Messu 14. sunnuntaina helluntaista

Lappeen kirkossa 10.9.06 klo 10

Tämä saarna on kirjoitettu siihen aikaan, jolloin minulla ei ollut tietämystä uudesta tutkimuksesta, jonka mukaan lesken ropo ei olekaan kertomus anteliaasta uhrilahjan antajasta, vaan kertomus köyhästä leskestä, jonka viimeiset rahat menivät temppelinrakennusrahastoon, temppelin, josta tuli neljä vuosikymmentä myötä pelkkä kivikasa. Leski ei ollut uhraaja, vaan järjestelmän uhri. Katso tarkemmin Köyhien Raamattu (Kirjapaja 2010), sivu 92-96.

Evankeliumi: Mark. 12: 41-44

Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: »Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.»

Virret: 175, 707, 296:4, 441: 3-7, 428: 1- , 331:5-6

Varallisuuteen nähden suuri uhri

Evankeliumin kertomus armeliaasta, tuntemattomaksi jääneestä leskestä on koskettava. Siinä oli vuorisaarnan mieleen palauttaen ihminen, jonka ”vasen käsi ei tiennyt, mitä oikea tekee” (Matt 6:3). Ei voi sanoa, että hän antoi harkiten. Hänhän antoi kuin kaheli, muistinsa menettänyt, ”kaikkensa, koko elämisensä”.  Kuinka ylipäänsä tällaista ihmistä voi mainita esimerkkinä muille? Mikään laki, uskonnollinenkaan määräys ei ollut näin vaativa, että olisi pitänyt antaa kaikkensa. Kymmenykset tuloista olisivat hyvin riittäneet. Hulluksi naisen toiminnan tekee se, että hän riskeerasi oman tulevaisuutensa. Mistä hän saisi tuloja omaan elatukseensa? Entä jos hän sairastuisi? Mitä järkeä on ensin tuhlata rahansa hyväntekeväisyyteen ja sitten mennä sosiaaliluukulle?  Emme saa vastausta näihin kysymyksiin, mutta voitaneen olettaa, että Jeesus pani tapauksen merkille vertauskohtana varakkaisiin lahjoittajiin, jotka tekivät itsestänsä suurta numeroa antaessaan. Lahjoitusten kirjaajat nyökkäilivät heidän kohdallaan syvästi ja ehkä suuriäänisesti kiittivät anteliaasta lahjoituksesta. Lesken kohdalla lahjoituksen vastaanottajat olivat hiljaa. Sitä ei noteerattu minkään arvoiseksi, mutta lahjoittajan varallisuuteen verrattuna se oli ylivertaisin lahjoitus. Etelä-Saimaan vitsikilpailun kolehtivitsi osuu tässä mielessä naulan kantaan: Pastori kertoi saarnan päätteeksi: - Seurakuntamme on saanut huomattavan lahjoituksen, mutta lahjoittaja haluaa pysyä tuntemattomana. Silloin kaikkien tuntema isäntämies nousee ylös kirkonpenkistä ja sanoo: - Pitkän harkinnan jälkeen katsoin, että näin on parempi.  

Kolehti - jumalanpalveluksen tärkein osa?

Olen muuten pannut merkille sen, että kirkollisista vitseistä suurin osa liittyy kolehtiin. Ehkä se osoittaa sitä, että kolehti ei ole mikään pikkujuttu jumalanpalveluksessa. Se on silmätikku. Siinä punnitaan kristillisyyttämme ja uskomme aitoutta. Erään uskonnollisen yhteisön kokousilmoituksessa näin mainittavan, että tilaisuudessa ei kerätä kolehtia. Tilaisuuden järjestäjät halusivat madaltaa kokoukseen tulemisen kynnystä ilmoittamalla tilaisuuden kaikinpuolisesta maksuttomuudesta. Kyllä meilläkin usein mietitään eri tilaisuuksissa, kerätäänkö kolehti vai ei. Suomen Lähetysseuran vuosijuhlillakin harkittiin tarkasti, missä kaikissa tilaisuuksissa kerätään kolehti. Kolehdin keruusta mainittiin käsiohjelmassa. Seurakunnan pääjumalanpalveluksesta ei kuitenkaan tiettävästi ole koskaan jätetty kolehtia pois. Pitäisikö sanoa, että jumalanpalvelusuudistuksessakin voidaan muuttaa vähän kaikkea, mutta tähän ei kajota. Kolehti on suuri asia. Se on pyhä asia. Kolehtiin antamisella mitataan uskomme syvyyden määrää, kääntymyksemme aitoutta. Silloin vasta ihminen on kunnolla kääntynyt, kun hänen kukkaronsakin on kääntynyt.

 

Lesket ”hullussa”, mutta hyödyllisessä puuhassa

Evankeliumin leski uhrasi temppelirahastoon, jolla mm. tuettiin vähävaraisia, köyhiä. Mutta ei ole todennäköistä, että hän antoi saadakseen itselleen takaisin tai tietäen saavansa takaisin. Jos hän olisi ollut laskelmoiva antaja, niin silloin hänen olisi pitänyt pimittää varansa ja ilmoittautua leipäjonoon, jolloin hän olisi saanut sekä avustuksen että säästänyt vielä omaa rahaa pahan päivän varalle. Jerusalemin alkuseurakunnasta kerrotaan Apostolien teoissa, että siellä ilmeni avustusten epätasaista ja epäoikeudenmukaista jakamista. Muutamia syrjittiin, Ap.t. 6:1. Syrjityt olivat kreikkaa puhuvia seurakuntalaisia, leskiä. Leskien elämä oli Jeesuksen aikaisessa yhteiskunnassa turvatonta. Ehkä naiset elivät paljolti miehensä tuloilla ja leskeksi jääminen merkitsi turvattomaksi joutumista. Alkuseurakunnassa ei heitä kuitenkaan hylätty eikä liioin juutalaisuudessa, niin ymmärrän. Jo Vanha testamentti kehottaa pitämään leskistä huolta, 2 Moos 22:22. Myöhemmin varhaiskirkossa leskille alettiin antaa palvelustehtäviä seurakunnassa, 1 Tim 5:3-16. Heitä pidettiin suuressa arvossa ja tarpeellisina. Sen sijaan että leski olisi osoittautunut tarpeettomaksi ja toisten taakaksi, seurakunnassa hänestä tuli arvossa pidetty  seurakunnan palvelija, jonka ei tarvinnut elää armopaloilla. Jos hän sai tukea seurakunnalta, niin ei se suinkaan tullut turhasta eikä tyhjästä, vaan palvelutyöstä, johon hän oli antautunut. Meidän kirkossamme monet lesket ovat suoranaisesti kunnostautuneet seurakunnallisessa hyväntekeväisyystoiminnassa. Varsinkin lähetyspiireissä on paljon leskiä. Ei leskeys ole piirin jäsenyyden edellytys, mutta merkki siitä, että leski on löytänyt elämälleen mielekkään tarkoituksen. Hän on löytänyt palvelutehtävän. Lähetystyön hyväksi uurastaminen saattaa ulkopuolisesta näyttää hullun touhulta. Lähetyspiiriläisethän ostavat ensin itse lankaa tai muuta materiaalia, sitten uhraavat aikaansa ompelu- ja askartelutyöhön ja lopuksi myyvät tuotteensa lähetysmyyjäisissä lähetystyön hyväksi. Jos ei tule ostajia, he hulluuden huipuksi ostavat itse tekemänsä askartelutyöt korkealla hinnalla. Siinähän ei ole mitään järkeä! Mutta se seuraus siitä joka tapauksessa on, että lähetystyö kukoistaa tämän ”hullun” toiminnan tuloksena.

 

Pakollinen ja vapaehtoinen antaminen

Suomen kirkko on aika poikkeuksellinen kristillisten kirkkojen joukossa siinä mielessä, että seurakuntatoiminta rahoitetaan kirkollisveroilla, mikä veronkanto tapahtuu yhdessä kunnallisverotuksen kanssa. Veron määrä riippuu kirkon jäsenen varallisuudesta. Tässä kohdin ei siis tarvitse kenenkään ”isäntämiehen” pröystäillä, jos hänen kirkollisveroäyrinsä nostavat hänen seurakunnallisen lahjoituksensa arvoa. Köyhä ja työtön antaa suhteessa saman verran, vaikka absoluuttinen lahjoitus on huomattavasti pienempi. Kun verovarojamme käytetään myös yhteiskunnalliseen sosiaalihuoltoon eli lähimmäisenrakkauden toteuttamiseen, niin ei kirkollisvero ole koko antamisemme mitta. Tuntuisi kohtuuttomalta velvoittaa 40 % tuloistaan veroa maksavaa henkilöä antamaan vielä vapaaehtoisena lahjoituksena 8-9 % tuloistaan hyväntekeväisyyteen, jotta kymmenykset tulisivat täyteen. Kirkollisveron osuushan on noin 1-2 % tuloista. Monet ovat liittyneet prosenttiliikkeeseen, jossa sitoudutaan yhden prosentin antamiseen tuloista kehitysyhteistyöhön vapaaehtoisesti. Näin halutaan ilmaista solidaarisuutta ns. kolmatta maailmaa kohtaan, joka on köyhyysloukussa. Sen lisäksi itse kukin voi vielä osallistua keräyksiin ja antaa kolehtiin. Yhteisvastuukeräyksen yhteydessä olen törmännyt ihmisiin, jotka ilmoittavat kieltäytyneensä kaikista keräyksistä. He perustelevat päätöstä sillä, että on niin paljon keräyksiä eikä tavallinen ihminen tiedä, mikä keräys olisi niin tarpeellinen, että sille pitäisi jotakin antaa. Yksi ryhmä yhteisvastuukeräyksen lahjoittajasta ovat niitä miehiä(?), jotka ovelta huutaa huikkaavat vaimolleen: ”Sattuisiko sinulla olemaan pikkurahaa?” Varmaan samat lahjoittajat ottavat tämän näkökohdan huomioon myös kolehtiin antaessaan. Joku voi antaa kolehtiin pikkurahan tai devalvoituneen ruplan (kukaties jo käytöstä poistetun) puhumattakaan napista; silloin hän käyttää hyväksi kolehtisalaisuutta, joka perustuu syvään ja kapeaan pussiin. Kukaan ei näe, kuinka vähän lahjoittaja ilkesi antaa.

Evankeliumi kertoo Jeesuksen istuneen ja katselleen, kuinka ihmiset laittoivat rahaa uhriarkkuun. Entäpä jos Jeesus yhä katsoo ja näkee, mitä sinne laitetaan? Moni seurakuntalainen kuulemani mukaan katsoo kirkossa tarkkaan, mitä etupenkissä olevat papit laittavat kolehtiin. Laittavatko he ylipäänsä mitään? Vai ovatko he niin herroja ja hidalgoja ja kirkon herroja, ettei antaminen koskekaan heitä? Etiopiassa muistan kyllä papin, joka näki kolehdissa oikein kymmenen markan rahan ja hän silminnähtävästi ilahtui siitä, ja kiitti. Älköön kuitenkaan kukaan luulko, että Suomessa papit yhtä vähän kuin suntiokaan korjaa pottia!

Vapaaehtoisen  rahoituksen ongelmat Monissa kirkoissa varainhankinta perustuu vapaaehtoiseen lahjoittamiseen. Suomessa vapaat suunnat pitävät sitä oikeana ja jalona antamisen muotona eikä heidän antamistaan voikaan ylenkatsoa. Päinvastoin. Mutta ongelmatonta ei kaiketi vapaaehtoinen antaminenkaan ole. Kyllä siinä joudutaan joskus pitämään aika epämiellyttäviäkin kolehtisaarnoja. Jos ei joku anna hyvällä, niin kaukana eivät ole konstit, jotka menevät pahan puolelle. Etiopiassa olen istunut päiväkausia kestäneissä kokouksissa, joissa seurakuntalaisilta lypsetään rahaa pitkillä puheilla ja juhlallisilla vetoomuksilla. Tavanomaisen kolehdin lisäksi lähetetään rahankerääjiä kiertämään kirkkoa ja kysymään itse kultakin, kuinka paljon tämä voi sitoutua antamaan seurakunnan hyväksi. On naisuskottuja ja miesuskottuja, kirjureita, jotka listaavat paperille tehdyt lahjoitukset. Rahaa ei tarvitse antaa heti eikä lahjoituksen tarvitse tietenkään olla vain rahalahjoitus. Se voi olla kana tai muna, sokeriruoko tai härkä, ja kaikkea siltä väliltä. Suuret lahjoitukset julkistetaan. Kerrotaan koko seurakunnan kuullen, kuinka suuren lahjoituksen ”isäntämies” antoi. Alttarin eteen voidaan myös levittää kaunis liina, jolle laulun aikana taputusten säestyksellä maanitellaan ihmisiä tulemaan lahjojensa kanssa. Lahjat ovat siinä edessä avoimina kaikkien katseltavina. Kokous pitkittyy ja pitkittyy. Lopputulos koko showsta voi olla, että seurakunta sai kokoon sata markkaa Suomen rahassa arvioituna, mikä ei vielä suomalaiselle paljasta, tarkoittiko tämä 200-päiseltä kirkkokansalta hyvää vai huonoa kolehtia, kun antajat ovat todella köyhiä leskiä ja ihan yhtä köyhiä perheellisiä. Mielestäni tulos osoittautui kuitenkin huonoksi. Se siitä vapaaehtoisuuteen perustuvasta antamisesta! Siellä, missä antaminen on pääosin vapaaehtoista, vaihtuvat pienet sukkamaiset kolehtihaavit leveisiin koreihin tai lautasiin, joista kaikki näkevät paremmin, kuinka paljon, kukin antaa, eli se, joka ilkeää antaa vähän, tulee myös tunnistetuksi. Eräässä suuressa

Lesken ropo Dorén näkemyksen mukaan

 

evankelioimiskokouksessa olivat kunnon puhujat nostattamassa tunnelmaa ja suggestoivalla agitaatiolla saivat ihmiset irrottamaan sormuksensa, kaula- ja korvakorunsa sekä rannerenkaansa ja tuomaan ne juhlallisesti kansan eteen. Entäs kun ihminen herää uskonnollisesta hurmiostaan? Tuleeko hän katumapäälle ja alkaa karttaa kaikkea uskonnollista toimintaa? Hän havahtuu tulleensa petetyksi. Niinkin voi käydä.

 

Onko antaminen pelkkää iloa?

Äiti Teresa kehotti aikanaan antamaan niin, että tekee kipeää. Se tarkoitti, että sellainen antaminen, jossa annetaan vain liiastaan, ei vielä ole kunnon uhraamista. Se on kyllä varteen otettava ajatus. Mutta älköön unohdettako, mitä Jeesus on tiettävästi sanonut ainoassa evankeliumien ulkopuolelle talletetussa sanassaan, jonka apostoli Paavali on kuultuaan tallentanut muistiin: ”Iloista antajaa Jumala rakastaa”, 2 Kor. 9:7. Kuinka voi antaa iloisesti? Voiko ylipäänsä antaa iloisesti? Eikö antaminen tai aina vain kipeää, joko vähän kipeää tai paljon kipeää? Ehkä ainakin sillä tavoin voisi antaminen tehdä iloiseksi, kun tietäisi, mitä sillä summalla saa aikaiseksi, jonka on lahjoittanut. Kun tietää, kuinka paljon iloa se tuottaa jollekin puutteessa elävälle.  Jos esim. tietää, että 10 €:lla olet suojannut tuhat pientä lasta suolistomadoilta. Jos hän ei sitä rahaa saisi, hänen pitäisi käydä hakemassa likaista vettä jostain kaukaa. Vai olisiko ilon lähde siinä, että kokee Jumalan olleen minulle niin hyvä, että hän on antanut minulle kaikki synnit anteeksi ja vielä sen päälle lahjoittanut kauniin maan, kodin, jokapäiväisen leivän ja vielä kaikenlaista kamaa lisäksi? Vastahakoiselle antajalle kaikki puhe antamisesta on lakia, vaatimusta. Iloiselle antajalle antaminenkin on evankeliumia, ilosanomaa, iloa palvella, tuntea itsensä tarpeelliseksi ja hyödylliseksi.

            Helluntaijakso