21. sunnuntai helluntaista       (pöytälaatikkosaarna 13.10.2013)

Matt. 22: 1-14

Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi: 
    ”Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: ’Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!’ Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.’ Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista.
    Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. Hän kysyi tältä: ’Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?’ Mies ei saanut sanaa suustaan. Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.’”

Päivän evankeliumissa ei mennä Syyrian Damaskoon, ei Aleppoon eikä Homsiin, missä kuningas tuntuu tänä päivänä raivoavan. Evankeliumin kertomus vie meidät Jerusalemiin vuonna 70. Juutalaiskapinan seurauksena roomalainen sotapäällikkö Titus - piiritettyään ensin Jerusalemia pari vuotta – murtautui läpi puolustusvarustusten, ryösti ja hävitti juutalaisten pyhimmän paikan, temppelin. Se ei ollut vain uskonnon harjoituksen keskus, vaan koko kansallisen identiteetin sydän. Ilman temppeliä ei enää ollut mahdollisuus harjoittaa uskontoa isiltä perityssä muodossa. Temppelin lisäksi koko kaupunki tuhottiin maan tasalle kiviseksi pelloksi. Jos halusi jäädä henkiin, oli parasta paeta kaupungista kiireen vilkkaa. Ei ollut varmaa, ehtikö enää paeta. Tämä on juutalaisen historian kohtalonhetki.

Evankelista Matteus ottaa oppia historiasta. Hänen mielestään juutalaisten strateginen virhe oli kapina ylivoimaista miehitystä vastaan. Tämä on vähän sama asia kuin arabikevään kapinat viimeisen parin vuoden aikana. Kapinaan on kyllä varmasti ollut aihetta, mutta kapinan seuraukset ovat olleet paljon pahemmat kuin kapinoimatta jättäminen. Kapina on johtanut hirveään katastrofiin, jonka loppua ei voi vielä edes nähdä. Matteuksen mukaan juutalainen kansa teki virheen hyljätessään Jeesuksen julistaman uskonnon. Niiden ihmisten osaksi, jotka hylkäsivät Messiaan, tuli täydellinen katastrofi.

Luukkaan evankeliumin rinnakkaiskertomus kertoo saman Jeesuksen vertauksen kuninkaan pojan häistä, mutta ei mainitse mitään Jerusalemin hävityksestä rangaistuksena Messiaan hylkäämisestä. Jeesuksen alkuperäinen vertaus siis ’elää’ seurakunnan tulkinnassa. Voisi sanoa, että Raamatun teksti elää. Sukupolven takainen kertomus saa historian valossa uuden tulkinnan. Voihan se olla ihan Matteuksen omaakin käsialaa. Arvellaan, että evankeliumin kirjoittaja kuvailee itseään 13. luvun jakeessa 52 sanoessaan: "Siksipä jokainen lainopettaja, josta on tullut taivasten valtakunnan opetuslapsi, on kuin isäntä, joka runsaasta varastostaan ottaa esiin sekä uutta että vanhaa." Matteus luo historian opetuksen valossa uutta tulkintaa. Matteus näkee, että historia olisi voinut muotoutua ihan toisenlaiseksi. Jos ei olisi tehty vääriä valintoja, olisi katastrofi voitu välttää. Meidän omista sodistamme  - siis suomalaisista sodista - on esitetty jälkiviisaita arvioita. Mannerheimin sotastrategiaa on arvioitu uudelleen. On päätelty, että Mannerheim teki kohtalokkaan arviointivirheen keskittyessään puolustamaan Itä-Karjalaa, kun olisi pitänyt nopeammin siirtyä puolustamaan Kannasta. Olisi ehkä vältetty ainakin suuria miestappioita, mikäli olisi toimittu toisin.

En nyt lähde ottamaan kantaa Mannerheimiin, vaan Matteukseen. Matteus oppi sen, ettei olisi pitänyt ryhtyä kapinaan. Ei siihen olisi ehkä ollut tarvettakaan, jos olisi hyväksytty Kristus Messiaaksi. Rauhanruhtinaan seuraajana kansa olisi valinnut rakkauden, nöyryyden ja uhrautumisen tien kapinoimisen sijaan. Sotilaallista varustustasoltaan ylivoimainen Rooma suuttui ja tuhosi kapinalliset maan rakoon.

Näin suurta historiallista mullistusta ei juutalaisten historia tunne entuudestaan. Olihan toki aikaisemmankin historian aikana juutalaisia pakkosiirretty toisiin maihin, mutta pakkosiirto kesti korkeintaan 50 vuotta. Se on sentään aika lyhyt ajanjakso verrattuna vaikkapa tähän kahteen tuhanteen vuoteen, jotka juutalaiset ovat olleet vailla omaa isänmaata, kunnes viime vuosisadan puolessa välissä toisen maailmansodan holocaustin jälkeen muodostettiin juutalaisvaltio juutalaisen etnisen ryhmän vanhatestamentillisille asuinsijoille. Uskonnon pyhintä keskusta ei kuitenkaan ole pystytetty entiselle paikalleen eikä edes omaan maahan. Uskonnonharjoitus ei varmaan enää edes vaadi entisiä vanhatestamentillisia tapoja.

Mikä meitä tässä historian opetuksessa erityisesti kiinnostaa, on nyt joka tapauksessa se, että juutalaisuuden perustalta syntynyt kristillinen usko uskoo olevansa juutalaisen henkisen perinteen jatkaja. Kun pakanain valoksi kutsuttu uskonto kääntyi sisäänpäin ja halusi määritellä uskontonsa pääsääntöisesti omaa etnistä ryhmäänsä koskevaksi uskonnoksi, kristinusko kääntyi universaaliksi uskonnoksi. Jeesuksen uskottiin olevan Jumalan Poika, joka on koko maailman Herra. Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta poliittista valtaa. Jumalan valtakunta ei ole tästä maailmasta. Kristillinen kirkko on ylikansallinen, etniset ja rodullisetkin rajat ylittävä yhteisö.

Jo ensimmäisellä vuosisadalla kristillinen kirkko levisi pakanain siis ei-juutalaisten kansojen keskuuteen. Paavali –nimisestä juutalaisesta oppineesta tuli kääntymyksen myötä kristitty. Hän oli syntyisin hellenistijuutalainen eli kreikkalaisesti sivistynyt juutalainen, joka matkusti Eurooppaan asti, ei aluksi käännyttämään pakanoita, vaan saarnamaan diasporassa asuville heimoveljilleen. Hän sai usein heimoveljiltään vihaisen tai ainakin torjuvan vastaanoton. Hän koki Jeesuksen koko maailman Vapahtajaksi eikä sen takia halunnut julistuksessaan valikoida kuulijoitaan etnisellä perusteella. Hän huomasi, että usein pakanat olivat kiinnostuneempia hänen julistuksestaan kuin heimoveljet. Itse asiassa hän ei tainnut perustaa yhtään juutalaiskristillistä seurakuntaa. Kaikki hänen perustamansa seurakunnat olivat pakanakristillisiä. Jatkon me tiedämme – ainakin pääpiirteittäin.

Matteuksen välittämän Kuninkaan pojan häät –vertauksen mukaan juutalaiset ovat hyvin tylyjä Jeesuksen messiaanisuutta saarnaavia kohtaan. Kun Luukkaan rinnakkaisevankeliumissa Jumalan valtakuntaan kutsun saaneet etsivät verukkeita voidakseen kieltäytyä hääkutsusta, Matteuksen mukaan kutsun saaneet eivät välittäneet kutsusta lainkaan. He menivät töihin maatiloilleen tai muille asioilleen ikään kuin eivät olisi mitään kutsua edes saaneet. Kutsun saaneet eivät kieltäytyneet kutsusta sen tähden että olisivat kokeneet itsensä arvottomiksi tai että he olisivat kunniallisen tavan sijasta osallistuneet moraalittomaan menoon. He uskoivat olevansa kunniallisia ja moitteettomia ihmisiä. Jeesuksen he kuitenkin torjuivat. He olivat ihmisiä, jotka sanoivat, että uskonto voi olla ihan hyvä asia, mutta ei siihen Jeesusta tarvita. Kristillinen usko lähtee kuitenkin siitä, että  Jumala jää kaukaiseksi ja tuntemattomaksi, ellei ole Jeesusta, joka avaa meille tien Jumalan luo. Jeesus antaa yltäkylläisen elämän. Ilman hänen kutsunsa noudattamista voi olla olemassa, mutta hänen kutsunsa vastaanottava elää yltäkylläistä elämää.

Jotkut Jeesuksen vertauksen kutsutuista suhtautuivat kutsuun vihamielisesti: ottivat kiinni kutsun välittäjiä, häpäisivät heitä, jopa surmasivat. Kun kerran kutsutut eivät pitäneet itseään arvollisina noudattamaan kuninkaan kutsua, tämä kehotti palvelijoitaan välittämään hääkutsunsa kaikille ihmisille. Se oli avoin kutsu. Nyt ei kutsuttu vain parempaa väkeä, joita tavallisesti kuninkaan- ja presidentinlinnaan kutsutaan. Nyt kutsuttiin ihmisiä jo teiltä ja toreilta, hyviä ja pahoja. Kuninkaan pojan hääjuhlista tulikin Hakaniemen itsenäisyysjuhlien tapaiset pidot, johon kelpaavat kaikki, mutta joita kutsuja parempi väki saattaa ylenkatsoa. Sen tähden sinne kutsutaan myös laitapuolen kulkijoita, jotka eivät omasta mielestäänkään koe ansaitsevansa juhlakutsua, mutta tarttuvat siihen hanakasti. Jeesuksen vertauksessa kristinusko asettaa ihmiset tasavertaisiksi Jumalan eteen. Alkuajoista lähtien kristinuskon kannattajissa oli paljon orjia ja köyhiä. Kristillisessä juhlapöydässä, Herran Pyhällä ehtoollisella orja asettui korkea-arvoisen isäntänsä viereen. Huolimatta sosiaalisesta eriarvoisuudestaan he olivat Jumalan edessä yhtä syntisiä, mutta samalla lailla myös Kristuksen tähden yhdenvertaisesti Jumalan lapsiksi kelpaavia. Jos ei ollut kristittyjen keskuudessa sosiaalisia rajoja, ei ollut myöskään etnisiä rajoja. Herran ehtoolliselle kutsu on sen Kuninkaan pojan hääaterian ennakointia, mikä meitä odottaa ajan rajan toisella puolella. Siksi meille sanotaan ehtoolliskutsussa: ”Autuaita ne, jotka on kutsuttu Karitsan hääaterialle. Tulkaa, kaikki on jo valmiina.” Ehtoollispöydän puoliympyrän muoto kuvaa sitä, että me taisteleva seurakunta kokoonnumme taivaalliselle hääaterialle ehtoollispöydän näkyvälle puolelle. Pöydän näkymättömällä puolella on riemuitseva seurakunta, joka on päässyt jo perille Jumalan luo.

Matteuksen evankeliumin kirjoittamisen aikoihin 80-luvulla kristinusko ei ollut vain eriytynyt uskonsa kehdosta, juutalaisuudesta. Se oli ajautunut jyrkkään vastakkainasetteluun isien uskoa vastaan. Matteuksen evankeliumin kuva kuninkaan pojan häihin kutsutuista sopii hyvin juuri tähän tilanteeseen: kutsutut eivät joko välittäneet kutsusta tai olivat vihamielisiä Kristuksen seuraajia kohtaan. Juutalaisista Kristus ei saanut seuraajia, mutta pakanoista kylläkin. Kristinuskosta tuli kolmen vuosisadan aikana silloisen Vähän Aasian eli nykyisen Turkin, Armenian, Pohjois-Afrikan, Etiopian ja Etelä-Euroopan uskonto. Nykyään kristinuskon painopiste on siirtynyt Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Kuninkaan pojan hääkutsuun vastataan paikoin tänään yhtä tylysti kuin Lähi-idässä 80-luvulla. Meillä Suomessa on minun mielestäni se ongelma, ettemme ole onnistuneet välittämään Taivasten valtakunnasta viestiä, että se on iloinen juhla. Jeesuksen kuulijoille viesti juhlakutsusta pitoihin, jossa kaikki saavat syödä vatsansa kylläiseksi ja johon köyhät ja arvottomat on kutsuttu, oli kutsu, josta ei kerta kaikkiaan kukaan järkevä ihminen voi kieltäytyä. Me olemme tehneet ilojuhlasta jäykän ja kaavoihin kangistuneen tapakulttuurin. Korostamme syntiä ja syyllisyyttä niin kuin olisimme jumalanpalveluksen sijasta käräjillä. Meille kyllä julistetaan synninpäästö, mutta jos ihmisen ongelmana on arvottomuuden tunto ja häpeä, niin eikö tämä käräjätuomiota seuraava synninpäästö enemmän lisää häpeää kuin vapauta sisäisestä taakasta? Evankeliumi haastaa meitä tavoittelemaan sellaisia yhdessäolon ja lähimmäisenrakkauden toteuttamisen muotoja, jotka eivät syyllistä kuulijoita eivätkä ehdollista jumalallista armoa. Kuvaakohan tämä hääpukuun pukeutumaton tänään ihmistä, joka pelkää juuri sitä että jumalanpalvelukseen osallistuminen johtaa noloon tilanteeseen: kelvottomana hänet ajetaan ulos. Arka ihminen ei uskalla tulla kirkkoon, sillä hän kokee riman olevan liian korkealla. Pelkään pahoin, että tämä Jeesuksen vertauksen episodi saattaa olla syntynyt edellä kertomassani 80-luvun kohtalokkaassa historiallisessa tilanteessa, jossa juutalaisuus ja kristinusko olivat ajautuneet törmäyskurssille. Siihen kuvaan voisi mahtua ihminen, joka yrittää tunkeutua asiattomasti Kuninkaan pojan kutsuihin. Minä ajattelen, että ihminen joka tulee aralla mielellä jumalanpalvelukseen on juuri se, joka on pukeutunut oikeaan asuun. Konfirmaatiomessun kaavassa on erikseen mainittu mahdollisuus vastata ehtoolliskutsuun sanoin Herra, en ole sen arvoinen, että tulet luokseni. Sano vain sana, niin minä paranen. Koska tämä rukous on virsikirjan liitteessä, sitä voidaan hyvin käyttää myös tavallisessa messussa. Missään tapauksessa oikea puku ei ole minkään herätysliikkeen käyttämä vaateparsi tai kirkollinen pukusuositus. Puvussa on kysymys ihmisen asemasta Jumalan edessä. Älä siis arkaile, vaan astu Herran pöytään rohkeasti ja iloisesti. Sinä olet kutsuttu ja kelvollinen.

Etusivu    Helluntaijakso