19. sunnuntai helluntaista, Lappeen kirkko 7.10.07

Hyvän työn sunnuntai

Evankeliumi: Matt. 22:34-40

Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: »Opettaja, mikä on lain suurin käsky?» Jeesus vastasi: »Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.»

Virret: 393: 1-4, 475:4, 519, 524: 5, 523: 1- , (451, 222), 575: 3-4.

Tänään vietämme hyvän työn sunnuntaita. Käsittelemme siis sosiaalieettistä aihetta. Ehkä moni tuskastuu tämän kuullessaan toivoen, että puhuttaisiin sitä samaa vanhaa, tuttua ja turvallista syntisten vanhurskauttamisen evankeliumia eikä yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka eivät ihmistä taivastiellä auta. 50- 60-luvuilla asetettiin herätyskristillisyys ja sosiaalieettinen toiminta toistensa vastakohdiksi ja toisensa pois sulkeviksi asioiksi.. Myöhemmin lienee tajuttu, että molempia tarvitaan. ”Soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa” sopii kaiken seurakuntatoiminnan periaatteeksi eikä vain Pelastusarmeijan. Jeesuksen opetuksessa on hyvin keskeisessä asemassa oikeudenmukaisuus. Se tulee jo esiin hänen ohjelmallisessa julkisen toiminnan avauspuheessaan Nasaretin synagogassa: Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen  ja julistamaan Herran riemuvuotta. Työtä ja työelämän kysymyksiä ei nimeltä mainita, mutta köyhän puolella ollaan, sorrettuja autetaan ja julistetaan riemuvuotta, jolloin omaisuutensa menettäneet saavat velkansa anteeksi ja perintötilansa takaisin.

Kristillinen usko ei ole vain yksi elämän sektori, vaan se koskettaa koko elämää. Niin kuin tänä päivänä uskonto liittoutuu maallisen vallan kanssa tai eristäytyy muusta yhteiskunnasta pienen ryhmän sisäänpäin kääntyneeksi toiminnaksi, jossa rajat ulospäin piirretään selkeiksi, niin Herramme elinaikaankin oli samanlaisia uskonelämän ilmenemismuotoja. Ensiksi oli tämä maallisen vallan kanssa liittoutunut uskonnollinen yläluokka, saddukealaisten puolue. Työelämää ajatellen saddukealaiset olivat ahneita kapitalisteja, jotka kartuttivat tosin temppelirahastoa, mistä jaettiin almuja köyhille. He katselivat vierestä, kun kansa uhrasi temppelin hyväksi ja sai niin uskonnollisia suorituspisteitä autuaamman iankaikkisuuden toivossa, iankaikkisuuden, johon saddukealaiset eivät itse uskoneet. Heille riitti vain tämä elämä. He eivät edes opettaneet, että elämä jatkuu tuonpuoleisuudessa ja että pitää pyrkiä saamaan hyvä taivasosa. Mutta ilmeisesti heidänkin epäuskonsa horjui, koska hiljattain löydetystä ylipappi Kaifaan luuarkusta löytyi hopearaha, joka oli laitettu ylipapin suuhun siltä varalta, että tuonpuoleisuudessa sittenkin tarvitaan lauttamaksua yli kuoleman virran taivaalliseen paratiisiin. Tämä sopii kaikin puolin hyvin laskelmoiviin saddukealaisiin, jotka tarkkaan pitivät huolta omasta hyvinvoinnistaan ja eduistaan, minkä takasi epäisänmaallisuutta muistuttava läheinen suhde vieraaseen miehittäjävaltaan. Oppimatonta kansaa saattoi kuitenkin jymäyttää. Se tapahtui mm. monopolisoimalla temppelissä tapahtuva kaupankäynti ja perimällä rahanvaihdosta muhkeita välityspalkkioita. Kansa oli niin nöyrää, että maksoi kaiken sielujensa autuuden tähden. Jeesus nousi tätä hävytöntä riistoa vastaan. Hän antoi ruoskansa heilua temppelissä.

Uskonto on hyvä asia, se voi olla pyhäkin asia, ajattelivat saddukealaiset, mutta ei se nyt niin tärkeää ole, että sen takia kannattaisi tinkiä mukavuudestaan ja elintasostaan ja poliittisen vallan kumartelusta. Hyvä uskonto on vapaamielinen, ajan realiteetteihin sopeutuva, aallon harjalla ratsastavan politiikan kannattaja. Uskonnon harjoittamista ei pidä ottaa kuoleman vakavasti. Ja yliluonnollisiin asioihin pitää suhtautua erityisen skeptisesti. Uskonto on ennen kaikkea yksi keino menestyä elämässä ja nauttia siitä, sanoo saddukealainen. Myös sosiaalisen oman tunnon kompassineula oli saddukeuksilla täysin epäkunnossa. Heikko-osaisten ja köyhien asia ei ollut heidän sydämellään. Saddukeukset eivät jaelleet almuja yhtä vähän kuin pyrkivät yhteiskunnan muuttamiseen oikeudenmukaiseksi. Tärkeintä oli oma etu. Työelämää ajatellen saddukealaiset harjoittivat liiketoimintaa, josta moraali oli kaukana. Hyvä työ on kaiken järjen mukaan moraalisesti kestävää.  Saddukealaisten hyvä työ ei ulottunut omaa napaa pidemmälle.

Toinen uskonto, joka tulee esiin päivän evankeliumissa, on edellisen vastakohta, tiukkapipojen joukko, joka halusi tehdä uskonnosta viimeistä pisaraa myöten totta. Uskonnollisista periaatteista ei tingitty. Usko oli elämän ja kuoleman kysymys. Ihmisen oli rakastettava Jumalaa joka solullansa ja joka päivä. Totuuksia oli vain yksi eikä vääryydelle saanut antaa sijaa tipan vertaa. Yhden ainoan totuuden komissio oli fariseusten ryhmä, joista suurin osa oli lakiin perehtyneitä lain tutkijoita ja opettajia. Muuta kirjaa he eivät käteensä ottaneet kuin Jumalan sanaa, mutta sitä he tutkivat aamusta iltaan. Fariseukset olivat uskontopoliiseja, moralisteja, jotka tarkkailivat kansan syntejä, halveksivat kansaa, joka ei lakia tunne ja olivat valmiina tarttumaan vaikka kiveen toteuttaakseen julmimman mahdollisen lain määräyksen, siveettömän lynkkauksen tässä ja nyt itse teosta. He olivat valmiita antamaan periksi myös omalle mukavuudelle uskonnollisten vaatimusten pakosta, sillä vaatimukset olivat tärkeämpiä kuin oma mukavuus. Joskus uskonnosta saattoi tulla näin ollen enemmän taakka kuin ilo. Eipä ollut kaukana sekään ajatus, että kaikki mikä on hauskaa, on varmaan syntiä. Lain tarkoitushakuinen tulkinta antoi mahdollisuuden ainakin hieman laskea uskonnollisten vaatimusten rimaa. Hyvää työtä ajatellen fariseukset olivat käsityöläisiä, jotka ansaitsivat itse elatuksensa. Työ oli heille vain välttämättömän toimeentulon väline. Niitä ammatteja kuitenkin halveksittiin, joissa oltiin kosketuksissa kultillisesti saastaisina pidettyjen eläinten kanssa tai tehtiin pyhätyötä. Sapatinvietto oli fariseusten silmäterä ja pyhätyöllä ymmärrettiin ihan jotain muuta, mitä nykyään kirkko arvostelee joitakin työntekijäryhmiä orjuuttavana pyhätyönä. Raamatun kuvaamanakin aikana piti joidenkin tehdä pyhätyötä, että yhteiskunnan rattaat pyörisivät. Esimerkiksi kalastajien oli tehtävä pyhätyötä, että elintarvikehuolto pelaisi.

Jeesus ei edustanut mitään puoluetta. Ehkä hän kuitenkin oli lähempänä fariseuksia. Jeesuksen usko ei siis ollut vain tämänpuoleista, ei oman rikkauden ja hyvinvoinnin tavoittelua eikä hyvistä periaatteista tinkimistä. Usko ei ollut järkeisuskoa, uskoa luonnollisiin ja nähtäviin asioihin, vaan uskoa Jumalaan, jolle on kaikki mahdollista. Jumala kutsuu ihmisen taisteluun pahuutta ja vääryyttä vastaan. Jeesus oli valmis asettumaan tähän taisteluun ja tarvittaessa vaikka antamaan henkensä oikean asian puolesta. Jumalaa tulee totella enemmän kuin vallanpitäjiä, oli Jeesuksen toiminnan mottona. Oli vain yksi totuus. Sitä ei voi kuitenkaan ihminen mestaroida eikä totuudesta päätetä fariseusten ryhmäkokouksessa, vaan se on ihmisen yläpuolella ja totuutta tulee nöyrästi tutkia. Kivityspäätökset, niin Jumalan sanasta nousevia kuin ne olivatkin, eivät olleet Jeesukselle mieleen. Hän ymmärsi, ettei elämä ollut ihan niin mustavalkoista kuin miltä se fariseusten silmiin näytti. Syyllisyys ei ollut niin helposti yksilöitävissä. Syyllisten tuomitsemista tärkeämpää oli syyllisten asemaan asettuminen, heidän armahtamisensa ja auttamisensa uuden elämän alkuun.  Jeesus ei tullut maailmaa tuomitsemaan, vaan pelastamaan.

Jeesus ei opettanut systemaattisesti työn merkitystä, vielä vähemmän määritteli hyvää työtä. Mutta hänen asenteensa asettua heikkojen puolelle sortajia vastaan antaa viitteen siitä, että hän tuki hyvää työtä. Eräässä vertauksessaan hän asettui puolustamaan niiden palkkaoikeuksia, joiden työpanos ei olisi oikeuttanut täyteen palkkaan. Jeesuksen mukaan vajaatyöllinen tarvitsee jokapäiväisen leivän ja työnantaja tekee hyvin maksaessaan kunnon palkkaa myös vajaasta suorituksesta, joka ei johtunut työntekijöiden laiskuudesta, vaan pätkätöistä. Jeesus ei ehkä suoranaisesti puhunut palkasta, vaan uskonnolliseen elämään liittyvästä ansioajattelusta. Mutta sitä voinee soveltaa myös palkkaukseen.  Jeesus puolusti heikkoja ja sairaita. Siitä on kasvanut kristillisen kirkon käytäntö, jossa heikoista ja työkyvyttömistä pidetään huolta. Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa heikoista huolehtimista ei jätetä satunnaisuuden armeliaisuuden varaan. Senkin voi katsoa poikivan Jeesuksesta alkaneesta kristillisen seurakunnan huolehtimiskäytännöstä. Kristityt jopa huolehtivat kirkkoon kuulumattomien kunniallisesta saattamisesta haudan lepoon.

Kun Jeesuksen sanoista on vaikea vetää listaa hyvän työn teemalla, esitän muutamia keskeisiä luterilaisen uskomme näkemyksiä.

1.      Työ kuuluu alkuperäiseen luomisjärjestykseen, eli Jumala on tarkoittanut, että ihminen tekee työtä tyydyttääkseen tarpeensa, eli "jokapäiväisen leivän", elannon ja muiden elämän tarpeiden hankkimiseksi työtä tekevälle ja hänen läheisilleen. Luomisjärjestykseen kuuluvana asiana työ palvelee Jumalan tarkoitusta maailman ylläpitämisessä.  Kaikki työ on turhaa, ellei Jumala siunaa sitä. "Ihminen on luotu tekemään työtä, niin kuin lintu on luotu lentämään" kuuluu tästä asiasta tunnettu Lutherin lentävä lause. 

2.      Toinen olennainen piirre luterilaisessa työn etiikassa on käsitys kaiken oikean työn pyhyydestä. Hengellinen työ ei ole profaania työtä arvokkaampaa. Kaikki (rehellinen) työ on Jumalan palvelemista. Tästä ajatuksesta kehittyi käsitys kutsumuksesta.  Jumala on  kutsunut kaikki ihmiset elämään kristittyinä ja vieläpä erityisesti omassa ammatissaan ja tehtävässään palvelemaan kanssaihmisiään ja  yhteiskuntaa sekä siten Jumalaa.  Hoitamalla oman maallisen työnsä hyvin, hän suorittaa kutsumustyötään, onpa hän sitten teurastaja tai leipuri, poliisi tai johtaja.

3.      Työn pääasiallisin tarkoitus on kirkastaa Jumalaa ja olla hyödyksi yhteiskunnalle.  Työn tekemisen ja omaisuuden hankkimisen ainoa tarkoitus ei saa olla omia etujen ajaminen.

4.      Vaikka arvostetaan ahkeruutta, työssä on oltava kohtuullinen.  Työn teolle ja rahan hankkimiselle on asetettava rajat.  Työnarkomania ei edusta hyvää työtä. Lutherin mukaan "ahkeruuteen taipuvaisia" työntekijöitä ja heidän työnantajiaan tulee suojella heiltä itseltään.

Mitä hyvä työ on sitten Lappeen seurakunnassa tänään?

Viljelijäväestöä ajatellen tilanne on menossa siihen suuntaan, että yhä useampi vaihtaa alaa tai luopuu työstä. Työ on mennyt vaikeaksi ja monimutkaiseksi. Kaikkien ammattien harjoittajat saattavat sanoa samaa, että työ muuttuu yhä hektisemmäksi, työtahti kiristyy. Moni sanoo, että rahan ostoarvo vähenee. Mutta harvalla alalla on niin suuri rakennemuutos kuin viljelytyössä. Maanviljelyn kannattavuuden väheneminen on laskettavissa supistuvina henkilömäärinä elatuksensa maataloudesta saavien joukossa. Muutamien viimeksi kuluneiden vuosien aikana viljelijäväestön määrä on laskenut Lappeella 600:sta 400:aan, ja kehitys jatkunee samansuuntaisena.

Minusta tuntuu, että hoitoalalla on yhtä paljon väkeä Lappeella kuin viljelijöinä, arvelen 600. Hoitoala on nyt  keskustelun polttopisteessä. Jos hoitoalan palkanlisäys johtaa työvoiman vähentämiseen, ei työn laatu suinkaan parane, vaikka hoitajien ansiotaso ansaitusti nousee. Näistä kysymyksistä lausuvat painavan sanansa poliittiset päättäjät, joille me olemme äänestäjinä antaneet valtakirjan. Kirkossa rukoilemme, että oikeudenmukaisuus toteutuisi ja ennen kaikkea, että heikot ja sairaat eivät joutuisi kärsimään yhteiskunnan kyvyttömyydestä motivoida hoitohenkilökuntaa hyvään työhön.

Helluntaijakso    Etusivu