Matt. 9: 18-26
Kun Jeesus vielä puhui heille, sinne tuli eräs synagogan esimies. Hän
kumartui maahan Jeesuksen edessä ja sanoi: ”Tyttäreni on kuollut juuri äsken,
mutta tule ja pane kätesi hänen päälleen, niin hän virkoaa.” Jeesus nousi ja
lähti miehen mukaan, ja opetuslapset seurasivat häntä.
Silloin Jeesusta lähestyi muuan nainen, jota kaksitoista vuotta oli
vaivannut verenvuoto. Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa
tupsua. Hän näet ajatteli: ”Jos vain saan koskettaa hänen viittaansa, minä
paranen.” Jeesus kääntyi, näki naisen ja sanoi: ”Ole rohkealla mielellä,
tyttäreni, uskosi on parantanut sinut.” Siitä hetkestä nainen oli terve.
Kun Jeesus tuli esimiehen taloon ja näki huilunsoittajat ja hälisevän
ihmisjoukon, hän sanoi: ”Menkää pois! Ei tyttö ole kuollut, hän nukkuu.” Hänelle
naurettiin. Mutta kun väki oli ajettu ulos, Jeesus meni sisään ja otti tyttöä
kädestä, ja tyttö nousi. Tästä levisi tieto koko sille seudulle.
Pikkuserkulta Amerikasta tuli viesti: ”Rukoilkaa puolestani. Minulla on todettu syöpä”. En ole tottunut saamaan häneltä sen kuuloisia viestejä. Tavallisesti hän lähettää kaksimielisiä pilapiirroksia ja pikkutuhmia vitsejä. Nyt oli toinen ääni kellossa. Nyt on hätä. Vitsit ovat vähissä. Pikkuserkusta paljastui ihan toinen puoli. Hän osoittautui yhtäkkiä Jumalalta apua etsiväksi ihmiseksi. En olisi oppinut tuntemaan hänestä tätä puolta ollenkaan, ellei hätä olisi nostanut hänessä esiin kokonaan uutta ulottuvuutta. Nyt ei vitsailla, nyt käydään vakavaan ja vaikeaan taisteluun. Nyt rukoillaan, että Jumala auttaisi ja armahtaisi ihmispoloista, jolla on vaikea sairaus. Tuntui siltä, ettei pikkuserkulle Jumala ollut viimeinen hätävara. Päinvastoin näytti siltä, että hän lähti liikkeelle taistelussa sairautta vastaan Jumalan avusta. Tämä ei taatusti tarkoita sitä, etteikö hän muitakin keinoja käyttäisi. Luultavasti pikkuserkulle Jumalan apu ja ihmisten apu eivät ole toisensa pois sulkevia tai edes toista asiaa väheksyvä asenne. Kumpaakin tarvitaan. Kaikki apu on tervetullutta. Pitäisikö vielä sanoa, että kaikki apu tarvitsee Jumalan siunauksen tuen? Jumala voi auttaa lääkärin käden kautta.
Joskus esiintyy hätärukouksia väheksyviä puheita. Ihminen joka vain hädässä kääntyy Jumalan puoleen, ei ole vielä parannusta tekevä eikä Jumalaan turvautuva ihminen. Ehkä tämä ihminen hädässään tekee jopa kauppaa Jumalan kanssa: jos autat minua nyt, niin minä parannan tapani ja alan seurata sinua. En kiellä, etteikö hädässä annetut lupaukset usein unohdu, kun hätä on voitettu, mutta en myöskään aliarvioisi enkä halveksuisi kääntymistä Jumalan puoleen hädän hetkellä Oikeastaan sana kehottaa siihen: ”avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua" sanoo Herra Psalmin kohdassa, jota luvun ja jakeen mukaan kutsutaan leikillisesti Jumalan puhelinnumeroksi (Ps. 50:15).
Tämän päivän evankeliumi kertoo kahdesta hätää kärsivästä ihmisestä. Kaikissa kolmessa evankeliumissa, jossa tämä tarina on kerrottu, on nämä kaksi tapausta liitetty yhteen. Se ei tietysti tarkoita, että niillä pitäisi olla jokin muukin yhteinen piirre kuin hätätila ja että Jeesus paransi molemmat. Luku 12 myös liittyy molempiin tapauksiin: toinen oli vasta 12-vuotias. Toinen oli jo kaksitoista vuotta sairastanut sairautta, joka eristi hänet sosiaalisesta yhteydestä. Nämä kaksi tapausta ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Toinen ihminen kärsii itse, toinen taas on hädissään tyttärensä takia. Synagogan esimies oli arvostettu henkilö. Evankelista Markus tietää mainita hänen nimensäkin. Hän oli Jairus. Hän ei ollut pappi eikä rabbi, vaan seurakunnan edustajiston valitsema luottamushenkilö, joka valvoi synagogan järjestystä. Hän valitsi henkilöt lukijoiksi ja rukousavustajat ja kutsui saarnan pitäjät. Hän piti huolen siitä, että jumalanpalvelus toimitettiin arvokkaasti ja häiriöttä. Hän valvoi myös synagogarakennusta ja sen hallintoa. On mahdollista, että juutalaisen oikeaoppisen uskon edustajana hän ei olisi lähtenyt etsimään Jeesuksen apua, ellei hän olisi intuitiivisesti tuntenut luottamusta Jeesukseen huolimatta hänen mahdollisesti lahkolaisesta maineestaan. Hätä ei lue lakia, ajatteli synagogan esimies ja nöyrtyi pyytämään Jeesuksen apua. Juutalaiseen kulttuuriin kuului voimakas surun ilmaiseminen. En tiedä, oliko tämä osoitus primitiivisestä uskosta, että itku ja meteli karkottaa pahan voimat vai juutalaisen lakikirjan, Talmudin ohje, jonka mukaan kuolemantapauksessa oli toimittava. Joka tapauksessa roomalaisessakin maailmassa huilu oli kuoleman soitin, jota käytettiin hautajaisissa surua karkottamaan. Suomalaisessa perinteessä on tehty pajusta hilpeä huilu, jolla suru karkotetaan. Vaan ei taida huilunsoittaja onnistua huilullaan surua karkottamaan. Vasta omien konstien loppuessa löytyy elämän antaja, joka loihtii elämälle uudet sävelet. Että Jeesus karkottaa vollottajat pois kuolleen vuoteen äärestä, ei tarkoittane sitä, etteikö kuolemaa saisi surra. Olisikohan tässä vähän sama asia kuin kuolemaan osaa ottamisessa yleensä? Suruun osaa ottavan ei tarvitse ruveta itkemään eikä luoda hysteriaa. Ei ole uskottavaa, että kenenkään muun suru voi olla aitoa kuin oikeasti surevan. Teeskentelevä sureminen on tarpeetonta. Se voi loukata omaista, joka tietää, että suru kuuluu yksin hänelle, joka menetyksen on kokenut. Toisaalta Jeesus ajaa väkijoukon pois sen tähden, että nyt seuraa jotain sellaista, johon suru ei kuulu. Suru on vaihtumassa iloksi.
Jeesuksen kuolleista herättämiset, joista ainoastaan tämä Jairuksen tyttären herättäminen mainitaan kaikissa kolmessa synoptisessa evankeliumissa, Nainin lesken pojan herättäminen vain Luukkaassa ja Lasaruksen herättäminen vain Johanneksessa, eivät ole vielä iankaikkiseen elämään herättämisiä. Nämä toki ennakoivat sitä, minkä odotetaan tapahtuvan vasta viimeisenä päivänä, että kuolleet herätetään. Nämä evankeliumien henkilöt herätetään jatkamaan elämää, koska heillä on elämä vielä pahasti kesken. Jairuksen tytärkin oli vasta 12-vuotias. Juutalaisen tavan mukaan hän oli iässä, jolloin vanhemmat suunnittelivat hänen naimakauppojaan. Nainin leskelle hänen poikansa oli hänen vanhuutensa turva. Lasarus oli vielä parhaassa työiässä oleva nuori mies, jonka elämän kuolema oli katkaisemassa liian varhain. Tätä mekin aina toivomme, ettei kuolema tulisi liian varhain. Erityisesti lapsen kuolema on vaikeasti hyväksyttävä asia. Se horjuttaa Jumala-uskoammekin, että lapsi tai työiässä oleva ihminen kuolee. Missä on Jumalan varjelus ja huolenpito? Missä ovat suojelusenkelit, kun näin pääsee tapahtumaan? Miksi Jumala sallii jonkun ihmisen ennenaikaiselta tuntuvan kuoleman, siihen ei ole vastausta. Tässä on noudatettava apostoli Paavalin kehotusta: ”itkekää itkevien kanssa”. Emme anna vastauksia, me otamme osaa läheistemme suruun.
Seurakunnassa on hyvin merkittävälle sijalla osanottaminen suruun. Jokaisessa jumalanpalveluksessa luetaan viime aikoina kuolleiden seurakunnan jäsenten nimiä. Luetaan toki syntyneet ja avioliittoon aikovien nimetkin, joiden kaikkien puolesta toimitettavan esirukouksen merkiksi sytytetään kynttilät. Mutta tietynlainen painopiste on osanotossa menetyksen kokeneille. Kuolleiden nimien ilmoittamisen jälkeen seuraa urkusoittoa tai laulua tai muu musiikkiesitys. Suuressa seurakunnassa ei valitettavasti poismenneitä tunnisteta, mutta se ei estä koko seurakunnan vakavaa hiljaista hetkeä, johon sisältyy kiitos elämästä, joka on kulunut loppuun, rukous lohdutuksesta sureville ja muistutus omasta kuolevaisuudesta.
Verenvuotoa sairastava nainen oli juutalaisessa yhteiskunnassa hylkiö, jolle ei ollut paikkaa. Hän oli saastainen, sillä hän sairasti verenvuotoa. Tällainen sairas oli eristettävä yhteisöstä. Häneen ei saanut koskea eikä hän vastavuoroisesti saanut koskettaa ketään. Kosketusyhteys merkitsi saastumista kuin tartuntataudin leviämistä, vaikka sitä ei tarttuvana tautina pidetty. Joissakin kulttuureissa kokonaisia ihmisryhmiä pidetään likaisina. Heidän tehtäväkseen annetaan likaiset työt. He saavat olla sotkujen siivoajia, välttämättömiä pahoja, jotta likaisetkin työt tulevat tehdyiksi. Muuten heidän kanssaan ei kaveerata eikä heitä hyväksytä paremman väen ruokapaikkoihin tai muuhun, missä piti olla läheisessä kosketuksessa. Etelä-Afrikan rotulainsäädäntö noudatti samaa kaavaa: ihmisiä eroteltiin ihonvärin ja rodun takia. Värillisten piti käyttää eri kulkuneuvoja, eri ruokapaikkoja, eri vessoja ja vieläpä asua reservaateissa, jottei heidän kanssaan tarvitsisi olla tekemisissä. Meille Jeesuksen toiminnassa ei ehkä ole mitään yllättävää, kun puhutaan Jeesuksen suhteesta verenvuotoa sairastaneeseen naiseen. Varmaan tunnetuin ihmisiä erotteleva yhteiskunta oli natsi-Saksa. Kaikki muu erottelu tuntuu sen jälkeen jo pikku asialta. Juutalaisessakin kulttuurissa oli Jeesuksen aikana ihmisiä erotteleva kulttuuri, joka liittyi joihinkin tauteihin ja sairauksiin. Eikä ollut kysymys samasta asiasta kuin meidän tarttuvia tautejamme koskeva hygieniakulttuuri, jossa ihmisiä laitetaan hygieniasyistä karanteeniin. Evankeliumin tapauksessa verenvuotoa sairastava nainen ei saanut koskea puhtaaseen henkilöön. Jeesuksen olisi pitänyt suuttua naisen kosketuksesta. Oli äärettömän röyhkeää tapakulttuurin rikkomista koskea toiseen henkilöön, kun oli kerran saastaiseksi leimattu. Jeesus kyllä kiinnitti huomiota siihen, että nainen kosketti häntä, mutta ei hän siitä suuttunut. Hän vain ilmoitti tuntevansa, että hänestä lähti voimaa. Jeesus käänsi aikansa ajattelun ihan toiselle kantille kuin mihin oli totuttu. Jeesukselle likaisten ihmisten tai esineiden koskettaminen ei merkinnyt likaisuuden leviämistä. Jeesuksen kohdalla se merkitsi aivan päinvastaista liikettä ja voimansiirtoa. Jeesus itse kosketti likaisiksi katsottuja henkilöitä, koska hänen mukanaan levisi puhtaus. Jeesukselle saastaisuus ei ollut leviävä epidemia; hänelle puhtaus oli se mikä leviää. Jeesuksen kosketus on kuin Midaksen kosketus. Kaikki ei tosin muutu kullaksi, mutta tulee terveeksi ja parantuu. Jeesuksen kosketuksesta sairas tulee puhtaaksi.
Me uskomme Jeesukseen, ei vain sen tähden, että hän on kuoleman voittaja. Hän antaa merkityksen myös ajalliselle elämälle. Usko on elämän kantava voima. Aina ei parannuta sairauksista. Elämä riepottelee meitä joskus niin, että uskomme hyvään Jumalaan voi horjua. Mutta Jumala ei ole niin pikkusieluinen, että hän muistelisi meidän pahoja tekojamme ja sen tähden jättäisi auttamatta. Hän kuulee jumalattomankin hätärukouksen. Hän voi parantaa, joskus ihmeellisesti, joskus luonnollisen tuntuisesti. Ihmeen mahdollisuutta ei kannata sulkea pois, mutta sen verran pitää ihmeparanemisten kohdalla panna jäitä hattuun, ettei luo katteetonta toivoa, minkä jälkeen kirkosta eronneiden lista taas kasvaa. Jos emme parane ajallisesta sairaudesta, niin voimme panna toivomme siihen, että Jumala ottaa meidät Jeesuksen tähden taivaalliseen ikikotiinsa.
Me Kristukseen kastetut elämme elämäämme kohtalon yhteydessä Jeesukseen. Kaste symboloi kuolemaa yhdessä Jeesuksen kanssa ja kastevedestä nouseminen ylösnousemista yhdessä Jeesuksen kanssa. Siitä Pyhä kirja opettaa meitä, että niin kuin Jeesus on herätetty kuolleista, niin myös meidät herätetään kerran kuolleista. Tämä kuolleista herättäminen ei ole paluuta jatkamaan kesken jäänyttä maallista elämää, vaan iankaikkista elämää Jumalan yhteydessä ajan rajan toisella puolella.