17.sunnuntai helluntaista, Lappeenrannan kirkko 26.9.04

Virret: 625:1-4, 135, 249:1-4, 389:1- ,(517, 396) 631:4-6

Luuk. 7: 11-16

Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: »Älä itke.» Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: »Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!» Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille.
Kaikki joutuivat pelon valtaan ja ylistivät Jumalaa sanoen: »Meidän keskuuteemme on ilmaantunut suuri profeetta. Jumala on tullut kansansa avuksi.»

 

Kun avaat television uutisten aikaan, niin mitä sinä siellä näet? Näet aika usein suuren ihmisjoukon, jonka keskellä on 4-6 miestä kantamassa arkkua tai paareilla lakanaan peitettyä ruumista. Kantajan ja paarien takana näkyy äänekkäästi itkevä nainen tai useita naisia. Äidit itkevät poikiaan. He ovat sodan tai muun väkivallan uhreja, oltiinpa Tshetsheniassa, Irakissa tai Palestiinassa tai Ruandassa. Venäjällä nousi taannoin oikein äitien liike sotaa vastaan. Lopettakaa tuo mieletön sotiminen. Antakaa meille takaisin poikamme, huutavat äidit.

Äiti kuollut poika sylissään on ikiaikainen aihe, syvän surun ikoni, joka kertoo suurimmasta tuskasta, joka usein lankeaa äitien kannettavaksi, Vapahtajan äidistä alkaen. Karjalaan jääneistä pojista kertoo Äiti Karjala veistos Lappeenrannan sankarihautausmaalla. Kansallistarustossamme Lemminkäisen äiti etsii tuhlaajapoikaansa Tuonelan joesta.

Kun me katselemme kuvia, emme ehkä hätkähdä kovasti. Olemme tottuneet näkemäämme. Sehän toistuu melkein joka ilta. Me turrumme uutistulvaan. Uutiset muistuttavat paljon lännenfilmejä, joissa myös ammutaan ja kuollaan, muttei oikeasti. Televisiota katsellessa voi elokuvien virtuaalimaailma sekoittua uutisten elävään todellisuuteen, niin että jälkimmäisetkin tuntuvat epätodelliselta. Jos niin on, niin silloin on vaikea samaistua kärsiviin ja itkeviin. Se ei kosketa meitä. Pitäisikö sen koskettakaan? Kestäisimmekö sitä, että joka ilta kärsisimme yhdessä jonkun kärsivän kanssa? Toisaalta on vahinko, jos meiltä puuttuu kokonaan myötätunto ja sääli kärsiviä kohtaan. Uutiset kertoivat kahdesta pojasta, jotka pahoinpitelivät päihtyneen miehen potkimalla. Pojilta kysyttiin, miksi he tämän tekivät. He eivät osanneet sanoa syytä. He vain kokeilivat, miltä tuntuu potkia heikkoa, joka ei pysty vastustamaan. He potkivat niin kauan, kunnes ei kuulunut inahdustakaan. Pojat olivat tunteettomia. Nykyaikana puuttuu monilta kyky tuntea myötätuntoa kärsiviä kohtaan. Tunteet puuttuvat muutenkin. Tunteettomuus tekee meistä kovia. Mitä enemmän on tunteettomuutta, sitä enemmän se lisääntyy. Se ruokkii itseään. Väkivallan näkeminen ja kokeminen tekee kovaksi.

Jeesuksen aikana oli olemassa filosofinen suuntaus, stoalaisuus nimeltään, joka piti tavoiteltavana ihanteena tunteettomuutta (kyynikkoja).  Ajateltiin, että jos joku pystyy tekemään toisen iloiseksi tai surulliseksi, hän voi siis vaikuttaa, tehdä vaikutuksen toisiin ihmisiin. Niinpä hän siis on tätä suurempi, hänen yläpuolellaan. Kukaan ei voi kuitenkaan olla Jumalaa suurempi. Kenenkään ei siis pidä yrittää tehdä vaikutusta Jumalaan. Jumalan täytyykin olla kaikkien inhimillisten tunteiden yläpuolella. Jumalan täytyi olla tunteeton. Olen ymmärtänyt, että näin ajatellaan yhä tänään, esim. Thaimaan buddhalaisuudessa: Jumala ei voi rakastaa ihmistä. Thai-kielellä ei voi sanoa: Jumala rakastaa sinua. Jos niin sanotaan, Jumalasta tehdään inhimillinen ja samalla hänestä tehdään ihmisen vertainen, jopa ihmistä halvempi. Thaimaalaisen käsityksen mukaan Jumala on tunteeton. Samanlaista tunteettomuutta osoitetaan toisia ihmisiä kohtaan. Löytyy toinenkin peruste tunteettomuudelle: jokainen ihminen kärsii omien tekojensa seurauksista sairautena ja onnettomuuksina, ei toisten pidä mennä säälimään eikä auttamaan. Joka auttaa, yrittää vain tehdä tyhjäksi sitä, minkä kohtalo on toiselle määrännyt. Mutta niin ei voi tehdä, kohtalo perii kyllä saatavansa.

Kristinusko edustaa ihan toisenlaista näkemystä. Jeesus, Jumalan Poika, ei ole pokerinaama, joka kulkee ilme värähtämättä, puhumattakaan kestohymystä kasvoille liimattuna kuin Buddhan kuva, antamatta mielensä järkyttyä mistään kärsimyksestä. Kun Jeesus näkee hautajaissaaton, hän näkee suuren surun. Hän ei kulje saaton ohivauhtiaan kiihdyttäen, niin kuin muutamat lappeenrantalaiset autoilijat tekevät nähdessään hautajaissaaton hidastavan liikennettä. Jeesus pysähtyy. Hän kuulee, mikä hätä on kyseessä. Hän saa tietää, että tässä on leski, joka on ensiksi menettänyt miehensä ja on ollut sen jälkeen poikansa yksinhuoltaja. Hän on iloinnut pojastaan. Poika on hänen vanhuudenturvansa. ”Kun tulen vanhaksi, enkä jaksa pitää huolta edes itsestäni, silloin ehkä liikuntakyvyttömänä ja heikkona olen täysin pojalta saamani huolenpidon varassa.” Näin äiti ajatteli. Mutta kävi niin onnettomasti, että äidin ainoa poika kuoli. Äiti suri sekä poikansa elämättä jäänyttä elämää että omaa kohtaloaan, elämistä yksin ilman vanhuudenturvaa. Pitääkö hänen kuolla nälkään omaan kotiinsa, kun ei pysty enää huolehtimaan elatuksestaan? Jeesus näkee äidin surullisen kohtalon. Tavallinen ihminen ja yhteiskuntakin voi tehdä paljon äidin hyväksi: ottaa hänet hoitoon ja taata hänelle turvattu vanhuus. Ystäväpalvelu voi tuoda iloa yksinäisyyteen. Mutta sitä ei hyvinvointiyhteiskuntakaan voi tehdä, mitä Jeesus tekee. Sillä Jeesus toimii jumalallisella vallalla. Jeesus on elämän ja kuoleman Herra.

Mitä se merkitsee meille tänään? Se ei merkitse sitä, että kuollut herätetään tässä ja nyt ja että kyyneleet pyyhitään silmistämme alta aikayksikön. Se merkitsee uskoa siihen, että on kuolleiden ylösnousemus. Elämä ei pääty kuolemaan, vaan kuolema on vain portti uuteen elämään. Kuolemaan jälkeen on jälleennäkemisen toivo. Meillä on usko Jumalaan ja Vapahtajaan, joka voi sääliä ja ymmärtää inhimillistä heikkoutta. Jumala ei koveta sydäntään ja käännä katsettaan pois kärsivästä, vaan hän lähellä niitä, joilla on murtunut mieli.

Jumala antaa meidän tehtäväksemme pitää huolta heikoista. Erityisesti läheisensä kuolemaa surevat on annettu meille tehtäväksi. Heitä ei pidä jättää yksin, vaan on tarkoitus, että meissä herää myötätunto. Emme osaa herättää kuolleita, mutta voimme olla surevien tukena. Voimme kuunnella surevan ahdistusta. Tällaista tarkoitusta varten meillä on mm. surevien iltoja kirkossamme. Niissä itketään yhdessä itkevien kanssa, annetaan sijaa surulle, mutta etsitään myös lohtua ja toivoa, mihin kristillinen usko antaa aihetta. Sytytetään kynttilät poismenneiden muistoksi. Näin on tehty myös mm. Lehmuskodissa pyhäinpäivisin. Niittäähän kuolema siellä vuosittain melko suuren sadon. Näin sopii tehdä vaikka työpaikallakin, jossa yleensä kuolema on tabu, josta vaietaan, vaikka olisi ilmiselvä tarve tuoda menetys julki, pitää hiljainen hetki ja lausua muistosanat menetetystä työtoverista. Uskon tällaisen tavan sopivan kristillisen lähimmäisenrakkauden puitteisiin. Viime aikoina muutamat järkyttävät onnettomuudet on otettu ihan kansansurun kohteeksi ja julkisia muistohetkiä on vietetty monissa kirkoissa. Mikään uusi tapa ei ole kuolleiden "kiitostaminen" täällä kirkossa. Joskus on saattanut näin suuressa seurakunnassa tuntua vieraalta tavalta, kun joutuu kuulemaan ihan outoja nimiä ja ottamaan osaa suruun, josta ei ole mitään tietoa. Mutta tämän tavan jatkaminen ja sen merkityksen korostaminen on vastaisku kuoleman yksityistämiselle ja piilottamiselle julkisuudelta. Jeesuksen askelissa emme kulje hätää kärsivien ja kuoleman surua kantavien ohi, vaan otamme osaa suruun hiljentymällä yhdessä ja kantaen rukouksissamme surevat Jumalan lohdutuksen suojaan.