5. sunnuntai helluntaista   Lappeenrannan kirkko 9.7.1995

3.vsk    Luuk.13: 1-5

Virret: 536:1-3, 126, 589, 353:3-5, 341:1-, (225,297), 280:5-6.

Juuri siihen aikaan Jeesuksen luo tuli ihmisiä, jotka kertoivat Pilatuksen surmauttaneen uhraamaan tulleita galilealaisia, niin että heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen. Jeesus sanoi siihen: »Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska saivat tuollaisen lopun? Eivät suinkaan - samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny. Entä ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen? Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan - yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny.»

 

Elifas on kylvämässä siementä pellolleen Juudean karussa vuorimaassa. Toivossa on kylvettävä, vaikka tämä vuorimaa on niin karua, ajattelee Elifas ties kuinka monennen kerran. Yhtäkkiä hän näkee kylänvanhimman kävelevän kohti pitkin peltosarkaa. Sydänalassa vähän kouraisee, tulee ilkeä tunne. Mitähän nyt on sattunut? Mutta voihan olla, että mitään ei ole sattunut. Niin on pakko uskoa, muuten ei jaksa elää, hän tuumii. Ehkä kylänvanhin vain ilmoittaa hallituksen uusista direktiiveistä viljelijöille.

Kylänvanhin tervehtii Elifasta ja pyytää sitten häntä istahtamaan varjoisaan paikkaan - on näet hieman tärkeää asiaa. "Toivottavasti ei ole sattunut mitään pahaa", avittaa Elifas kylänvanhinta aloittamaan selityksensä yllättävälle tulolleen. "Niin, minulla on huonoja uutisia." Elifaan sydänalaa kouraisee pahan kerran. On tapahtunut jotain sellaista, mitä hän pelkäsi. "Asia koskee sinun poikaasi, Jooasta. Hänelle sattui tapaturma", selvittää kylänvanhin. Toivottavasti ei kuoleman vakavaa, ajattelee Elifas mielessään toiveikkaasti, ehkä vain ruhjevamma. "Hänelle kävi hyvin pahasti, ja kaikille, jotka olivat sen tornin rakennustyössä." Hyvin pahasti - se tarkoittaa yleisen kielenkäytön mukaan pahinta mahdollista. Viimein kylänvanhin alkaa päästä varsinaiseen asiaan. Hän tarttuu epätoivoiselta näyttävää isää hartioista ja toivottaa hänelle Jumalalta voimia kestää tämä uutinen, että Siloan torni kaatui ja 18 miestä jäi alle. Heitä ei voitu pelastaa. "Sinun poikasi oli surmansa saaneiden joukossa."

Voi ei, se ei voi olla totta! Onkohan tämä totta vai pahaa unta? Elifas tuntee kylänvanhimman käsien puristuksen hartioissaan. Kylvötyöt jäävät tällä erää kesken. Alkaa rankka surutyö. Ensin on shokkivaihe, sitten tulee kieltäminen jne. Tulee vihan ja kiukun tunteet. Tämä on kaikki sen Pilatuksen syytä, Elifas ajattelee. Ensiksi hän varastaa temppelirahaston varoja vesijohdon rakennustöihin, sitten hän palkkaa näillä varoilla rakentajia. Olen itsekin tähän asiaan syyllinen. Ei olisi pitänyt päästää poikaa niihin rakennustöihin. Olivathan ne temppelin varoja; tämä on varmaan Jumalan kosto. Jumala näyttää, ettei temppelin varoihin ole koskemista. Ihmiset suuttuivat Pilatukselle verisesti tämän käytyä käsiksi temppelin rahastoon. Sen jälkeen Pilatus nitisti kapinoivat juutalaiset, niin että heidän verensä virtasi yhtenä jokena temppelialueelle, siinä samassa, missä virtasi uhrieläintenkin veri. Pilatus yritti hyvittää tekonsa palkkaamalla juutalaisia töihin. Elifaskin ajatteli, että voisi tulla hieman sivutuloja tähän liki kannattamattomaan viljelybisnekseen. Tuli tehtyä ratkaiseva virhe, tuli langettua kiusaukseen, rahanhimoon. Kalliiksi kävi tämä lankeemus. Oma poika kuoli.

Ovatko itsesyytökset vaikeinta kestää vai ihmisten syytökset, joita he eivät suoraan sano, mutta heidän ilmeistään voi päätellä. Kylällä kuuluu kantautuvan päivittely ja syyttely. Omapahan on vikansa, kun menevät mukaan jumalattoman maaherran temppuihin ja vetävät kirouksen päällensä. Kuinka armottomia ihmiset ovat, sen saa Elifas kokea. Hän katuu tekoansa, mutta tuntuu, että kukaan ei voi eikä halua julistaa hänelle synninpäästöä. Hänet on hylätty suruunsa.

 

Tällaisella johdantokertomuksella olen vaivannut teitä, hyvät kuulijat, näin pitkään johdattaakseni teidät ikuiseen kärsimyksen ongelmaan. Johdantokertomuksellani halusin johdattaa teidät kohtaamaan aihe ikään kuin sisältäpäin, asettamalla teidät onnettomuuden kokijan rinnalle, kokemaan asia hänen kannaltaan ja näkökulmastaan. On toisten kärsimyksellä viihdyttämistä: TV-uutiset, dokumentit täynnä ruumiita ja väkivaltaa - se myy. Tehdään elokuvia, joissa herkutellaan väkivallalla.

On aivan liian paljon kärsimyksen filosofista pohdintaa, jossa aiheesta heitetään huulta ulkokohtaisesti päivitellen ja heittäen syytöksiä pinnallisesti sinne tänne asiaa tarkemmin tuntematta ja tutkimatta. Usein Jumala vedetään syylliseksi tapahtumiin tai ainakin perusteeksi käsitykselle Jumalasta, että häntä ei ole olemassa tai jos onkin, hän ei käytä valtaansa niin kuin ihmistä rakastavan Jumalan tulisi tehdä.

Asian huolellinen havainnointi pakottaa toteamaan, että suurin osa kärsimyksestä on ihmisten aiheuttamaa. Ihmiset rakentavat laivoja, jotka uppoavat, ja lentokoneita, jotka putoavat. Talot rakennetaan korkeiksi maanjäristysalueillakin, vaikka riskit tiedetään. Rakennetaan ydinvoimaloita hyvässä uskossa, ettei mitään pahaa tapahdu. Ihmiset tekevät terroritekoja, räjäyttävät taloja, yrittävät jouduttaa maailman loppua myrkkykaasuilla, ihmiset sotivat vallanhimossaan ja katkeruudessaan. Etupäässä ihmiset aiheuttavat vahinkoa toisilleen, mutta usein myös itselleen. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää - muotoon puettu syyn ja seurauksen laki pitää paljolti paikkansa. Tietoisina tupakan aiheuttamista vaaroista ihmiset tupruttelevat, varsinkin nuoret, joille se on kaikkein vahingollisinta, syöpäkääryleitään katuakseen jonain päivänä - liian myöhään. Anteeksi vain tupakoitsijat, ei se ole ainoa itsetuhokäyttäytymisen muoto! Minun työvälineinäni hitaaseen itsemurhaan on veitsi ja kahveli, joita käytän liian ahkerasti. Tarkoitan, että Jumalaa ei pitäisi syyttää kaikesta. On toki asioita, joille ei löydy selitystä tai syynä ei ole ihmisen ahneus tai laiminlyönti. Ja ihmisten aiheuttamiakin vahinkoja ajatellen joutuu kysymään, miksi Jumala sallii sen. Miksei hän ole luonut sellaista järjestelmää, ettei ihminen saisi aikaan niin paljon pahaa? Tähän ongelmaan ei ole tiettävästi vastausta vielä löytynyt. Se johtopäätös, ettei Jumalaa ole olemassa, tai että hän ei ainakaan ole Kaikkivaltias, on yksi vakaumus. Toinen on se, että Jumala ei ole sellainen, miksi hänet kuvittelet tai toivot.

Tähän mennessä olen yrittänyt todeta, että kärsimyksen syyt ovat monitahoisia ja ettei pitäisi hutkia tutkimatta. Toiseksi olen yrittänyt todeta, että Jumalaakin voi syyttää ja saa syyttää, mutta sillä ei voi selittää Jumalaa olemattomaksi. Kaikkiin kysymyksiin ei löydy vastausta, mutta kysyä saa. Minulle tyydyttävä vastaus kysymykseen, miksi Jumala sallii, on tämä: Kaikki, mikä tapahtuu, ei tapahdu Jumalan tahdosta, mutta kaikella tapahtuvalla Jumala tarkoittaa jotakin. Ei siis pidä kysyä syytä, vaan tarkoitusta.

Päivän evankeliumissa tämä Jumalan tarkoitus on puettu sanoihin: "Samalla tavalla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny. Tämä sana ei kohdistu kärsiviin ja onnettomuuden uhreihin, vaan päivittelijöihin, filosofoiviin ja syytteleviin sekä moralisoiviin ihmisiin. "Ellette käänny." Meidän on muutettava omaa suhtautumistapaamme onnettomuuksiin. Apostoli Paavali sanoo, että Jumalan pitkämielisyys ja hyvyys vetävät meitä parannukseen. Meidän olisi opittava näkemään Jumalan hyviä lahjoja ja kiitettävä jokaisesta elämämme hetkestä. Onnettomuudet eivät ole syyllisten rankaisua, mutta jos sellainen sattuu osaksemme - syystämme tai syyttämme - niin vetäkööt nekin meitä lähemmäksi Jumalaa, tietoisiksi riippuvaisuudestamme hänestä. Kuka tahansa voi joutua onnettomuuteen. Estonia -laivalla kuolivat ihan yhtä kauhistavan kuoleman opintomatkalla olevat raamattukoululaiset kuin raskaalle työlle ja yksitoikkoiselle arjelle kevyen viihteen vastapainoa kaivanneet rentoutujat.

Kiittäessämme siis Jumalaa hänen hyvyydestään ja armollisesta kaitselmuksestaan miettikäämme oikeaa, eläytyvää osanottoa niiden suruun, joita onnettomuus on kohdannut.

 

Juudealainen kylänvanhin yritti varmaan ihan arvokkaasti, juutalaisen perinteen mukaan lohduttaa surevaa ja viedä suruviesti hienotunteisesti perille. Sodan aikana papit olivat Suomessa ammattimaisia suruviestin välittäjiä. Jo papin tulo kertoi tapahtuneesta. He käyttivät paljon aikaa ja vaivaa surevien lohduttamiseen. Nykyään poliisit vievät suruviestin tai sairaalasta soitetaan. Ovatko tämän tehtävän toimittajat tehtävänsä tasalla? Osaatko sinä ottaa osaa suruun tahdikkaasti ja myötäelävästi? Uskallatko asettua käytettäväksi surevien lohduttajana ja kuuntelijana?