20. sunnuntai helluntaista            Mäntylän sairaala 19.10.2004

Mark 2:1-12

Virret: 478, 481, 286:6-7.

 

Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa. Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: »Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.»
Mutta siellä istui myös muutamia lainopettajia, ja he sanoivat itsekseen: »Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?» Jeesus tunsi heti hengessään, mitä he ajattelivat, ja sanoi heille: »Kuinka te tuollaista ajattelette? Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: 'Sinun syntisi annetaan anteeksi', vai sanoa: 'Nouse, ota vuoteesi ja kävele'? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi» - hän puhui nyt halvaantuneelle - »nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.» Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden. Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: »Tällaista emme ole ikinä nähneet.»

 

Yksi viime sunnuntain raamatunkohtia on Mark. 2: 1-12. Se kertoo mielenkiintoisella tavalla teitä lähellä olevasta elämäntilanteesta, sairaudesta, sairaan kohtalosta olla hoitajiensa käsissä.

Moni ihminen pelkää sitä, että tulee joskus elämässään siihen vaiheeseen, että joutuu olemaan toisten hoidettavana. Ihminen haluaisi olla itsenäinen ja omillaan toimeen tuleva. Jokainen haluaisi viettää elämäänsä omassa kodissaan, olipa sitten terve tai sairas, vanha tai nuori. Evankeliumin tapauksessa mainittu halvaantunut mies sai asua kotonaan, mutta hän tarvitsi omaisten hoitoa. Silloin ei ollut sairaaloita eikä vanhainkoteja. Se asetti omaiset suuren tehtävän eteen: omassa työssä käymisestä oli nipistettävä aika sairaan omaisen hoitamiseen. Yhä tänä päivänä monissa maissa, varsinkin kehitysmaissa, omaiset hoitavat kotona sairaita perheenjäseniään. Sielläkin missä on sairaaloita, ei sairaalahoito ole niin monipuolista kuin Suomessa. Esim. Etiopiassa on sairaaloita, joissa omaisten täytyy hoitaa sairaiden perheenjäsentensä ruokahuolto. Sairaalassa ei ole keittiötä eikä ruokapalvelua. Jo tämä tehtävä sitoo omaiset sairaalaan. Ja saman tien he saavat tietysti tehtäväkseen muutenkin hoitaa omaistaan. Lääkintähenkilökunta tekee vain lääkinnälliset toimenpiteet. Omaiset toimivat perushoitajina. Etiopiassa sain nähdä, että sairaan hoitaminen oli omaisille kunnia-asia. Pulaa hoitajista ei ollut. Välillä sairaalassa näytti olevan liikaakin väkeä.

Meillä Suomessahan on toiset systeemit eikä voi sanoa, että toinen on täysin huono systeemi ja toinen moitteeton. Ei, molemmissa on hyvät ja huonot puolensa. Mutta niin hyvinvointimaa kuin olemmekin, ei sairaanhoito ole meillä ongelmatonta.  Omaisia käy liian vähän. Omaiset asuvat joskus liian kaukana eivätkä yksinkertaisesti voi käydä vierailemassa. Sairaanhoitohenkilökuntaa on liian vähän. Sellaistakin ongelmaa on esiintynyt, että potilasta hoidetaan kuin epäkuntoon mennyttä konetta. Ei ole aina otettu huomioon ihmistä psykofyysisenä kokonaisuutena. Kuitenkin silloin tällöin tulee esille tajua siitä, kuinka tärkeää sairaan paranemisen kannalta on, että toivoa pidetään yllä, mikäli halutaan sairaan todella paranevan. Siinä käytetään joskus valkoista valhettakin: ei kerrota potilaan todellista ennustetta, vaan luodaan toivo, hyvässä tarkoituksessa.

Evankeliumissa Jeesus hoiti sekä ruumista että sielua. Hän aloitti parantamistyön sielusta: ”Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.”

Niin, sitä oli varmaan halvaantunutkin miettinyt mielessään yhden jos toisen kerran. Mitähän syntiä hän oli tehnyt, josta näin ankarasti rangaistaan. Vai kärsiikö hän isiensä synneistä? Eikö se ole kohtuutonta, että pitää kärsiä isien synneistä? Jos sairas oli katkera, niin hän tunsi todella oikeudekseen olla katkera. Hän tunsi itsensä kuin Jobiksi, joka piti kärsimystään kohtuuttomana ja vääränä. Job tosin oli tunnettu hurskaudestaan, niin että hänen kärsimyksensä oli kyllä vielä kohtuuttomampaa. Sairas tunsi ihmisten katseet niskassaan polttavina. Kaikki katsoivat häneen ajatellen: Tuossa makaa syntinen ihminen; hän kärsii syntiensä rangaistusta. Eikä sairaalla ollut mahdollisuutta puolustautua. Ajan mielipide leimasi hänet syntisen polttomerkillä.

Me tänä päivänä emme yleisesti ajattele, että sairaus olisi seurausta synneistä. Jos sairaus olisi synnin seurausta, niin koko hoitohenkilökunta ja pappikin olisi äärimmäisissä kivuissa, sänkyyn sidottu halvattu petipotilas. Sairaus kuuluu ihmisen elämään. Ei sille välttämättä löydy selitystä, mutta uskomme Jeesukseen, joka parantaa sairaita ja antaa seuraajilleen tehtäväksi toimia sairaiden ystävinä ja parantajina.

Mutta se on pakko tunnustaa, että kun sairastuu, niin silloin se kysymys kuitenkin aina mieleen nousee: ”Mitähän pahaa minä olen tehnyt, että minua näin rangaistaan!” Jeesuksen halvaantuneelle osoittama synninpäästö ei johtunut siitä, että sairas oli muita syntisempi Jeesuksen mielestä, vaan hän julisti synnit anteeksi vastustajiensa tähden. Näiden mielestä näet vain syntinsä anteeksi saanut saattoi parantua. Kun vastustajat siis nousivat takajaloilleen häväistykseksi ja jumalanpilkaksi kokemastaan synninpäästöstä, Jeesus varmemmaksi vakuudeksi ihmeparansi sairaan jumalallisella vallalla. Sen jälkeen vastustajat menivät hiljaisiksi.

 

Etsimme vielä vastausta kysymykseen, millä vallalla Jeesus julisti syntejä anteeksi. Hän saattoi olla vain Jumalan anteeksiantamuksen välittäjä. Ei hän todellisuudessa käyttänyt valtaa, vaan julisti Jumalan armollisuutta samaan tapaan kuin pappi jumalanpalveluksen armonvakuutuksessa välittää Jumalan armonvakuutuksen: ”Ystäväni, ole turvallisella mielellä, sinun syntisi ovat anteeksiannetut.” Mutta voi olla niinkin, että Jeesus toimi jumalallisella valtuutuksella. Jumala oli valtuuttanut hänet tähän tehtävään. Jeesus ikään kuin edusti Jumalaa ja julisti hänelle annetulla valtuutuksella synnit anteeksi. Tällaisen syntien anteeksiantamisen eli avainten vallan Jeesus on antanut myös papille ja itse asiassa kaikille uskoville: ”Minkä te annatte anteeksi maan päällä, se on annettu anteeksi taivaissa ja minkä te sidotte maan päällä, se on oleva sidottu taivaissa.” Joskus julistetaan syntejä anteeksi tällä jumalallisella valtuutuksella yleisessä ripissä, mutta tavallisimmin sen paikka on yksityinen rippi. Kolmas mahdollisuus Jeesuksen anteeksiantamuksen julistukseen halvatulle on, että hän kertoi, mitä mieltä Jumala oli hänestä. Jumala ei ollut vihainen häntä kohtaan, ei laskenut hänen syntejään, ei vaatinut hyvitystekoja, vaan sulassa hyvyydessään antoi anteeksi hänen rikkomuksensa eikä muistellut hänen pahoja tekojensa. Tällainenkin yleisen ripin vaihtoehto on löydettävissä meidän yhteisestä jumalanpalveluksestamme. Se on yksi armonvakuutuksen muoto: ”Anteeksiantava ja laupias on Herra. Hän on kärsivällinen, ja hänen armonsa on suuri. Niin kuin taivas on korkea maan yllä, niin on Herran armo suuri niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meidän syntimme. Niin kuin isä armahtaa lapsiaan, niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.”  Jeesus opetti, ettei Jumala ollut kitsas antamaan anteeksi eikä pitkävihainen, ei mikään ilkeämielinen despootti, joka nauttisi saadessaan pitää ihmisiä nuhteessa ja kurituksessa nöyryyttääkseen heitä. Ei, Jumala ei ole sellainen; hän on niin kuin isä, joka tahtoo armahtaa tuhlaajalapsensa ja sulkea hänet syliinsä, vaikka tämä olisi käyttänyt väärin isänsä omaisuutta ja toiminut vastuuttomasti ja anteeksiantamattomalla tavalla.