18. sunnuntai helluntaista 11.10.2020 (pöytälaatikkosaarna)
Mark.
12: 28-34
Muuan
lainopettaja oli seurannut heidän väittelyään ja huomannut, miten hyvän
vastauksen Jeesus saddukeuksille antoi. Hän tuli nyt Jeesuksen luo ja kysyi:
”Mikä käsky on kaikkein tärkein?” Jeesus vastasi: ”Tärkein on tämä: ’Kuule,
Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko
sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.’ Toinen on tämä:
’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Näitä suurempaa käskyä ei ole.”
Lainopettaja sanoi hänelle: ”Oikein, opettaja! Totta puhuit, kun sanoit,
että Herra on ainoa Jumala, ei ole muita kuin hän. Ja kun rakastaa häntä koko
sydämestään, kaikella ymmärryksellään ja kaikella voimallaan ja rakastaa
lähimmäistään niin kuin itseään, se on enemmän kuin polttouhrit ja kaikki muut
uhrit.” Jeesus näki, että hän vastasi viisaasti, ja sanoi hänelle: ”Sinä et ole
kaukana Jumalan valtakunnasta.”
Poliittinen ja uskonnollinen keskustelu kuuluvat monissa kohtaamisissa
kiellettyihin aiheisiin. Siihen on hyvä syy: kohtaaminen menee väittelemiseksi
ja riitelemiseksi. Rauhanomaisen rupattelun tilalle tulee äänen kohottamista,
otsan rypistymistä ja niskan punotusta, sitten kiivasta inttämistä ja oman
kannan puolustamista. ”Sivistyneen” keskustelun sijasta omien näkökantojen
puolustaminen johtaa polarisaatioon eli osapuolten erimielisyyksien
etääntymiseen yhä kauemmas toisistaan. Lopputuloksena on, että kohtaaminen
muuttuu kiivaaksi sanan säilien heiluttamiseksi, jossa puhutaan toinen toisensa
päälle eikä halua edes kuulla, mitä vastapuolella on sanottavaa. Näin kävi
poliittisessa keskustelussa Yhdysvaltain presidenttiehdokkaiden tapaamisessa.
Keskustelun kannalta presidenttiehdokkaiden kohtaaminen oli epäonnistunut, mutta
moni kuulija oli varmaan asennoitunut asiaan toisin. He odottivat seuraavansa
mielenkiintoista viihdettä, jossa käsirysyn ehkäisee vain tietoisuus TV:n
valvovasta silmästä.
Jeesus
joutui usein juutalaisten uskonnon opettajien kanssa nokkapokkaan. Itse asiassa
äsken luettua evankeliumia edelsi kiistakeskustelu, jossa Jeesukselle esitettiin
vaikea kysymys kuolleiden ylösnousemuksesta. Kysyjien tarkoitus oli osoittaa,
ettei Jeesuskaan osaa vastata näin visaiseen kysymykseen. Jeesuksen viisaan
vastauksen kuullut lainopettaja antaa Jeesukselle tunnustuksen hyvästä
vastauksesta. Hänkin haluaa esittää Jeesukselle kysymyksen. Siinä ei käy ilmi
kiusaamistarkoitusta, mutta ehkä tämäkin on jonkinlainen koetus, jossa
kysymyksellä voi testata, millainen Jeesus on miehiään. Lainopettaja oli
aiheeseen hyvin perehtynyt. Kyllä hän itse tiesi vastauksen. Ja hän tiesi sen,
että juutalaisilla lainopettajilla oli tapana luokitella käskyjä raskaampiin ja
kevyempiin. He halusivat myös lain 613 käskyn ja kiellon keskittämistä lain
ytimeen. Kuuluisa rabbi Hillel sanoi koko lain avautuvan periaatteesta: ”Älä tee
toiselle sitä, mitä itse vihaat. Kaikki muu on vain tämän selitystä.”
Tällaisesta lain keskittämisestä yhteen tai tai kahteen käskyyn ei ollut kysymys
Jeesuksen ja lainopettajan keskustelussa, vaan siitä mikä yksin riittää Jumalan
edessä ja lähimmäistensä kanssa elävälle ihmiselle, mikä siis korvaa koko lain
eikä vain avaa ja selitä sitä.
Jeesus
yhdisti kaksi käskyä rakkauden kaksoiskäskyksi. Jeesuksen vastaus on periytynyt
kristilliseen kirkkoon, niin ettei se yllätä meitä. Olemmehan opetelleet sitä
rippikoulusta alkaen. Mutta lainopettajalle vastaus saattoi olla
yllätyksellinen. Yllätys on jo siinä, ettei ole vain yksi tärkeä käsky. Jos
jättää toisen pois, niin silloin putoaa pohja pois myös siltä toiselta. Nämä
kaksi käskyä kuuluvat yhteen. ”Tärkein” käsky sisältyi juutalaiseen
uskontunnustukseen, jonka he lausuivat joka aamu (5. Moos 6:4-5): Jumala on yksi
ja häntä on rakastettava koko sydämestään kaikella voimallaan. Jumalan
totaalinen rakastaminen edellyttää myös lähimmäisen rakastamista. Ei voi
rakastaa Jumalaa, ellei rakasta lähimmäistään eikä lähimmäistään rakastamatta
Jumalaa. Jeesuksen opettama rakkauden kaksoiskäsky on ainutlaatuinen. Jeesus
itse eli nämä kaksi asiaa todeksi. Hän kysyi aina Jumalan, Isän, tahtoa ja toimi
sen mukaan. Hän osoitti myös laupeutta toisille ihmisille ja asettui erityisesti
heikkojen, halveksittujen ja syrjittyjen puolelle. Kristilliselle kirkolle
rakkauden kaksoiskäsky on ollut hyvin tärkeä. Se auttaa myös näkemään ”metsän
puilta”, siis erottamaan käskyjen viidakosta sen oleellisen. Se perään kuuluttaa
rakkautta. Kaikki käskyt jäävät toteuttamatta, jos puuttuu rakkaus. Jos on
rakkaus, niin käskyjä ei enää tarvita. Jos rakastaa Jumalaa, niin noudattaa
mielellään hänen tahtoaan. Rakkaus toimii myös aina lähimmäisen parhaaksi.
Vaikkei olisi edes käskyä, rakastava keksii kyllä sen, miten eri tilanteissa voi
ja tulee rakkautta osoittaa. Paavali sanoo asian selvästi: "Kristus on näet lain
loppu" (Room. 10:4). Kirkkoisä Augustinus kiteytti tämä ajatuksen
yhdeksi käskyksi: ”Rakasta ja tee sitten, mitä tahdot.”
Se on
yllättävää, että juutalainen lainopettaja hyväksyi Jeesuksen vastauksen.
Virallisen juutalaisen laintulkinnan mukaan uskonnossa oli kolme tärkeää kohtaa,
laki, uhrimenot ja laupeuden teot. Lainopettaja kuitenkin katsoi, että rakkauden
osoittaminen on enemmän kuin kaikki uhrimenot. Hän yhtyi profeetta Hoosean
välittämään Jumalan ilmoitukseen Jumalan tahdosta: ”armahtavaisuutta minä
tahdon, en uhrimenoja” (Hoosea 6:6). Jeesus ei kuitenkaan yhtynyt täysin
lainopettajaan. Hän ei sanonut, että lainopettaja oli Jumalan valtakunnassa
sisällä, vaan että hän ei ole kaukana Jumalan valtakunnasta. Kuinka Jeesus voi
sulkea hänet Jumalan valtakunnan portille ulkopuoliseksi? Koska Jumalan
valtakuntaa ei voi erottaa Jeesuksen persoonasta. Nykyäänkin on monia ihmisiä,
jotka sanovat: ”Kyllä minä Jumalaan uskon, mutta mihin sitä Jeesusta tarvitaan?”
Jumala jää kaukaiseksi ilman Jeesusta. Jeesuksen persoonassa hän on tullut
keskellemme. Hän on opettanut meitä tuntemaan Jumalaa. Kristillinen seurakunta
uskoo, että hän on Jumaluuden persoona, joka on lunastanut meidät synnin ja
kuoleman vallasta. Jumala herätti Jeesuksen kuolleista. Siinä on uskomme
perusta.