23. sunnuntai helluntaista (pöytälaatikkosaarna) 27.10.2013
Matt. 18: 23-35
Jeesus sanoi:
”Taivasten valtakunta on kuin kuningas, joka vaati palvelijoiltaan
tilitykset. Kun hän alkoi tarkastaa niitä, hänen eteensä tuotiin palvelija, joka
oli hänelle velkaa kymmenentuhatta talenttia. Miehellä ei ollut, millä maksaa,
ja niin kuningas määräsi, että hänet, hänen vaimonsa ja lapsensa ja koko hänen
omaisuutensa oli myytävä ja velka maksettava. Silloin palvelija heittäytyi
maahan hänen eteensä ja pyysi: ’Ole kärsivällinen! Minä maksan sinulle kyllä
kaiken.’ Kuninkaan tuli sääli palvelijaansa, ja hän päästi miehen menemään ja
antoi velan anteeksi.
Mutta kun palvelija meni ulos, hän tapasi toisen palvelijan, joka oli
hänelle velkaa sata denaaria. Hän kävi mieheen käsiksi, kuristi häntä kurkusta
ja sanoi: ’Maksa, mitä olet velkaa!’ Mies heittäytyi maahan ja pyysi: ’Ole
kärsivällinen! Kyllä minä maksan sinulle.’ Mutta toinen ei suostunut siihen. Hän
meni ja toimitti työtoverinsa vankilaan, kunnes tämä maksaisi velkansa.
Muut palvelijat näkivät, mitä tapahtui, ja panivat sen pahakseen. He menivät
kuninkaan luo ja kertoivat hänelle kaiken. Silloin kuningas kutsutti palvelijan
luokseen ja sanoi: ’Sinä kelvoton! Minä annoin sinulle anteeksi koko velan, kun
sitä minulta pyysit. Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin
kuin minä armahdin sinua?’ Vihoissaan kuningas pani palvelijansa ankaraan
vankeuteen, kunnes tämä maksaisi koko velan.
Näin tekee minun taivaallinen Isänikin teille, jos te ette kaikesta
sydämestä anna kukin veljellenne anteeksi.”
Tajuammeko, mikä vallankumouksellinen sana on ”anteeksi”? Siis käytettynä! Jos sen sanan varassa eläisimme tässä maailmassa, niin ei tämä vielä kyllä paratiisi olisi, mutta ainakin parempi paikka asua kuin nyt. Jos olisi anteeksipyyntö ja anteeksi anto, jäisi moni koti särkymättä, lakkaisi moni mökötys, eheytyisi monen työtoverin väli, veljeksetkin pääsisivät riidassa sopuun ja naapurukset. Entisen Jugoslavian kansallisuuksien ei tarvitsisi sotia – siitähän se vain olisi kiinni, että annettaisiin anteeksi – sydämestä anteeksi. Israelin ja arabimaiden välille syntyisi pysyvä rauha. Koston kierre laukeaa anteeksipyyntöön ja anteeksiantoon.
Niin yksinkertaista kuin se onkin, niin vaikeaa se on. Varsinkin häpeäkulttuurissa, siellä, missä ei voi pyytää anteeksi kasvojaan menettämättä – siis välittämättä siitä, että menettää kasvonsa. Idässä ja varsinkin Kaukoidässä anteeksi-sana tuntuu olevan outo. Japanilainen tekee mieluummin harakirin kuin pyytää anteeksi. Tähän ajatukseen tuntuu kyllä sopivan huonosti se, että jokin aika sitten Japani pyysi anteeksi toisen maailmansodan aikana tekemiään kauheuksia juuri silloin kun Yhdysvaltojen olisi pitänyt pyytää anteeksi Hiroshiman atomipommia. Niin että parempi olla syyttelemättä ketään kovuudesta, kun kovuutta voi olla omassa päässä.
Kristitty pitäisi tunnistaa sanasta anteeksi. Minusta on tuntunut pahalta YK:n
rauhanturvaoperaatioiden yhteydessä käytetty sana ’kostoisku’. YK:kin on
osallistunut sellaiseen. Onko kysymys vain sanasta vai itse asiasta? Eihän YK:n
pitäisi lähteä ollenkaan mukaan tällaiseen loputtomaan
iskujen ja vastaiskujen peliin. Joku varmaan kiirehtii sanomaan, että
sota ei tunne kohteliaisuussääntöjä. Sitä pahempi! Ollessani jo pidemmän aikaa
sitten kertausharjoituksissa, juristi piti esitelmän aiheesta ”Sodan lait”.
Luulisi kaiketi, että sota ei lakeja lue, mutta sivistysvaltioilla on olemassa
kansainvälisiä sopimuksia ja pelisääntöjä, joilla sotaa käydään. Vaikka niitä ei
noudatetakaan, ne ovat tärkeitä. Kansainvälisessä sotatuomioistuimessa
langetetaan rangaistuksia etnisiä puhdistuksia ja sotarikoksia tehneille. Tosin
tämä taitaa koskea lähinnä sodan hävinneitä osapuolia. Voittajavaltioita on
vaikea saada tuomiolle. Koston kierteessä voi käydä niin, että kosto kasvaa
spiraalimaisessa muodossa ja saa kohtuuttoman mittasuhteen. Se alkaa muistuttaa
Vanhasta testamentista tuttua Lemekin lakia: ”jo yhdestä haavasta minä tapan
miehen” (1. Moos. 4:23). Vanhan testamentin laiksi ei muodostunut Lemekin laki,
vaan Hammurabin lakia muistuttava yhdenvertainen tuomio: silmä silmästä, hammas
hampaasta. Mooses oli tämän lain välittäjä.
Joissakin kulttuureissa vallitsee verikosto. Näin on esimerkiksi
romanikulttuurissa. Kun romani joutuu veriteon uhriksi tai vahingoittuu pahasti,
syntyy kostajasuvun eli jäsenensä menettäneen suvun sekä surmasuvun välille
verikostosuhde. Verikostosuhde ei kuole koskaan; ei, vaikka kuinka moni ihminen
saisi koston nimissä surmansa. Väistäminen on verikoston osa ja sen tarkoitus on
ylläpitää romaniyhteisön sisäistä järjestystä. Surmasuku tunnustaa tekonsa, kun
se väistyy kostajasuvun tieltä, esimerkiksi poistumalla paikalta tai vaihtamalla
asuinpaikkakuntaa.
Jeesus toi käyttöön anteeksiantamuksen lain. Se ei ole yhteiskunnallista lakia korvaavaksi tarkoitettu laki, vaan Jumalan valtakunnassa toteutettava laki. Siellä, missä Kristus vaikuttaa, siellä sen pitäisi näkyä. Siinä valtakunnassa, joka kerran on yksin voimassa, mutta jonka kansalaiseksi jo nyt voi päästä, on lakina anteeksiantamus. Jumalan kuninkaallinen mielenlaatu ilmenee siinä, että hän antaa anteeksi alamaisillensa. Niin on myös tämän valtakunnan kansalaishyveistä ensimmäinen keskinäinen anteeksiantamus. Se, joka ei tähän järjestykseen taivu, joka vain tahtoo saada, muttei antaa anteeksi, sulkee itsensä valtakunnan ulkopuolelle. Juuri syntien anteeksiantamuksessa on Jumalan valtakunta läsnä eikä vain lähellä. Se, joka Kristuksen tähden on saanut syntinsä anteeksi, on tullut sisälle taivasten valtakuntaan. Tämä on totta jo kasteesta, joka on portti Jumalan valtakuntaan.. Mutta anteeksiantamus on myös kansalaisena pysymisen edellytys. Ellei Kristus valtakunnassansa antaisi syntejä anteeksi joka päivä, valtakunta tyhjenisi väestä. Saadessamme synnit anteeksi emme valitettavasti tule paremmiksi ihmisiksi. Tulemme vain armahdetuiksi syntisiksi. Meidän luterilaisten ei tarvitse hävetä omaa uskonkäsitystämme, jonka mukaan olemme samanaikaisesti vanhurskaita ja syntisiä.
Jumalan anteeksiantamus meidän on helppo ottaa vastaan. Vaikeampaa on antaa toisille anteeksi. Olemme luonnostamme katkeria, vahingoniloisia ja kateellisia. Meille tutussa, Herramme opettamassa rukouksessa on ainakin kaksi vaikeaa paikkaa: ” tapahtukoon sinun tahtosi” ja ”anna meille anteeksi niin kuin mekin annamme anteeksi”. Jeesuksen vertaus on esimerkkikertomus sellaisesta tapauksesta, jossa anteeksiantamuksen ketjureaktio katkesi. Jeesuksen kannanotto on - niin anteeksiantava kuin hän onkin – armoton: Jos Jumalan armo ei pääse hallitsemaan lähimmäissuhdettamme, se ei ole voimassa uskonsuhteessammekaan. Jumala kohtelee meitä silloin ansioittemme mukaan oikeudenmukaisesti. Jeesuksen vertaus julistaa yhtä voimakkaasti Jumalan ehdotonta armahtavaisuutta kuin hänen pelottavaa oikeamielisyyttäänkin. Jumala peruuttaa armonsa armottomalta. Kiinnittäkää muuten huomiota Jumalan anteeksiannon ja meidän anteeksiantomme mittasuhteeseen. On kardinaalivirhe pitää niitä jotenkin saman mittaluokan asioina. Jeesuksen vertauksessa kuninkaan anteeksiantamus on – sitä euroina määrittelemättä – niin suuri, ettei rikkainkaan velallinen pysty sitä koskaan maksamaan. Se on yhden provinssin vuosibudjetin suuruinen summa. Toisen palvelijan velka häntä kovistelleelle velkojalle on sen sijaan niin mitätön, että velasta tuohtumiseen ei ole mitään syytä, työmiehen kolmen kuukauden palkkaa vastaava summa. Näin on Jumalan ja meidän velkojemme suhdeluku.
On hyvä huomata, että Jumala antaa ensin anteeksi. Jumalan valtakunnan portilla ei ensiksi kysytä, kuinka olemme toimineet toisia ihmisiä kohtaan. Ensin saamme anteeksi. Jumalan armahtavaisuus toimii siis motivaationa sille, että me annamme anteeksi niille, jotka ovat rikkoneet meitä vastaan.
Messussa olemme aina anteeksiantamuksen paikalla. Voisi varmaan sanoa, että jumalanpalveluksen ydin on se, että Jumalaa antaa syntimme anteeksi. Ensinnäkin jumalanpalvelus alkaa anteeksiannolla. Mutta ehkä ei aina tarvitsisi kovin kovasti piehtaroida synnissä eikä pitää pitkiä rippisaarnoja, vaikka ne pietismin aikaan kuuluivatkin. Monen ihmisen ongelma ei nimittäin ole nykyään anteeksiantamus. Nyky-ajan ihmisen ongelma on kelpaamattomuuden tunne ja häpeä. Se on itse asiassa syy, miksi moni ei kehtaa tulla messuun. Hän tuntee itsensä kelpaamattomaksi. Tätä ei helpota monen, seurakuntaväkeen kuuluvan ihmisen hoputus, jolla hän vaatii papilta synnin julistamista synniksi. Päinvastoin siinä käy ilmi juuri se, mitä moni pelkää: pelkää, ettei häntä hyväksytä, ettei hän ole tervetullut. Papeille on tullut vakiintuneeksi tavaksi korostaa pappeuttaan, pappisviran mahtia julistaa synnit anteeksi. Ehkä tämä pompöösi ele ei aina mene ”jakeluun” niin kuin on tarkoitettu. Varsinaisen ripittämisen voisi jättää yksityiseen sielunhoitoon. Tällöin olisi helpompi kohdata ihmisen todellinen ongelma, esimerkiksi häpeä. Jos sielunhoitaja hoksaisi, että ihminen tunnustaa hänelle sellaista asiaa syntinä, joka ei olekaan synti, vaan häpeä, niin hän vapauttaisi ihmisen siitä, mikä häntä todella sitoo. Esimerkiksi seksuaalielämän alalla on häpeästä kärsiviä ihmisiä. Löytyisipä pappi, joka sanoisi, ettei sinun tarvitse hävetä seksuaalisuuttasi. Ei inhimillistä luontoa tarvitse hävetä. Se on Jumalan luoma. Eikä poikkeavaa seksuaalista identiteettiä tarvitse hävetä. Sekin on Jumalan antamaa. Olipa seksuaalinen identiteettisi mikä tahansa, niin kunnioita toisia ihmisiä äläkä käytä toisia hyväksi. Toisen ihmisen hyväksikäyttö kuuluukin sitten syntirepertuaariin, joka vaatii anteeksipyytämistä ja –antamista. Jumalanpalveluksen synninpäästöksi sopisi erinomaisesti armon vakuutus, jollaisia nykyinen kirkkokäsikirjamme tarjoaa monipuolisesti.. Siinä on lohdutuksen sana sekä häpeästä kärsivälle että syntiselle.
Toinen anteeksiannon paikka on ehtoollispöytä. Siinä Jumala antaa anteeksi näkyvien ehtoollisaineiden välityksellä. Ne ovat Kristuksen sovitusuhri nykyistettynä tähän päivään ja hetkeen. Kristus on itse läsnä ehtoollisaineissa salatulla tavalla. Ehtoollisen vaikutusvoima ei riipu sen jakajan uskon määrästä.
Ehtoolliseen liittyen Jeesus antaa ns. vuorisaarnassaan kuitenkin opetuksen, jonka mukaan lahjaansa alttarille vievän on ensiksi tunnustettava rikkomuksensa lähimmäisiään kohtaan ja tehtävä jopa sovinto hänen kanssaan. Ymmärrän tämän tarkoittavan nimenomaan sitä, mitä tämän päivän evankeliumissa sanotaan: koska Jumala on tehnyt sovinnon meidän kanssamme, meidän on tehtävä sovinto lähimmäisemme kanssa. Kristillisessä jumalanpalveluksessa on kohta, jossa sovinnon kättä puristetaan. Valitettavasti tämä kirkkokäsikirjan kohta ohitetaan ikään kuin se ei sopisi meidän kulttuuriimme. Se on rauhan tervehdys. Alun perin se oli varhaiskristillisessä kirkossa pyhä suudelma, jolla ei tarkoitettu mitään eroottista viestiä, vaan ystävien keskeistä tervehdystä, joka kuului varhaiskristilliseen kulttuuriin. Monissa Euroopan kirkoissa on tässä kohtaa kättely, jossa toivotetaan Kristuksen rauhaa. Jo ekumeenisista syistä tätä kohtaa ei meillä missään tapauksessa saisi jättää pois.
On myös mainittava, että suurimmassa herätysliikkeessämme, vanhoillislestadiolaisuudessa on tapana, että saarnatuolia käytetään anteeksiantamuksen paikkana. Siinä ei tietysti ole mitään ’pahaa’ paitsi että siihen voi olla piilotettuna ajatus, ettei yleisen ripin yhteydessä julistetulla anteeksiannolla ole merkitystä. Esimerkiksi Oulussa lausuttiin vanhoillislestadiolaiselta taholta, ettei Oulun piispan julistamalla anteeksiannolla ole jumalallista valtuutusta. Niin hyvä ja kristillisen uskon ytimeen tarttuva kuin lestadiolainen uskonkäsitys onkin, on se johtanut ojasta allikkoon. Uskonkäsityksen puutteena on jumalallisen valtuutuksen omiminen oman herätysliikkeen sisälle. Eikä lestadiolainen usko anteeksiannon välittyvän millään muulla tavalla kuin sanallisella anteeksiannon julistuksella, joka tapahtuu herätysliikkeen jäsenen julistamalla synninpäästöllä ”Kristuksen nimessä ja veressä”.
Tässä yhteydessä on pakko nostaa esille herätysliikkeen ongelmakohta. Se on julistajien harjoittama lasten hyväksikäyttö, jossa lapsia on velvoitettu antamaan anteeksi julistajan väärä teko. Hyväksikäytön uhreja on syyllistetty anteeksiantamattomuudesta samalla kun todellinen syyllinen on päässyt pakoon kuin koira veräjästä. Todellisia syyllisiä ei ole saatettu yhteiskunnallisen edesvastuuseen, vaan herätysliikkeen johto on peittänyt heidän rikkomuksiaan salassapitovelvollisuudellaan ja liikkeen maineen suojelemisella. Valitettavasti lopputuloksena on se, että herätysliikkeen maine ja uskottavuus on kärsinyt pahan kerran. Ja samalla koko kirkon maine, joka hyysää suojissaan liikettä, joka omii pelastuksen omaan uskonyhteisöönsä ja pitää kirkkoa vain oman toimintansa ulkoisena suojelijana, esivaltana.
Vielä lopuksi haluan sanoa, ettei syntien anteeksiantamusta pidä rajoittaa sunnuntaiseen messuun. Tämä on asia, joka pitää olla käytössä joka päivä. Meillä tulee olla lyhyet tilivälit Jumalan kanssa niin kuin ennen vanhaan tähdennettiin. Ei pidä eikä tarvitse jäädä odottelemaan pyhäpäiviä, jolloin voi hoitaa tilit Jumalan kanssa kuntoon. Meidän tulee pyytää syntejämme anteeksi joka päivä ja joka päivä on myös tehtävä sovinto lähimmäistemme kanssa. Anteeksiantamattomuus on huono päänalunen nukkumaan käyvälle. Pyhä kirja muistuttaa, ettei pidä ”antaa aurinkoa laskea vihansa yli”. Tehdään ensin sovinto, käydään sitten nukkumaan ilman huolen häivää.