Tuhlaajapoika ja hänen veljensä

11 Jeesus jatkoi:

"Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. 12 Nuorempi heistä sanoi isälleen: 'Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.' Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. 13 Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. 14 Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. 15 Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. 16 Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.

17 "Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: 'Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. 18 Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. 19 En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.' 20 Niin hän lähti isänsä luo.

"Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. 21 Poika sanoi hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.' 22 Mutta isä sanoi palvelijoilleen: 'Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. 23 Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! 24 Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.' Niin alkoi iloinen juhla.

25 "Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. 26 Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. 27 Palvelija vastasi: 'Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.' 28 Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, 29 mutta hän vastasi: 'Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. 30 Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!' 31 Isä vastasi hänelle: 'Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. 32 Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.'"

Tunnetuimpia tuhlaajapoikakuvauksia on varmasti Rembrandtin Tuhlaajapojan paluu Pietarin Eremitaasissa: The Return of the Prodigal Son, Rembrandt van Rijn, 1668. The State Hermitage Museum, St. Petersburg. Teoksen hankki Eremitaasiin Katariina Suuri vuonna 1766.

Taulussa näkyy kuusi hahmoa. Kolme niistä on valaistu, joten huomio kiinnittyy ensiksi niihin. Kaksi kuvan hahmoa on niin hämärässä, että niitä tuskin edes erottaa. Taulun hahmot ovat piirissä ja katsoja kokee itsensä osaksi samaa piiriä. Isän kädet sulkevat polvistuneen, kaljun rääsyläispojan isän syliin. Vieressä oleva lierihattuinen hahmo on itse Rembrandt, todistajana. Taiteilija on halunnut kertoa katuvan pojan ja anteeksiantavan isän suhteesta monin yksityiskohdin. Jokaisella eleellä ja jokaisella yksityiskohdalla on maalauksessa sanomansa. Pojan jalkaterän asennot, ehjänä säilyneet tai rispantuneet vaatteet kertovat tuhlaajapojan matkasta ja hänen kotiinpaluustaan. Isän vartalon asennot ja hänen ilmeensä ja koko olemuksensa kertoo täyttymyksensä saaneesta kaipauksesta. Kaikesta näkee, miten isä on ikävöinyt poikaansa ja miten rakkaudellisesti hän sulkee lapsensa syliinsä. Kaikkein puhuttelevin kohta on taulun kultaisessa leikkauksessa, sen valoisimmassa kohdassa. Siinä ovat isän kädet, siunaavat kädet. Noissa käsissä on jotain sangen merkillistä. Isän oikea käsi on selvästi vasenta kättä herkemmän ja hennomman näköinen. Voisiko sanoa, että se on naisellisempi käsi. Ja mihin kohtaan tuo herkempi käsi on asettunut? Se on sillä kohtaa pojan selkää, johon hänen omat kätensä eivät yllä. Jokaisella meistä on selässämme kohta, jota ei itse yllä raapimaan, jos kutittaa. Rembrandtin taulussa omien käsien ulottumattomissa oleva kohta on armon paikka. Anteeksiantava käsi koskettaa sitä kohtaa, johon omat mahdollisuudet eivät yllä, Se, miten hellästi tuo isän oikea käsi antaa anteeksi, on Rembrandtin maalauksen tärkein ja evankeliumia tihkuvin kohta. Isän maskuliinisempi vasen käsi lepää pojan olkapäällä kuin rohkaisten, tarjoten tulevaisuuden ja toivon. Jeesus kertoo tuhlaajapoikavertauksessa, että isä odotti kotipihalla poikaansa palaavaksi. Muutenhan hän ei olisi nähnyt poikaansa jo kaukaa. Jeesus kertoo myös sen, että isä juoksi poikaansa vastaan, sulki tämän syliinsä ja suuteli häntä. Jos evankeliumeista ei olisi säilynyt kuin tämä yksi kohta, se olisi jo riittänyt kertomaan kristillisen uskon ydinsanoman ja paljastamaan Jumalan olemuksen rakastavana Isänä.

Kolmas valaistu figuuri on tuhlaapojan veli, isän ja pojan kohtaamisen päätodistaja, joka katsoo tapahtumaa jurona ja pidättyvänä. Hän ei kurotu kohti eikä hymyile. Hän ei toivota veljeään tervetulleeksi kotiin.

Rembrandt maalasi Tuhlaajapojan paluun vähän ennen kuolemaansa. Se oli hänen oman myrskyisen ja tuskaisen elämänsä loppuselvitys. Rembrandt oli itse kulkenut nuorena tuhlaajapojan tien. Hän oli ylpeä, rahanahne ja tunteeton. Vastoinkäymiset alkoivat, kun hän menetti ensin poikansa, sitten kuoli ensimmäinen tytär ja parin vuoden kuluttua toinen tytär. Hänen vaimonsa Saskia kuoli, kun heidän nuorin lapsensa oli yhdeksän kuukauden ikäinen. Rahahuolet kasvoivat niin suuriksi, että hän vuonna 1656 joutui luovuttamaan koko omaisuutensa velkojilleen.. Rembrandt kuoli köyhänä ja yksinäisenä vuonna 1669.

Jeesuksen kertomista suurista tarinoista yksi koskettavimpia on kertomus ns. tuhlaajapojasta. Se on koskettava sen tähden, että se tulee lähelle. Siinä on paljon hyvin tuttua, voisiko sanoa, että ihan omaa elämäämme. Pieni lapsikin koettelee vanhempiensa rakkautta läimäyttämällä joskus oven takanansa kiinni ilmoittaen jättävänsä ikuiset hyvästit eikä palaa enää takaisin kotiin. Vanhempien ei tarvitse jäädä odottamaan routaa ajamaan porsasta takaisin kotiin. Jonkin aikaa metsässä mökötettyään lapsi luikkii häveten takasin kotiin. Näin kertoo mm. runoilija Anna-Maija Raittila lapsuudestaan kirjassa Luottamuksen pyhiinvaeltaja.

Tämä on pientä sen rinnalla, että jostakin lapsesta tulee perheensä musta lammas, hyvässäkin perheessä. Aina joku sortuu huonoille teille. Alkoholi on useimmiten syynä elämän alamäkeen. Siinä menee maat ja mannut, menee perhe ja jos ei isän, niin leskiäidin omaisuus, kun poika aina laatii hyvän selityksen ja saa äidin uskomaan pojan parannuksentekoon, eikä äiti henno kieltäytyä. Ei voi panna pojallensa lähestymiskieltoa. Harva näin pitkälle rappioitunut pystyy nousemaan aitoon parannukseen. Mutta moni saa, pohjalla käytyään uuden motivaation elämälleen ja pystyy nousemaan rappiolta. Siinä saattaa olla uskoon tuleminenkin apuna.

Monen tuhlaajapojan tarina ei ole ihan niin dramaattinen. Murrosiän kapinointi vain etäännyttää kodista. Jos tulee loukattua vanhempia, on vaikea solmia katkennutta yhteyttä. Ylpeys pitää ihmisen erillään vanhemmista, jotka eivät parhaimmillaan kanna kaunaa pojan kolttosista. He olisivat valmiit antamaan anteeksi ja toivoisivat lapsen yhteydenottoa voidakseen ilmoittaa, etteivät he kanna kaunaa hänelle.

Tuhlaajapojan tarina voidaan ymmärtää siis ihan inhimillisenä draamana, kuten elokuvassa Eedenistä itään. Elokuva on kuitenkin enemmän toisinto Vanhan testamentin kertomuksesta toisesta veljesparista Kainista ja Aabelista. Tuhlaajapoika yrittää elokuvassa ansaita isänsä rakkauden, mutta ei meinaa millään onnistua.

Moni samaistuu kertomuksen vanhempaan veljeen. Kun ihan kiltti kodin lapsi, ei saakaan osakseen sitä huomiota, jonka toinen, harhateille joutunut, saa. Tämä teema tulee esiin uskoontulemistapauksissa. Nuorta, joka ei ole käynyt syntireissuillaan, vaan on aina pysynyt kiltisti lapsuudenuskossaan, jää sen varjoon, joka rinta rottingilla kertoo syntielämänsä harharetkistä. Kaikki ihailevat häntä, joka on kääntynyt uskoon rötöskierrostensa jälkeen. Toinen ei pysty edes kertomaan uskoontulemisensa päivämäärää. Hän ei pysty todistamaan hengellisessä kokouksessa. Mitäpä hänellä olisi sanottavaa! Ei voi kehua syntielämällään. Mutta jos hän on oikein rehellinen, häntä hävettää synneistä suurin, kateus, jolla hän ajattelee tuota äsken kääntynyttä palavaa todistajaa.

Rippikoulussa tuhlaajapoikakertomuksesta tehdään usein toimintatapahtuma. Rippikouluikäiset nuoret ovat erittäin innostuneita samaistumaan hulttiopoikaan. Kertomuksen sanoma kääntyy silloin päälaelleen, kun yhtäkkiä muistellaan illalla, kuinka sikamaisen hauskaa oli bailata kuin se tuhlaajapoika. Eikö kertomuksen opetus pitänyt olla se, että hulttion hauskuus loppui hyvin lyhyeen. Se oli kuin kupla, joka haihtui. Lyhyestä ilosta tuli pitkä itku. Hauskuus oli vain teennäistä ilonpitoa. Siitä jäi paha maku suuhun. Tuhlaajapojan vanhemmalla veljellä oli juuri tällainen harhaluulo, että nuorempi veli oli saanut ansiottomasti nauttia sellaisista iloista, joita vaille hän oli jäänyt. Hän oli siitä veljelleen kateellinen. Mutta ihan aiheettomasti. Ei syntielämää kannata kadehtia. Sen hauskuus on pettävää. Älköön kuitenkaan kukaan eläkö siinä väärinkäsityksessä, että kaikki hauska on vääjäämättä syntiä!

Tutun kertomuksen ongelmana on se, että samaistumiskohteemme on jompikumpi pojista ja sillä perusteella annamme nimenkin koko kertomukselle. Jeesus ei ole nimennyt kertomusta tuhlaajapojaksi. Eikä hänen kertomuksensa painopiste ole pojassa, vaan isässä. Palestiinalaista kulttuurikontekstia ajatellen kertomus oli hyvin odottamaton ja pöyristyttävä: että isä antaa etukäteen omaisuudesta osuuden etukäteen nuoremmalle pojalle ja sallii tämän lähteä näin tuhlaamaan ja että hän vielä ottaa kaiken rötöstelyn ja moraalittoman elämän jälkeen pojan vastaan. Että vanha isä juoksee poikaa vastaan, on kaikkein epätodellisin ja odottamattomin ilmaisu. Eivät palestiinalaisessa kulttuurissa isät juosseet, eivät edes poikaansa vastaan. Eikä missään tapauksessa huonoilla teillä ollutta poikaa vastaan. Kertomuksen kuvaus hulttiopojan ajatuksista, mitä hän sanoo isälleen, ettei toivokaan pääsevänsä takaisin lapsen asemaan, vaan ainoastaan sitä, että pääsisi edes palkkalaiseksi kotiinsa, kuvaa pojan optimaalista mahdollisuutta saada osakseen isän hyväksyntää. Poika pitää isän armollisuuden maksiimina sitä, että isä ottaa hänet palkkalaisekseen. Mutta ehkä tuossa kulttuurikontekstissa sekin oli liikaa toivottu. Isä ottaa palkkalistoilleen vain hyvämaineisia, rehellisiä ja nuhteettomia työntekijöitä eikä isän luottamuksen pettäneitä. Parhaassa tapauksessa isän olisi voinut kuvitella ottavansa pojan vastaan, mutta selkänsä hänelle kääntäen ja ankaria katumusharjoituksia vaatien. Meikäläisessä kulttuurikontekstissa isä olisi epäilemättä vaatinut Koivuniemen herran tai remmin käyttöönottoa ajatuksella, että ainakin selkäsaunan poika tarvitsee, ettei hän luule niin helpolla selviävänsä. Rikos vaatii rangaistusta.

Mutta kertomus kertoo isän juosseen poikaa vastaan. Hän oli ikään kuin koko ajan odottanut pojan paluuta. Ja juostakseen vastaan hänen piti koko ajan tähyillä tielle kuin odottaakseen poikaa kotiin palaavaksi. Kertomus osoittautuu tässä kohden aivan uskomattomaksi. Isän rakkaus poikaansa, hulttiolastaan kohtaan on niin suuri, että hän unohtaa kaikki muut tärkeät tehtävänsä ja on jatkuvassa passissa odottaen poikaansa palaavaksi, minkä jälkeen hän juoksee poikaansa vastaan eikä vaadi mitään katumusharjoituksia, vaan sulkee pojan syliinsä.

Kertomus on viesti Jeesuksen julistamasta sanomasta uskonnollisessa ympäristössä, jossa paheellista elämää moralisoitiin ankarasti, nimenomaan tietynlaatuista julkisyntisyyttä. Omahyväisyydestä, kateudesta ja ylpeydestä yhtä vähän kuin ahneudestakaan ei puhuttu mitään, näistä myöhemmin kirkon historiassa kuolemansynneiksi luokitelluista henkisistä ja hengellisistä ominaisuuksista. Epäisänmaallisuus ja haureus olivat pahimman luokan syntisyyttä, joiden kanssa kunnon uskovat eivät halunneet olla missään tekemisissä, vaan eristäytyivät heistä ja katsoivat heitä alaspäin nenänvartta pitkin paheksuvasti. Varsinaisesti kertomus rakastavasta isästä ei ole tarkoitettu allegoriseksi vertaukseksi Jumalasta, joka Lutherin sanoja siteeratakseni rakastaa meitä niin kuin paras mahdollinen isä. Mutta soveltaen tämä on kyllä kertomuksen sanoma. Jumala on kuin paras mahdollinen isä. Hänen armonsa on avarampi kuin armottomien ihmisten tuomio. Jumala on armollisempi kuin mitä ikinä osaamme kuvitellakaan. Uskovien nimellä kulkevat voivat joskus sulkea uskon ovia niiltä, jotka eivät rohkene tunnustautua kristityiksi, koska he ovat tosiaan epäonnistuneet elämässään ja tehneet paljon syntiä ja tuntevat siksi kirkkoon tullessaankin tulevansa leimatuiksi. Kun vaaditaan synnin sanomista synniksi, niin silloin vaatimuksen esittäjät eivät luultavasti ajattele itseään, vaan joitakin toisia henkilöitä. He nauttisivat siitä, kun saisivat tuntea omaa paremmuuttaan toisiin syntisiksi luokiteltuihin verrattuina. Toisten moittiminen kohottaa omaa erinomaisuutta. Juuri tällaista ajattelua vastaan Jeesus hyökkää. Hän puolustaa heikkoja ja erehtyneitä ja uskoo, että kaipaavalla rakkaudella voitetaan Jumalan valtakuntaan itsensä epäkelvoiksi tuntevat syntiset. Kovuudella ja tuomitsemisella ei saavuteta ihmisiä Jumalan valtakuntaan, vaan hyvyydellä ja armahtavaisuudella.