13. sunnuntaina helluntaista (pöytälaatikkosaarna 7.9.2025)

Mark. 7:31–37 (UT 2020)

Jeesus parantaa kuuron miehen

Jeesus lähti sitten Tyroksen seudulta, kulki Sidonin ja Dekapoliksen alueiden kautta ja tuli Galileanjärvelle. Hänen luokseen tuotiin kuuro mies, jolla oli puhevika. Jeesusta pyydettiin panemaan kätensä miehen päälle. Jeesus otti miehen erilleen väkijoukosta. Hän pani sormensa miehen korviin, sylkäisi ja kosketti tämän kieltä. Sitten hän katsoi taivaalle, huokasi ja sanoi kuurolle arameaksi: »Effata.» Se tarkoittaa »avaudu». Samassa kuuron korvat avautuivat ja kieli vapautui kahleistaan, ja hän puhui virheettömästi.

Jeesus kielsi kertomasta tapahtuneesta kenellekään, mutta mitä enemmän hän kielsi, sitä enemmän hänestä puhuttiin. Ihmiset olivat aivan ihmeissään ja sanoivat: »Onpa hän tehnyt kaiken hyvin! Hän saa kuurot kuulemaan ja mykät puhumaan.»

Kun lasta odottavan perheen vanhemmilta kysytään, odotatteko tyttöä vai poikaa syntyväksi, vastaus kuuluu useimmiten: ”Ei sillä ole väliä; pääasia on, että on terve lapsi.” Saman vastauksen minäkin antaisin. Ehkä sinäkin lukijani/kuulijani. Emme kuitenkaan mahda sille mitään, että aina ei lapsi synny terveenä. Nykyään voitaneen jo etukäteen otetusta ultraäänikuvasta päätellä, onko sikiöstä odotettavissa terve vai vammainen yksilö. Vanhemmat voivat olla vaikean päätöksen edessä, jos he joutuvat päättämään odottamansa lapsen kohtalosta. Vamma voi tietysti tulla synnytyksessä tai lapsen synnyttyä tapaturmaisesti myöhemmässä iässä. Elämä on epävarmaa. Vammautumisen mahdollisuus kuuluu elämään emmekä mahda sille mitään.Vamman ilmetessä - tapahtui se sitten jo ennen syntymää, synnytyksessä tai myöhemmin – pohtimisen aiheeksi tulee, voiko vamman parantaa. Terveydenhoito on nykyään niin edistyksellistä, että monet vammat voidaan asianmukaisella hoidolla parantaa. Monet sellaiset sairaudet, joita ennen pidettiin vääjäämättömänä kohtalona, voidaan nykyään parantaa. Lääketiede kehittyy koko ajan. Voi käydä niin, että moni parantumattomana pidetty sairas tai vammainen odottaa toiveikkaasti, että hänen sairauteensa vielä löytyy parantava lääke hänen elinaikanaan.

Terveyttä pidetään niin suuressa arvossa, että jos nykyaikainen lääketiede ei ole parannuskeinoa vielä ehtinyt löytää, niin etsitään vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Osa sairaista tai heidän läheisensä panevat toivonsa ihmeparanemiseen. Kannattaahan sellaistakin vaihtoehtoa kokeilla. Eihän siinä mitään menetä, jos ei onnistu. Kristillisten kirkkojen piirissä on erityisen paljon tällaista ihmeparantumiseen tähtäävää toimintaa. Pyhä kirjamme antaa paljon viitteitä ihmeparantumisen mahdollisuuteen. Päivän evankeliumissakin Jeesus esiintyy parantajana. Eikä olekaan ihan vähäinen tapaus, kun puhutaan kuuromykästä. Jeesuksen tapa toimia, jos kertomusta oikein suurennuslasilla tutkitaan, vaikuttaa vähän kansanparantajan puoskaroinnilta. Nekin, jotka Jeesuksen esimerkkiä noudattaen suorittavat ihmeparantamisia, eivät tiettävästi käytä tällaisia keinoja: ”...Pani sormensa miehen korviin, sylkäisi ja kosketti tämän kieltä”. Jeesus näyttää käyttävän taikasanaakin Effata, mikä meidän tajunnassamme voi kuulostaa vähän abrakadabralta. Kun arameankielinen, siis Jeesuksen äidinkielinen sana tarkoittaa käännettynä sanaa aukene, niin tulee mieleen, ettei se ole tarkoitettu taikasanaksi, vaan käskysanaksi. Minulle tulee se vaikutelma, että Jeesus käyttää tässä Raamatun alkukertomusten kaltaista luomissanaa toimintansa välineenä. Jumala ei tarvitse puoskarointitapoja eikä taikasanoja. Hänen sanansa ovat luovia. Sanallaan hän loi maailman. Sanallaan hän voi parantaa sairaan. Voimmeko me toimia samoin? Jos meillä on uskoa ja Pyhän Hengen voimaa, niin voimmeko sanallamme tai rukouksellamme vaikuttaa niin että vaikeasti sairas ja peräti aistivammainen paranee?

Onhan se mahdollista, mutta valitettavasti tällaiseen karismaattiseen toimintaan liittyy suuria ongelmia. Karismaatikolla on kiusaus harjoittaa bisnestä, kun hengellistä toimintaa alkaa dominoida keskittyminen ihmeparantumisiin. Ei voida välttyä jopa huijauksilta. Ihmisten parantumisen tarve on niin suuri, että he menevät tähän toimintaan mukaan hyvässä uskossa tai ainakin vahvassa parantumisen toivossa. Toiminnan epäterveet piirteet tulevat esille silloin kun parantumista odottavalta viedään kainalosauvat tai pyörätuolit pois, kun halutaan näyttää parantumisen toivottu lopputulos, vaikka parantumista ei ole edes tapahtunut. Sairasta voidaan kehottaa jättämään pillerit pois ja elämään ilman lääkkeitä, joiden varassa hän itse asiassa pysyisi terveenä. Kaikkein traumaattisinta on se, että parantumatta jättänyt hyljätään tai häntä syytetään heikosta uskosta. Mitäpä ihminen uskolleen mahtaa. Mistä ihmeestä hän voi sen uskon puristaa itsestään?

Vahvaa uskoa korostavat unohtavat kristinuskon merkittävän julistajan apostoli Paavalin tapauksen. Hän nimittäin oli sairas. Hänen sairautensa laadusta ei ole varmaa tietoa, mutta se liitetään usein näköaistiin johtuen muutamista Paavalin itsestään kertoviin lausahduksiin. Mutta niin kova karismaatikko kuin Paavali olikin, sairauteensa hän ei saanut parannusta. Lopulta hän ymmärsi Jumalan vastauksen hänen rukouksiinsa olevan tämä: Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa (2 Kor. 12:9). ” Paavali itse jatkaa oman uskonsa selvittämistä sanoin: ”Mieluummin ylpeilen heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima...juuri heikkona olen voimakas.”

Meidän kirkossamme suhtaudutaan kriittisesti karismaattiseen parantamistoimintaan. Jumalan palveluksen esirukouksessa rukoillaan kyllä sairaiden puolesta. Kuka tahansa voi jättää ihan oman esirukouspyyntönsäkin kirkossa rukoiltavaksi, mutta mitään näyttäviä puhumattakaan spektaakkelimaisia parantamiskokouksia ei järjestetä.

Parantamiskokoukset taitavat kuitenkin edustaa nykyään kristillisyyden yleistyvää linjaa. Afrikkaankin on levinnyt tällainen Amerikasta ja Euroopasta alkunsa saanut toiminta, jossa kristillisen uskon voimaa halutaan osoittaa parantamiskokouksilla.

Minulla on kokemusta lähetystyöstä Etiopiassa. Luterilaisen lähetystyön keskeiseksi linjaksi on tullut työ vammaisten parissa. Vammaisia ei paranneta, mutta heidät tuodaan päivänvaloon, heidän elämäänsä ja toimeentuloansa autetaan. Heidän vanhempiaan tuetaan ja opetetaan, että jokaisella ihmisellä on suuri arvo ja kaikilla ihmisillä on sama arvo. Ketään ei tule hylätä eikä piilottaa eikä jättää hoitamatta. Kuulovammaisille on omat koulunsa. Etiopiassa toimi jo 1950 -luvun puolivälistä alkaen Kuurojen lähetyksen tuella kuurojenkoulu Eritreassa, joka nykyään on itsenäinen valtio. 1980-luvulla kuurojenkoulu perustettiin myös Etelä-Etiopiaan Hosaina- nimiseen kaupunkiin. Oppiminen tapahtuu kuulovammaisten omalla kielellä, viittomakielellä. Opetus sisältää sekä normaaleja peruskouluaineita että myös ammattiopetusta. Tämä opetus vastaa hyvin paljon Suomen ammatillista opetusta. Koulun käynyt on valmis toimiman itsenäisenä yrittäjänä tai jonkun firman palveluksessa. Ammattiopissa ei ole tärkeää, että osaa kommunikoida vierasta kieltä puhuvien kanssa. Viittomakieltä puhuva pystyy kommunikoimaan pääasiassa vain oman kieliryhmänsä kanssa. Tälläkin kielellä voi edetä aina korkeimmille koulutusasteille asti. Se, mikä kuurojenkoulussa on merkille pantavaa, on valtava ilo ja innostus, kun aimmein unohdettu ja hyljätty, hulluksi haukuttu tajuaa, ettei hän ole turha ihminen eikä toisten tuen varassa elävä eikä edes kielitaidoton. Näissä nuorissa näyttäisi olevan enemmän potentiaalia kuin terveeksi lasketussa enemmistöpopulaatiossa. Hulluksi haukutulla tarkoitan sitä, että amharan kielessä usein käytetään kuurosta sanaa, joka tarkoittaa ymmärrystä vailla olevaa, toopea. Mutta ei kuulovamma tarkoittaa tyhmää. Hän vain näyttää sellaiselta, koska hän ei osaa enemmistökieltä. Oikeasti kuulovammaisten joukossa älykkyysosamäärät ovat ihan samaa tasoa kuin valtaväestöllä, mutta into ja motivaatio oppimiseen paljon suurempi. Kun isossa maassa kuulovammaisia on monta miljoonaa, sisältyy heihin valtava työvoimapotentiaali. Kuurojenkoulu on ihme. Se on karismaattista parantamisentoimintaa suurempi ihme. Nämä nuoret eivät saa vain kommunikaatiokyvyn lahjaa. He saavat oman ammatin, jossa he voivat päteä ja tuntea itsensä hyödyllisiksi ja tarpeellisiksi. Työkyky antaa iloa elämään ja viittomakieli kommunikaatiotaidon. Kuurojenkoulutyön ei tarvitse olla kirkon työtä eikä kehitysvammahoidonkaan tarvitse olla kirkon työtä. Eikä sen oikeastaan luterilaisen kirkon ajattelun mukaan pitäisikään olla, mutta ehkä muulta yhteiskunnalta on puuttunut ajattelussaan se kristillisen uskon tuoma vakaumus, että jokainen ihminen on arvokas ja jokaisen ihmisen oppimiseen ja työkykyyn pitää satsata. Muu yhteiskunta tulee perässä, kun se huomaa ja näkee, että kuurotkin osaavat eikä sokeiden tarvitse elättää itseään kerjuulla. Kristillinen usko toimii Jumalan rakkauden käsikassarana tuoden toivoa niille, jotka luulevat, ettei heistä ole mihinkään ja ettei heitä tarvita.

Karismaattisen parantamistoiminnan yksi näkemys on, että kuulovammaisesta pitää tulla samanlainen kuin normaalikuuloinen ihminen, että hän pystyy kommunikoimaan äänellään. Luullaan, että Jumalan ihme on kuuron tuleminen kuulevaksi. Entäpä jos Jumalan ihme onkin se, ettei hänen tarvitse muuttua kuulevaksi. Vammaisuus on vain enemmistön näkemys ihmisen tilasta, johon halutaan ratkaiseva muutos. Toinen näkemys on, että vammaisuuden kanssakin voi elää ja tulla toimeen. Hänellä on oma kieli, jolla hän pystyy kommunikoimaan. Jeesuksen tekemiä ihmeitä tärkeämpää oli se, että hän asettui syrjittyjen, unohdettujen ja sorrettujen rinnalle tukemaan heitä. Hän osoitti heidän olevan Jumalan rakkauden kohteita ja yhtä arvokkaita kuin muutkin ihmiset. Olette varmaan huomanneet, että nykyisen virsikirjamme lisäosassa on paljon kansainvälisiä virsiä tai kansainvälisten sisarkirkkojemme virsiaareteistosta lainattuja virsiä. Euroopan maiden lisäksi virsiä on Afrikasta ja Aasiasta. Ne on transkriboitu suomeksi, jotta suomalainenkin kirkossa kävijä voi yrittää laulaa virttä vieraalla kielellä. Kun kaukaa tullut vieras tulee käymään suomalaisessa kirkossa, hän ihastuu ikihyviksi, kun huomaa oman maansa kielellä kirjoitettua ja ehkä tutulla sävelellä esitetty laulua laulettavan. Virsikirjan lisäosassa on viittomakielisiä virsiä. Kuulovammainen osaa kyllä lukea ja osaa tietysti puhua viittomalla, mutta jos koko seurakunta yrittää laulaa viittomalla kuulovammainen kokee, että muutkin haluavat oppia hänen kieltään. Hän kokee, että hänen kieltään arvostetaan. Sosiaalinen yhteisyyden tunne leviää. Siinä tulee häivähdys jumalallisesta rakkaudesta, jossa itsensä vähäiseksi, heikoksi ja sosiaalisesti eristetyksi tullut kokee tulleensa hyväksytyksi. Eri kieli ei erota meitä. Olemme saman Taivaallisen Isän lapsia, jotka pitävät huolta toisistaan.

Helluntaijakso    Etusivu