28.6.2004 Lappeenrannan kirkko

1.vsk Luuk. 15:1-10

Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: »Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.»
Silloin Jeesus esitti heille vertauksen:
»Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.' Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.
Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.' Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen.»

On sanottu, ettei nykyään ole uutinen se, että koira puree miestä, vaan se, että mies puree koiraa. Tavanomainen asia ei yllätä eikä hätkähdytä. Nuoret sanovat monesta opetettavasta asiasta, ettei se voisi vähemmän kiinnostaa. Jeesuksen puheet eivät olleet tällaisia, jotka eivät olisi voineet vähemmän kiinnostaa. Ne olivat hätkähdyttäviä, odottamattomia ja ällistyttäviä. Ilmankos kuulijat sanoivatkin, että ”hän puhuu niin kuin se jolla valta on eivätkä niin kuin kirjanoppineet.”

Luukas on koonnut evankeliumiinsa muutamia Jeesuksen kertomia hätkähdyttäviä vertauksia ja esimerkkikertomuksia, joista kaksi vertausta on nyt evankeliuminamme. Kaikkien Luukkaan evankeliumin kadonneitten luvuksi kutsutussa 15. luvussa kerrotun kolmen vertauskertomuksen sanoma on tosin sama, niin että siinä mielessä ei haittaisi, vaikka samalla tarkasteltaisiin kaikkia kolmea. Kertomus kadonneesta lampaasta on yllättää, koska paimen on valmis jättämään 99 lammasta löytääkseen vain yhden kadonneen. Jos nyt sadasta lampaasta yksi katoaa, niin onko sillä niin suurta väliä! Tiettävästi paimenen ei kuitenkaan tarvinnut jättää 99 lammasta oman onnensa nojaan etsiessään kadonnutta, sillä paimenet toimivat usein kimpassa, joten kadonneen etsijä saattoi jättää muut kaitsettavat toisten paimenten hoiviin. Yhdenkin rakkauden kohteen menetys on tälle paimenelle niin suuri, että hän unohtaa kaikki muut asiat ja mielessä on vain tuo kadonnut, joka raahustaa eksyksissä hädissään. Yö on koittamassa ja harhaileva voi joutua petojen takaa-ajamaksi ja raatelemaksi tai sitten putoaa jyrkänteeltä louhikkoon. Hätääntynyt karitsa on mitä suurimmassa määrin paimenen tarpeessa. Omin neuvoin se ei voi pelastua. Mutta jos on olemassa hyvä paimen, joka asettaa itsensä alttiiksi yhdenkin kadonneen hyväksi, niin onnellinen se karitsa.

Kadonnutta lammasta oli etsimässä sekin nuorukainen, joka löysi Qumranin ensimmäisen luolan arvokkaat käsikirjoitukset vuonna 1947. Paimenen heittämä kivi – jolla hän kokeili, oliko hänen etsimänsä lammas luolassa – osui käsikirjoituksia täynnä olevaan ruukkuun!

Kolikkorahan katoaminen Palestiinan pimeissä majoissa oli tavanomaista, niin myös löytäjän ilo. Majat olivat maalattiaisia, vain yhdellä pienellä ikkunalla varustettuja. Lattialla oli olkia tai heiniä ym. töhnää niin paljon, että lantin löytäminen oli kuin neulan etsimistä heinäsuovasta pimeässä käsikopelolla. Jos kadonnut raha kuului naisen häälahjaksi saatuun otsakoristeeseen, oli menetys monin verroin yhden lantin arvoa suurempi. Siihen sisältyi siis rahallisen arvon lisäksi tunnearvoa. Tässä tapauksessa löytäjän ilo ja sen jakaminen naapurien kanssa voi tuntua meistä liioitellulta, mutta ei sitä varmaan ollut alkuperäisessä ympäristössään.

Molempien vertauksien suurin yllätys oli se, että nyt puhutaan Jumalasta, Jumala-kuvasta, mikä käy ilmi Jeesuksen puheen lopputiivistyksestä: ”näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.” Ainakin Jeesuksen kuulijoina olleet fariseukset kokivat sen kauheana opetuksena, täysin vastoin kaikkea sitä, mitä he olivat tottuneet opettamaan. Heidän opetuksensa oli ihan päinvastainen: Taivaassa iloitaan jokaisesta syntisestä, joka on pyyhkiytynyt pois Jumalan muistista. Fariseusten mielestä syntisistä ei ole Jumalalle muuta kuin harmia ja mielipahaa. Syntinen tuottaa Jumalalle häpeää ja sen tähden on parasta se, että Jumala antaa syntisen kadota omille syntiteilleen. Oikeus tapahtuu kaiken lisäksi silloin, kun syntinen kirjaimellisesti hukkuu syntiinsä eikä enää palaa Jumalan näköpiiriin. Jos nyt yleensä joku syntinen vielä uskaltaa palata takaisin ankaran Jumalan luo syntiretkiensä jälkeen, niin tehköön sen sitten kaikkein nöyrimmin häntä koipien välissä ja olemassaoloaankin anteeksi pyydellen, koska hän on loukannut majesteettisen Jumalan kunniaa sopimattomalla elämällä. Ja Jumala ei fariseusten mukaan etsi syntisiä, ei pane tikkua ristiin heidän hyväksensä eikä näe vaivaa heidän tähtensä. Eikä hän lähetä muitakaan etsintäpartioita. Jumala on yksioikoisempi. Hän on antanut pyhän sanansa, jonka mukaan ihmisen on elettävä ja jos se ei jollekulle kelpaa, niin maksakoon sitten tekojensa seuraukset täysimääräisesti tai mieluummin vielä pienten ylimääräisten rapsujen kera. Tämän Jumala-kuvan mukaan Jumala ei rakasta syntistä, mutta hän yrittää sietää ja kestää. Tähän Jumala-kuvaan sopii ajatus, että Jumala kyttää ja vaanii syntisiä. Hän on taivaallinen ylipoliisi, joka nauttii saadessaan käyttää valtaansa rangaistakseen ihmisiä pikkurikkomuksistakin. Tunteettomasti, jos ei ihan pilkallisesti hymyillen, hän ojentaa sakkolapun lakia rikkovalle pulliaiselle. Paljon ei puutu, että Jumala on yrmeä ja pahansuopa niskureita kohtaan. Heidän paikkansa taivaallisissa ilojuhlissa ei ole pitopöydän parhaat paikat, vaan mieluummin ovensuu ja antimet ovat parempien jäljiltä jääneet kaluttaviksi tarkoitetut luut.

Jeesus yllättää kuulijansa Jumala-kuvalla, opetuksellaan, millainen Jumala on. Piispa Gustaf Aulénilta kysyttiin kerran: ”Uskotko Jumalaan?” Tavanomaisen vastauksen sijasta piispa vastasi: ”Se riippuu siitä, millaista Jumalaa sinä tarkoitat.” Tämä ei ole mitään saivartelua eikä viisastelua. Asian ydin on siinä, millaiseen Jumalaan meidän pitäisi uskoa. Fariseuksilla ja Jeesuksella on eri Jumala, jos ajatellaan Jumala-kuvan sisältöä. Jeesuksen Jumala toimii fariseuksista täysin käsittämättömällä ja odottamattomalla tavalla. Jumala lähtee jopa etsimään syntisiä. Jumala on kuin paimen, joka tekee työtä vuorotta, valvoo yöllä hyeenojen ulvoessa, pitää tarkasti silmällä laumaansa satoi tai paistoi, oli helle tai jäätävän kylmää, aseistautuneena sauvaansa nojaten hän pitää silmällä hajalla olevaa laumaansa. Hän kantaa vastuun jokaisesta laumansa jäsenestä, laskee lampaiden luvun ja lähtee etsimään kadonnutta. Yksikin on hänelle tärkeä, joka ainoa.

Tämä on evankeliumi. Joku on sanonut, että tämä on evankeliumin evankeliumi. Jumala iloitsee syntisestä, joka kääntyy. Jumalalle vahingonilo ei ole paras ilo. Hän iloitsee syntisen kääntymisestä. ”Syntisestä, joka kääntyy.” Ehkä me toivoisimme Jumalalta vielä enemmän: että hän iloitsisi kaikista ihmisistä ja antaisi heidän elää niin kuin haluavat eikä pitäisi niin tarkkaa kirjaa synneistä. Lievätkö monet niistä, jotka ilmoittavat kyllä uskovansa Jumalaan, mutta ei sellaiseen Jumalaan kuin kirkko opettaa, pitävät mielessään kuvaa lepsusta Jumalasta, joka ei turhista nipota. Ikään kuin Jumala olisi sellainen isä tai äiti, joka antaa lapsilleen paljon vapauksia. Ei ole kotiintuloaikoja eikä muitakaan rajoja. Tämä lapsiystävällinen vanhempi antaa lapselle alkoholiakin, että tämä oppisi sitä käyttämään sivistyneesti jo nuoresta pitäen. Ja hän antaisi lapsensa tupakoida, koska hän haluaa luoda lapselleen vaikutelman vanhemmasta, joka rakastaa lastaan niin paljon, että sallii hänelle sitäkin, mikä yhteiskunnan lain mukaan on kiellettyä. Hän oikeastaan ostaa lapseltaan itselleen hyväksyntää anteliaana vanhempana. Tällaiseen peliin ei ainakaan Jumala mene mukaan. Hän uskaltaa olla vanhempi. Ei hän aseta rajoja sen tähden, että haluaisi näyttää valtaansa, vaan tietäen, mikä hänen lapselleen on parhaaksi. Hän tuntee ihmiselämän viettelykset ja kiusaukset ja ihmisen heikkouden. Eikä Jumala mielellään rankaise, mutta sallii kyllä elämän joskus opettaa meitä kantapään kautta, mitä seurauksia synnistä on. Jumala siis vihaa syntiä, vaikka rakastaakin syntistä. Jumala iloitsee syntisestä, joka kääntyy. Kääntyminen on mielenmuutos, paluu Jumalan syliin. Kääntyminen, josta käytetään myös nimeä parannus, ei tarkoita yritystä elää vastedes paremmin, töppäilemättä. Kääntyminen ei ole omatekoista parannusta, jolla voi ansaita Jumalan rakkauden. Kääntymys on katuvan tunnustamista, että on tehnyt väärin, ei vain ihmisille, vaan myös Jumalalle. Silloinkin, kun ei ole rikkonut ihmisiä vastaan, on voinut rikkoa Jumalaa vastaan. Kääntymys on paluuta Jumalan luo. Se on turvautumista Jumalan anteeksiantoon.

Eikö se ole kovin kepeää ja helppoa uskonnollisuutta, että voi noin vain rikottuaan aina palata pyytämään anteeksi? Ei voine sanoa niin. Synti jättää aina jälkensä, arpensa. Anteeksisaaminen ei poista kaikkea mielipahaa ja vahinkoa, minkä ihminen on teoillaan aiheuttanut. Synti voi myös paaduttaa. Siitä tulee tottumus ja tapa, josta ei kohta enää haluakaan päästä eroon. Se on kuin huume, siitä tulee riippuvaiseksi. Sen tähden siihen ei voi suhtautua kevytkenkäisesti.