksen Savitaipaleen partiolippukunnan kanssa, mutta en muista tapaamisen tarkkaa sisältöä. Vastaanottajamme oli Savitaipaleen lippukunnan johtaja tai ainakin ilmiselvä nokkamies kirkkoherra Mauri Valtamo. Minusta tuntuu, että Savitaipaleella elettiin tiukemmin ohjatussa ja valvotussa partioyhteisössä kuin meillä Taipalsaarella. Ihan hyvä polkupyöräretki.

Kekkosen aika alkaa

Vuosi 1955 oli monella tavalla käänteentekevä. Päivittäin oli meno suureen maailmaan, jota edusti Lappeenranta. Kotiimme rakennettiin suora yhteys, Mammonniementie. Ei enää kuljettu pappilan pihan kautta kotiin. Minulle oppikoulu mullisti maailman. Olin ujo maalaispoika kaupungissa. Taipalsaarella ei ollut ainakaan kaikkien opettajien mielestä hyvä maine. Jouduin siis ennakkoluulojen uhriksi. Ei se mitään. Iltaisin palattiin linja-autolla aina takaisin maaseudun rauhaan. Jos se ei ollut Jokisen liikenne tai Autolinjat, niin sitten se oli Vennon bussi. Vennon bussi oli väritykseltään kiinnittänyt erityisen huomion jo muuttaessamme Taipalsaarelle. Ylämaalle nimittäin kulki harmaa ja arkisen tuntuinen Toikan linjan bussi, jolle Vennon liikenne loi sateenkaareen verrattavissa olevan vastakohdan. Liikenneyhteydelle löi leimansa lossimatka, joka synnytti aidon tunteen saaressa eristyksissä olevasta asumisesta. Vuoden -55 jälkeen tuli tavaksi tehdä kotimaan- tai jopa ulkomaanmatka joka vuosi. Poliittisesti maamme siirtyi vuonna 1956 Kekkosen aikaan. Kekkonen oli käynyt Taipalsaarellakin mainostamassa itseään ja ilmoittanut, että hän palauttaa luovutetun Karjalan takaisin. Ilman tätä lupaustakin Kekkosen kannatus oli Taipalsaarella taattu. Monilla lapsuudentovereillani oli vahva usko Kekkosen ylivoimaisuuteen. Häntä pidettiin melkein Messiaana, joka pelastaa Suomen. Minun kodissani ei tainnut nousta lippua Kekkoselle. Kuunneltiin radiosta äänten luentaa: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen… Sitten tuli suurlakko. Kouluunkaan ei voinut mennä, kun ei ollut kulkuneuvoa, jolla olisi päästy menemään. Lapsen mielessä lakko herätti kysymyksiä. Miksi pitää lakkoilla ja keitä tämä hyödyttää? Mihin tämä mahtaa johtaa? 50-luvun loppu ja 60-luvun alku oli poliittisen kuohunnan aikaa. Minulle vuosi -60 oli lukioon siirtymiseni aika. Viimeistään silloin varhaisnuoruus vaihtui nuoruudeksi, teini-iäksi. Tuli herätyksen ja valveutumisen aika, joka onkin jo kokonaan oma lukunsa.

Etusivu     Alkuun