Kynttilänpäivän messu

Lappeenrannan kirkko 8.2.15 klo 10

Virret: 48:1-5, 727, 49, 530, 303, 452, 529:4.

Evankeliumi

Luuk. 2: 22-33

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.
    Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
      - Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,
      niin kuin olet luvannut.
      Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
      jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
      valon, joka koittaa pakanakansoille,
      kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.
    Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.

Kynttilänpäivässä kohtaavat vanha ja uusi vai pitäisikö sanoa vanha ja nuori. Mutta he eivät kohtaa toisiaan taistelupareina niin kuin me saattaisimme olettaa. Useinhan nuori murtautuu esiin kapinallisena, kaiken entisen kyseenalaistavana ja torjuvana. Kun uusi on tullut, vanha saa mennä. Vanhalla ei enää ole arvoa eikä häntä tarvitse kuunnella eikä ottaa huomioon.

Kynttilänpäivän evankeliumi ei esittele vanhaa ja nuorta toisensa poissulkevina, vastakohtaisina eikä ristiriidassa olevina, vaan jatkumona, odotuksen täyttymyksenä. Luin juuri hiljattain entisen imatralaisen perheneuvojan Kirsti Ijäksen kirjan Valoa vanhuuteen. Hän kuvaa nykyaikaa aikana, jolloin vanhuksia arvioidaan vain kulueränä, kuinka kalliiksi vanhusten hoito tuleekaan. Entisaikaan lapset olivat huutolaisia, joiden hoito kilpailutettiin huutokaupassa, mistä tulee myös nimi huutolainen. Se joka otti orpolapsen halvimmalla hinnalla pitääkseen hänestä huolta, sai hänet kotiorjakseen. Nykyään käydään kilpailua siitä, mikä hoivajärjestelmä hoitaa vanhukset halvimmalla. Vanhusten hoitaminen onkin paljon kinkkisempi juttu kuin lasten hoitaminen. Lapsilta sentään saattoi odottaa paljon vastapalveluksia. Parhaassa tapauksessa huutolaislapsi oli hyvä sijoitus. Vanhukseen sen sijaan ei kannata edes sijoittaa. Hänestä tulee koko ajan heikompi ja heiveröisempi. Ei voi odottaa muuta kuin että kuolema korjaa hänet mahdollisimman pian. Arvatkaapa, miltä tällaiset ajatukset tuntuvat eläkeläisestä, joka tietää, että jonain päivänä ei enää selviä omin avuin. On pakko turvautua toisten huolenpitoon. Moni ei kestä tällaista ajatusta. Päättää itse päivänsä. Onpa viime aikoina ollut havaintoja siitäkin, ettei hoitaja kestä vanhuksia, vaan antaa sopivalla lääkeannoksella vauhtia prosessiin, joka muuten veisi paljon pidemmän ajan.

Hyvät kuulijat. Olette varmaan ihan kauhuissanne, kuinka minä tällaisia synkkiä kuvia maalaan eteenne. En takuulla muuten maalaisikaan, mutta teen näin luodakseni kontrastin päivän evankeliumissa esiintyvän vanhuksen ja nykypäivän vanhuksen välille. Simeonia ei esitetä ongelmajätteenä, josta toivottaisiin päästävän eroon. Hänet esitetään kunnianarvoisana henkilönä, joka oli totuttu näkemään temppelin vakiokävijänä. Häntä kunnioitettiin sen takia, että hän uskoi Jumalan lupausten toteutumiseen.  Päivän evankeliumissa mainitaan vain miespuolinen vanhus. Jos luetaan evankeliumin laajempi konteksti, huomataan että siellä oli myös toista sukupuolta edustava vanhus, Hanna nimeltään. Hän edusti samaa järkähtämätöntä luottamusta Jumalaan. Voi tietysti olla, että jotkut pitivät heitä myös höppänöinä. Eiväthän näkyvät tosiseikat ainakaan viitanneet siihen, että Israelin pelastavaa Messias-Vapahtajaa olisi näköpiirissä. Kristillisessä perinteessä vanhukset Simeon ja Hanna on nostettu kristillisen uskon järkähtämättömiksi esikuviksi. Joulunajan jumalanpalveluksissa on pari pyhää, joissa heidän toimintaansa kuvataan päivän evankeliumissa. Kynttilänpäivän evankeliumissa korostuu Simeon, miespuolinen vanhus. Kirkkomme hetkipalvelusjärjestelmässä Simeon nousee ihan arvoon arvaamattomaan. Joka ikinen päivä luetaan tai lauletaan myöhäisillan rukoushetkessä Simeonin kiitosvirsi. Päivän rukoushetket löytyvät virsikirjamme liiteosasta. Simeon on siis Raamatun henkilö, jonka muisto elää vuoden jokaisena päivänä. Vain kaksi muuta kiitosvirttä pääsee samaan kategoriaan, Sakariaan kiitosvirsi, joka lauletaan jokaisessa aamurukouksessa ja Marian kiitosvirsi, joka lauletaan joka illan vesperissä eli iltarukouksessa. Simeonilla on siis mahtava jälkivaikutus kristillisen kirkon liturgisessa perinteessä. Se saattaa myös heijastaa vähän sitä asennetta, joka raamatullisessa kulttuurissa kohdistuu vanhuksiin. Uutta ei synny ilman vanhaa. Uusi ei aina kumoa vanhaa. Tässä tapauksessa uusi on suoraa jatkumoa vanhalle. Simeonilla on itse asiassa päivän evankeliumissa merkittävä tehtävä. Hän ottaa syliinsä 40 päivän ikäisen lapsen ja siunaa häntä. En nyt ihan sanoisi, että Simeon on kristillisen kirkon ensimmäinen kummi, mutta hän on malli kummijärjestelmälle. Kasteessa jokainen lapsi tarvitsee vähintään kaksi kummia, jotka edustavat vanhaa uskon perinnettä, sanoisinko kirkon uskoa. Simeon on mallina kummille. Nykyään valitaan kummeiksi usein melko nuoria ihmisiä. Kyllä sekin käy. Moni saattaa kokea, että jos tämä uskon sankari Simeon on kummin esikuva, niin rima on liian korkealla koko kummin tehtävään. Eipä tehdä asiasta turhan vaikeaa. Ei tässä nyt lähdetä kenenkään uskoa mittailemaan. Mutta se painopiste on hyvä pitää mielessä, että kummin tehtävä on esirukous kummilapsensa puolesta.  Jos joku tuskailee, minkä lahjan voisin antaa kummilapselleni, että hän siitä ilahtuisi, voi lopettaa tuskailunsa.

Simeonin kiitosrukouksen sanat ”Nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään sanasi mukaan” on usein ymmärretty ilmaisevan valmiutta kuolemaan. Voi siinä olla vähän sitäkin näkökulmaa, mutta ei vain sitä. Ennemminkin siinä on kyse eläkkeelle jäämisestä. Simeonin elämäntehtävä on loppuun suoritettu. Hän on tehnyt sen työn, minkä hän oli kokenut omakseen. Nyt hänen toivonsa oli täyttynyt. Ei meidänkään tarvitse joka ilta heittää hyvästejä maailmalle Simeonin kiitosvirren myötä. Heitämme siinä hyvästit vain kuluneelle päivälle. Viidenneksi evankelistaksikin tituleeratun säveltaiteen mestarin, Johann Sebastian Bachin Kynttilänpäivän kantaatti Ich habe genug tulkitsee Simeonin rukousta samaistuen kuolemaa lähestyvään vanhukseen:  

Olen saanut kyllikseni! Ainoa lohtuni on se, että Jeesus haluaa olla minun ja minä hänen omansa. Kun pysyn uskossa häneen, niin näen myös Simeonin kanssa tämän elämän riemun: 

antakaa meidän mennä tämän miehen kanssa. Ah, pelastaisipa Herra ruumiini kahleista.

Ah, olisivatpa jäähyväiseni tässä, iloiten sanoisin sinulle, maailma: olen saanut kyllikseni!

Perinteisesti jokainen iltarukous on aina pieneltä osaltaan elämän illan rukous, kuten olemme jo lapsina oppineet: ”Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.” Nukkumaan käyminen on pieni kuolema.

Kun minä liityin Lappeenrannan seurakunnan nuoriin 1960-luvun alussa, oli seurakunnan nuorisopastorina Herkko Kivekäs. Myöhemmin hän toimi uuden virsikirjan valmisteluvaliokunnassa. Häntä pyydettiin kirjoittamaan vanhusten virsi. Hän oli siihen aikaan sen ikäinen kuin minä nyt. Herkko valitteli sitä, ettei hän ole tullut ajatelleeksi vanhusten virsiä, koska hän on toiminut melkein kaiken ikänsä nuorisopappina. Hän otti kuitenkin tehtävän vastaan ja kirjoitti virren 530. Virressä kiinnittää huomiota sen valoisa sävy. Ei tässä ole toivoa menetetty eikä katsetta kohdistettu hautausmaalle. Eikä tästä virrestä löydy mitään mielensä pahoittajaa, kärttyisää vanhusta, jolta elämän ilo on kadonnut ja joka levittää ympäristöönsä katkeruuden myrkkyä. Elämästä löytyy vielä paljon ilon aiheita. Niistä kiitetään elämän antajaa. Nuoriakaan ei unohdeta. Pyydetään myös: ”Suo, Herra, minun oppia myös uutta sukupolvea viisaasti ymmärtämään.” Se on aika tärkeä pyyntö, kun vanhoista tuppaa usein tulla valittajia ja maailman pahuuden päivittelijöitä. Kuvitellaan, että uusi sukupolvi edustaa aina kuritonta ja moraalitonta sukupolvea.  Virren kirjoittaja haluaa oppia ymmärtämään uutta sukupolvea. Sekin on viisautta.

Olen puhunut Simeonista näin pitkään, koska Simeon jotenkin kolahtaa minuun. Voi olla, ettemme ole aivan ikätovereita. Ehkä Simeon on vielä vanhempi vanhus kuin minä. Edustamme kuitenkin työelämää ajatellen sitä samaa ikäluokkaa, joka ei enää tee ansiotyötä, vaan lepää laakereillaan. Vanhojen ihmisten tehtävä kristillisestä näkökulmasta on esirukous. Nykyajan materiaalisilla mittapuilla arvioiden se kuulostaa vähän tyhjäntoimittamiselta. Olisi varmaan aihetta laajentaa hieman ajattelunäkökulmaa. Annetaan arvo esirukoukselle. Monen ihmisen mummi tai pappa on tehnyt suuren esirukoustyön. Sen merkitystä voi olla vaikea mitata, mutta annetaan sille arvo. Aika moni vanhus harjoittaa kolmannen sektorin auttamistyötä, mistä ei saa rahapalkkaa, vaikka sen ansaitsisi. Moni toimii köyhyydessä ja hädässä olevien hyväksi ja edistää näin yhteistä hyvää. Sitä ei tehdä kiitoksen saamiseksi eikä omantunnon tyynnyttämiseksi eikä uskonnollisten suorituspisteiden ansaitsemiseksi, vaan siksi että antaessaan saa.

Suomalaisessa kulttuurissa Kynttilänpäivä on vaarassa kadota. Sen merkitys ei ole auennut meille. Yritetäänpä nyt vähän terästäytyä ja nostetaan päivä omaan arvoonsa. Vanhassa maalaustaiteessa ei voi olla törmäämättä Simeon –aiheeseen. Kun menet ulkomaille ja vierailet jossain kauniissa katolisessa kirkossa tai taidemuseossa, törmäät varmasti Simeonia ja Jeesus-lasta esittävään maalaukseen. Englanninkielisessä taidemuseossa tai nettigalleriassa Kynttilänpäivää kutsutaan nimellä presentation. Suomeksi se pitää kääntää lähinnä Jeesuksen temppeliin tuomiseksi. Se tunnetaan myös nimellä kynttilämessu (candlemas), Neitsyt Marian puhdistautuminen ja kohtaaminen. Ortodoksisissa kirkoissa tämä kuuluu 12 suuren kristillisen juhlan joukkoon nimellä hypapante, joka tarkoittaa kohtaamista.

Olen puhunut pitkään Simeonista. Ohittaisin päivän evankeliumin toisen keskeisen kohdan, jos en kertoisi evankeliumin lapsesta, toivon täyttymyksestä. Juutalaisessa kulttuurissa oli tapana antaa esikoinen Jumalan käyttöön. Se oli äidin puhdistusuhri ja esikoislapsen lunastusuhri, jolla Jumalalle, temppelin käyttöön annettavaksi velvoitettu esikoislapsi lunastettiin takaisin kotiin.

Kastettu ei jää temppelin palvelukseen, mutta Jumalan palvelijaksi hän kyllä omistautuu kasteessa. Temppelin palvelukseen hakeudutaan itse joskus myöhemmin, jos siihen tuntee kutsumusta. Kastettu palvelee Jumalaa kotona, koulussa, työssä ja leikissäkin - toivottavasti. Kastettu on Jumalan omaksi otettu. Hän on Jumalan palvelija. Sinä kastettu olet Jumalan palvelija, minä kastettu olen Jumalan palvelija. Minä en ole yhtään tärkeämpi Jumalan palvelija kuin sinä, vaikka minä palvelen temppelissä. Uskonpuhdistus poisti eriarvoisuuden kristittyjen väliltä. Sääntökuntiin kuuluvat, munkit ja nunnat, eivät ole enemmän Jumalalle pyhitettyjä kuin perhe-elämää viettävät, normaalia työtä tekevät kristityt. Olemme kaikki Jumalan palvelijoita.

Kaste kumoaa kaikki uhritoimitukset. Jeesus on itse uhri, joka on uhrattu meidän puolestamme.

Stoalaisilla filosofeilla oli aikanaan tapana sanoa, että lapsi on annettu vanhemmille, ei heidän omakseen, vaan lainaksi. Se on viisaasti sanottu. Kristittyinä voisimme täydentää ajatusta sanomalla, että lapsi kuuluu Jumalalle jo syntymästään lähtien. Siitä alkaa myös kristillinen kasvatus, jolla lasta ohjataan elämään Jumalan tahdon mukaan. Kasteessa annetaan kastekynttilä, jonka antamiseen liittyvät saatesanat: ”Jeesus sanoo: Minä olen maailman valo; joka minua seuraa, se ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” Kastettua siis kutsutaan seuraamaan Kristus-valoa ja olemaan itse valona. Kynttilällä on kirkollisessa elämässä suuri vertauskuvallinen merkitys. Kynttilänpäivä on Kristus-valon juhla. Kristus on valo, jolta hänen seuraajansa saavat tulen omaan kynttiläänsä. Entisaikaan kynttilänpäivänä siunattiin käyttöön vuoden aikana tarvittavat kynttilät; siitä nimitys kynttilänpäivä. Kynttilöiden siunaaminen voi viedä huomion pois pääasiasta, että kastetun tulee itse toimia kynttilänä, valona maailmassa. Messua edeltävä kynttiläkulkue on sisältää vahvan viestin: Sekä risti että kynttilät edustavat Kristusta, joka kokoaa meidät yhteen sanansa valoon, parantavaan ja uudistavaan valoon. Päätöskulkueessa Kristus vie meidät elämän arkeen, maailmaan valon kantajiksi. Hän tulee meidän mukaamme elämän arkeen. Vanhan Simeonin sanoissa on luettavissa maailmanlähetys: ”Minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi, jonka sinä olet valmistanut kaikkien kansojen nähdä.” Kynttilänpäivä on maailmanlähetyksen kirkkopyhä.

Etusivu