12. sunnuntai helluntaista     Saarna Joutsenon kirkossa 23.8.2009

Virret: 206, (288, jos haluaa käyttää virttä synnintunnustuksena), 126, 155: 4-5 (vastaus), 506, 409:1- , (222, 124), 323: 1,4-5.

Matt. 23: 1-12

Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen:
    »Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.
    Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.»

Kristillinen usko on elämän kantava voima. Tämä on se uskon ydin, jonka minä olen löytänyt. Jos uskon ydin katoaa, siitä voi tulla uskonto. Usko ja uskonto ovat eri asioita. Uskonto on sellaista, mikä sitoo, etten sanoisi, orjuuttaa.  Sana uskonto tulee latinan kielen sanasta religio, joka tulee sitomista merkitsevästä verbistä. Uskonnosta tulee helposti hyvin sitova järjestelmä. Se vaatii ja orjuuttaa. On noudatettava sääntöjä. On kieltäydyttävä monesta asiasta.

Ateistien uskonnonvastainen kampanja olettaa, että uskonto on taakka, jossa kaikki hauska on syntiä. Ehkä monella on tosiaan se käsitys uskosta, ja siihen ateistit perustavat kampanjointinsa. Kampanja herättää kirkkoa puhdistamaan imagoansa ja tehostamaan opetustaan, ettei väärä käsitys uskosta johtaisi harha-askeleisiin, tarpeettomiin kirkosta eroamisiin. Ei usko kiellä nauttimasta elämästä; päinvastoin se auttaa iloitsemaan elämän lahjoista. Jos elämästä ei voi aina nauttia, niin ei se ole uskon vika, vaan se johtuu siitä, ettei elämä voi kenelläkään mennä aina hyvin. Jokaiselle tulee vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Usko antaa voimaa kestää vastoinkäymisiä.

Liekö tässä yksi syy, miksi uskonnon viehätysvoima ei nykyään riitä. Kun tai jos ei uskonnosta löydä itselleen muuta kuin taakkoja ja sääntöjä, erilaisia orjuutuksen muotoja, niin sen hylkää. Minäkin hylkäisin, jos usko olisi minulle taakka. Mutta olen oivaltanut, että sitä se ei ole, vaan ihan päinvastoin. Apostoli Paavali sanoo, että ”kaikki on minulle luvallista, mutta kaikki ei ole hyödyksi.” Tämä vastauksena niille, joista usko tuntuu liian rajoittavalta. Paavali sanoo asian olevan niin, ettei usko rajoita meitä kristittyjä yhtään. Mutta rajoitus on kuitenkin olemassa. Se on rakkaus. Rakkaus rajoittaa. Uskossa saa tehdä ihan mitä lystää. Uskossa ihminen on todella vapaa. Mutta rakkaudessa ihminen ei ole vapaa, vaan niin kuin Luther Paavalin ajatuksille rakentaen toteaa: Rakkaudessa kristitty on kaikkien orja. Nämä keskeiset uskon elämän asiat pitäisi oivaltaa ennen kuin rupeaa Jumala-suhdettaan heittämään roskikseen. Kristitty ei ole uskossa vain vapaa, vaan usko on hänelle kantava voima.

Jeesus joutui oikein varsinaiseen nokkapokkaan niiden tosiuskovien kanssa, joille uskosta oli tullut orjuuttava voima. Mikä tahansa uskonto voi muodostua orjuuttavaksi voimaksi. Juutalaisille fariseuksille ja lainopettajille, jotka vastustivat Jeesusta, uskonnosta oli tullut kahlitseva järjestelmä. Matteuksen evankeliumi tosin heijastelee enemmän kirjoitusajankohtansa tilannetta, jolloin Jeesuksen seuraajien ja juutalaisten välille oli tullut voimakas vastakkainasettelu, mikä ei anna ihan oikeaa kuvaa vastaavien ryhmien rinnakkainelosta Jeesuksen aikana.  Raamatunselittäjä Barclayn mukaan farisealaisten nimellä kulkevassa tosiuskovien herätysliikkeessä yksi seitsemästä farisealaisesta oli ihan aito iloinen uskova, joka iloitsi aidosti Jumalan lain noudattamisesta ja koki, että se turvaa elämän ja se on ihmisen parhaaksi annettu. Ei Jumala kiusaa meitä lakipykälillä, hän turvaa sillä elämämme. Siksi sitä kannattaa noudattaa. Tässä uskossa oivalletaan, että lain ydin on rakkaus.

Sitten oli kuusi muuta sorttia fariseuksia. Ne on hyvä mainita jokainen erikseen, sillä ne perusmallit toistuvat toisissa uskonnoissa, etten sanoisi että ihan kotoisissa herätysliikkeissämmekin.

Ensiksi on hartia-uskonto. Uskonto on taakka harteilla. Hartiauskovainen kantaa taakkaa harteillaan. Taakat ovat lakipykäliä, joista on pidettävä tunnontarkasti kiinni. Hartioilla olivat myös hyvät työt näytillä. Puhtauden ja hyvyyden mainetta pitää osoittaa näyttävästi. Lain noudattamisen pohjimmaisena motiivina on oman uskovaisuuden näyttäminen ihmisille, että heiltä saisi kiitosta.

Suomalaisissa herätysliikkeissä on ”farisealaisuuden” pelossa hylätty monet näkyvän uskonnonharjoituksen merkit, erityisesti ristinmerkin tekeminen. Se johtuu kai siitä, että nämä merkit identifioidaan katolisen uskonharjoituksen tunnusmerkeiksi. Tässä on käynyt niin, että lapsi on heitetty pois pesuveden mukana. Siellä missä näkyvät kristilliset tavat on hylätty, siellä on livetty myös itse uskosta. Ristinmerkin pois jättämisen tilalle on tullut muita näkyviä uskonharjoituksen muotoja, jotka ovat herätysliikkeen tuntomerkkejä.

 

Toiseksi on niitä, jotka keksivät helposti tekosyyn, jolla hyvän työn voi jättää tekemättä. Usko oli pesunkestävän fariseuksen usko, mutta aina saattoi keksiä tekosyyn, jolla voi sallia käytännön laahaavan hyvän periaatteen perässä. Tämä uskova puhui kauniisti, muttei ei noudattanut omaa opetustaan.

Suomessa, Tampereella tietenkin, perustettiin vuonna 1983 kristillisten tekojen kirkko, joka tähdentää tekojen merkitystä. Tämän kirkkokunnan tavoitteena on pyrkiä nimensä mukaan toteuttaa teoissa kristillisiä ihanteita ja jättää puheet pitämättä. Ajatus on hyvä – näkisi vain toteutuksen! Viime vuonna kirkon jäsenmäärä oli 0 jäsentä. Harmin paikka!

Sitten oli sanoisinko masokisti-uskovia. Nämä kiduttivat itseään kieltäytymällä aistinautinnoista. Se tuli esiin mm. suhtautumisessa naisiin. Palestiinassa oli tapana, ettei kunnon rabbi puhunut julkisuudessa naisten kanssa, ei edes oman vaimon tai siskon kanssa. He käänsivät kadulla katseensa muualle, etteivät näkisi kadulla olevaa naista. Mieluummin he sulkivat silmänsä, mistä toisaalta oli seurauksena päin seiniä ja pylväitä -kävely, josta puolestaan seurasi kuhmuja ja haavoja. Nämä masokistit nauttivat suurta arvonantoa, koska he uskonsa tähden olivat valmiita kärsimään haavoja ja mustelmia.

Sitten oli huhmarefariseuksia, jotka kerskuivat nöyryydellään kävelemällä päät riipuksissa kuin olisivat huhmareessa silputtuja mausteita tai kyttyräselkäisiä. He olivat niin nöyriä, etteivät tohtineet edes nostaa jalkojaan maasta, vaan kompastuivat edessä kohtaamiinsa esteisiin.

Edelleen: oli hyvistä töistään lukua pitävät fariseukset. He pitivät tarkkaa lukua hyvistä töistään. Nämä löysivät aina balanssin itsensä ja Jumalan välillä. He jopa saattoivat osoittaa Jumalan jäävän heille velkaa, koska he ylittivät hyvissä teoissaan sen määrän, mitä heiltä saattoi kohtuudella odottaa. Tämä uskonto oli siis voitto- ja tappiotilin uskonto.

Oli myös pelkääjä-fariseuksia. Nämä pelkäsivät Jumalan rangaistusta. He yrittivät aina puhdistaa ulkokuortansa näyttääkseen puhtaammalta kuin mitä olivat. He näkivät uskonnon tuomion näkökulmasta. Elämä merkitsi heille pelkoa tuomiosta, joka piti yrittää välttää.

Tämä oli juutalaisten oma luonnehdinta fariseuksista. Kuuden huonon mallin lisäksi oli vain yksi hyvä malli. Jeesuksen kuulijat eivät siis varmaan suuresti yllättyneet Jeesuksen fariseuksia koskevista madonluvuista.

Farisealaisella uskonnollisuudella oli taipumus kerskailuun. Se tuli ilmi ulkoisissa tunnusmerkeissä, joilla haluttiin ”nostaa omaa häntää” Mikään ei haise niin pahalle kuin oma kehu. Uskonnon yhteydessä sillä on hyvin vahingollinen merkitys. Se tuli ilmi sellaisissa ulkoisissa tunnusmerkeissä kuin leveissä raamatunlausekoteloissa ja suurikokoisissa viitan tupsuissa sekä etupenkeissä istumisessa. Raamatunlausekoteloiden alkuperäinen tarkoitus oli muistuttaa kantajaansa lain käskyistä. Ihan hyvä asia! Mutta kerskailun välineenä se ei muistuttanut kantajaansa enää käskyistä, vaan oli muille merkkinä kunnioitusta nauttivasta uskovasta. Viittojen tupsuilla oli sama merkitys: muistutus lain käskyjen noudattamisesta. Mutta kun niistä tehtiin erityisen isokokoisia, niin se tarkoitti samaa kuin kissan hännän nostaminen.

Synagogassa lasten ja vähäpätöisten ihmisten paikka oli salin perällä. Tosiuskovat istuivat edessä. Kaikkein eniten kunnioitusta ansaitsevat paikat olivat salin edessä. Ne olivat paikkoja, jotka oli tarkoitettu seurakunnan vanhimmille, jotka istuivat kasvot seurakuntaan päin kääntyneinä. Siten heidät saattoi aina tunnistaa. Fariseukset toivoivat lisäksi, että heitä puhuteltaisiin kunnioittavilla nimityksillä rabbeiksi, opettajiksi. He odottivat saavansa osakseen jopa suurempaa kunnioitusta kuin lasten vanhemmat. Lasten vanhemmat antavat lapsillensa vain tavallisen, ajallisen elämän, kun taas opettaja antaa iankaikkisen elämän. He vaativat jopa sitä, että heitä kutsuttaisiin kunnianimellä isä niin kuin Elisa kutsui Eliaa.

Jeesuksen mielestä kristittyjen tuli muistaa, että on vain yksi opettaja – hän on Kristus – ja vain yksi isä – hän on Jumala. Fariseusten tarkoitus oli pukeutua ja toimia siten, että he kiinnittivät ihmisten huomion itseensä. Kristittyjen oli kieltäydyttävä itsekorostuksesta; jos ihmiset näkivät heidän hyvät tekonsa, niin niistä tuli kiittää yksin Jumalaa, Taivaallista Isää. Väärä uskonto on se, joka saa aikaan kerskailua ja ylpeyttä.

Tosiuskovaisuudesta on vaarassa tulla myös suoritususkonto. Täytyy rukoilla ahkerasti, täytyy käydä kirkossa. Normaali jumalanpalvelusmeno ei riitä, täytyy osallistua armoitettujen puhujien kokouksiin. Katolisessa uskonharjoituksessa piti Lutherin aikana tehdä hyvitystekoja, joilla ansaitsi autuuden. Anteeksiantamuksen julistus ei riittänyt, piti lukea sata Isä meitää ja päälle vielä Ave Mariaa. Pyhiinvaelluksella sai kuitatuksi menneitä puutteita tai ehkä vähän kreditiä tulevaisuutta varten. Rahakin riitti hyvitysteoksi. ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa”. Luther yritti kaikkensa, mutta ei saanut sielun rauhaa. Suoritususkonnollisuudella ei saa sielunrauhaa.

Uskonpuhdistus poisti hyvitysteot. Suoritususkonnollisuus silti elää edelleen. Se johtuu kai ihmisen luonnollisesta halusta tulla toimeen omillaan. Jumalaan pitää turvautua vasta sitten kun omat konstit on loppu.

En rupea tässä erittelemään suomalaisen herätyskristillisyyden piirteitä, jotka muistuttavat farisealaista uskonharjoitusta. Tunnistatte ne helposti itse. Tarkoitukseni ei ole nälviä suomalaisia herätysliikkeitä, mutta nostaa esille tosiuskovaisuuden lieveilmiöt. Kaikkea herätysliikeuskonnollisuuttakaan ei tule pitää lakihenkisenä.

Herätysliikejohtaja Paavo Ruotsalainen asettui vastustamaan tekojen kristillisyyttä: ”Oma tekeminen on yhtä tyhjän kanssa, teet ja teet, mutta älä tee muuta kuin katso Kristukseen”, sanoi Paavo. Hänen teologiansa merkitsee hurskastelun loppua. Uskominen ei ole näyttelytavaraa. Sillä ei voi briljeerata eikä hienostella.

Herätysliikkeet ovat pitäneet hyvin pintansa, mutta ehkä niissäkin on tapahtunut tai on tapahtumassa irtiottoa. Monet nuoret eivät enää halua sitoutua tiukkoihin kaavoihin ei pukeutumiseen tai muita ulkonaisia merkkejä koskeviin rajoituksiin. Vielä enemmän ärsyttävät hurskaat sananparret, joita käytetään etupäässä vain uskovien kokoontumisissa, ja makeilevat maneerit ja vitsailut, joilla yritetään keventää ankeaa ilmapiiriä. Kotoinen uskokin voidaan kokea koukuksi ja verkoksi, jonka ansasta irrottaudutaan, kun tilaisuus sen sallii. Monelle se on uskovan vanhemman kuolema. Kun ei tarvitse enää huolehtia siitä, mitä murhetta lapsen irrottautuminen perinneliikkeestä aiheuttaa vanhemmille, voi alkaa elää ihan omaa elämää. Siihen voi kuulua lievä sitoutuneisuus perinneliikkeeseen tai täydellinen pesäero entiseen. Harva perinneliikkeeseen kuulunut henkilö ryhtyy tavalliseksi kirkkouskovaiseksi sen jälkeen kun uskon napanuora on katkaistu. Se johtuu herätysliikkeen luonteesta, ettei siitä voi lipua pelkäksi kirkkouskovaksi. Herätysliike aiheuttaa maallistumista pitäessään tosiuskovaisuuden rimaa korkealla. Moni ei tohdi tunnustautua uskovaksi, kun kokee sanan kovin vaativaksi. Tohtiiko tulla kutsutuksi edes kristityksi? Muodikkaampaa on olla henkisyyttä tavoitteleva. Silloin ei ole pelkkä materialisti, mutta ei tarvitse liioin olla johonkin tunnustukseen sitoutunut. Saa valita kuin apteekin hyllyltä oman privaatin uskonnollisuutensa ainekset.

Jokaisella on tietysti oikeus päättää itse omasta uskonnostaan. Mutta itse valitussa uskonnossakin on omat puutteensa. Sellaisessa ihminen ja Jumala vaihtavat paikkaa. Ihminen määrittelee uskontonsa sisällön ja rajat. Kristillisessä uskossa Jumala määrittelee elämän ehdot. Kaikki on lähtöisin Jumalasta. Elämän sisällön ja tarkoituksen osoittaa ihmiselle Jumala. Itse valitussa uskonnossa Jumala saa sen paikan ja sisällön, minkä ihminen haluaa hänelle antaa. Jumalasta tulee ihmisen uskollinen palvelija. Ihminen sanelee, millainen Jumala saa olla. No, Jumalalle taitaa jäädä pelkkä toiveiden tynnyrin osa. Jumala on ihmisen luomus, juuri sitä, mitä ateistit väittävät kristittyjen Jumalasta tai runoilijakin- tosin arasti – kysellen: ”loitko sinä minut vai minä sinut?”

Edellinen piispamme oli sitä mieltä, että kirkkoamme on kehitettävä kansankirkolliseen suuntaan. Muita vaihtoehtoja olisi ollut herätysliikemallinen kirkko ja jumalanpalvelukseen keskittyvä kirkko. En ajattele hänen jääneen ajatuksissaan yksin. Muutettavat muuttaen kansankirkollinen malli on juuri se malli, jota Jeesus sovelsi oppilasjoukkoonsa.  Hän kelpuutti seuraansa oppimattomia, syntisinä pidettyjä ihmisiä, jopa kirottua kansaa, joka ei lakia tunne. Seurakunnan tuntomerkkinä eivät olleet ihmiseltä edellytettävät ominaisuudet, vaan se Herra, jonka seuraan oppilaat liittyivät. Eikä epäuskoisia erotella oikeista uskovista ennen kuin viimeisellä tuomiolla – ja sen erottelun tekee Herra itse. Silloin pärjäävät huonosti ne, jotka ovat pitäneet itse tarkkaa kirjanpitoa omasta taivaskelpoisuudestaan. Eikä taivaan tielle lähdetä sen takia, että varmistetaan omaa asemaa pelastettujen joukossa. Taivaan tielle lähdetään sen takia, että se on hyvä ja oikea tie. Ja omaa iäisyyskohtaloa tärkeämpää on se, olenko jakanut omastani toisten hyväksi.

Joskus uskonto voi valitettavasti saada pelottavia ja tuhoavia piirteitä. On karismaattisia johtajia, joille on tullut tärkeäksi oman sädekehän kirkastaminen tai jopa rahan ja omaisuuden kerääminen. Jotkut psykopaatit aiheuttavat joukkoitsemurhia uskonnon varjolla.

Uskonnon väärä käyttö ei kuitenkaan tee tyhjäksi sen oikeaa käyttöä. Parhaimmillaan usko toimii silloin, kun sen annetaan synnyttää omassa itsessä uskoa, toivoa ja rakkautta. Silloinkin kun toimitaan toisten ihmisten hyväksi ja parannetaan maailmaa, ei ole syytä ottaa kunniaa itselle, vaan antaa kunnia Jumalalle, joka on antanut voimaa ja varjellut kaikesta pahasta.

Jeesus sanoo: Tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon. Ihmisten tekemiä sääntöjä ei tarvitse noudattaa. Ei tule kuunnella ohjeistuksia, saa levätä Kristuksessa.

Helluntaijakso    Etusivu