Valvomisen sunnuntai  Lappeenrannan kirkko 16.11.2003

Virret: 148, 709, 127, 152, 149:1- , (151, 524), 163.

Evankeliumi: Evankeliumi: Matt. 24: 36-44

Jeesus sanoi opetuslapsille:

»Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä. Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee. Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa viljaa: toinen otetaan, toinen jätetään.

Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, mihin aikaan yöstä varas tulee, hän valvoisi eikä antaisi murtautua taloonsa. Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.»

 

 

”Taitaa tulla pian maailmanloppu”, olen kuullut monen, etupäässä vanhemmanpuoleisen ihmisen sanovan tarkkaillessaan nykyajan ilmiöitä, nälkää, terroria, raaka-aine- ja energiaongelmia, jäte- ja saasteongelmia ja ennen kaikkea ydinsodan uhkaa. Millennium, vuosituhannen vaihde, oli erityinen syy odottaa lukusymboliikkaan liittyvää määräajan umpeutumista. Kirkkokin ”takoi siihen aikaan, kun rauta oli kuumaa” eli julkaistiin mielenkiintoinen Ilmestyskirjan selitysteos, joka taisi liittyä televisiossa esitettyyn sarjaan, jossa piispa Riekkinen vaelsi Ilmestyskirjan eksoottisissa maisemissa ja selitti Raamatun uhkakuvien merkitystä. Jos vuosituhannen vaihde ehti jonkun intomielisen mielikuvitusta kiihottamaan, niin nyt on varmaan jo tullut jäitä hattuun ja tyynnytty vallitseviin olosuhteisiin: elämä jatkuu. Tässä ajatuskulussa kristillinen kirkko ei pistä viimeisten aikojen odotusta koskevaa opetustaan naftaliiniin odottamaan uusia aikoja, jolloin lopunajat taas herättävät intohimoja. Ei, kirkolle puhe lopunajoista ei ole opportunistista soveliaiden aikojen odotusta, että taas päästäisiin puhumaan mieliä kiihottavasta aiheesta. Joka pyhä tunnustamme kristillisen uskomme: Jeesukseen Kristukseen, …joka istuu Isän oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.  Joka vuosi siis vietetään pienessä mittakaavassa maailmanlopusta muistuttavaa kirkkovuoden loppua. Samaa teemaa jatketaan vielä uuden kirkkovuoden alussa, adventinaikana. Kristillinen lopunajan sisältö on Kristuksen paluun odotusta.

Kristuksen paluu merkitsee tämän maailmanajan loppua. Raamatulliset apokalypsin nimellä tunnetut lopunajat kuvaukset sisältävät kuitenkin myös historiassa ja luonnossa tapahtuvia mullistuksia, mitkä tavallaan luovat sillan nykytodellisuuteen, jossa maailmaa uhkaa tuho, minkä syynä näyttäisi olevan ihmisen ahneudesta aiheutuvat ekologiset ongelmat ja sodankäynti, varsinkin ydinsodan uhka. Ei tarvitse jäädä odotteleman aurinko nimisen hehkulampun loppuun kärähtämistä.

UT:n opetuksessa maailmanloppu näyttää olevan paljon lähempänä kuin mitä se on tähän mennessä osoittautunut olevan. Vapahtajamme Jeesus Kristus, kuten varhaiskristitytkin, puhuivat pikaisesta maailmanlopusta. Jeesus kuitenkin toteaa, ettei sitä ajankohtaa kukaan tiedä, ei edes hän itse; vain Jumala tietää. Tässä mielessä Raamattu ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että maailmanlopun tapahtuminen viipyy kauemmin kuin luullaan.

Toiseksi Raamattu kertoo, että maailmanlopun keskeinen sisältö on Vapahtajan Jeesuksen paluu. Tämä ei ole mikään luonnontieteellinen totuus, vaan uskonvarainen asia. Se perustuu toiselle uskonasialle, Jeesuksen ylösnousemiselle kuolleista, mitä asiaa ei voi tieteellisesti todistaa, mutta apostolit ovat olleet eläviä todistajia, Ylösnousseen kohdanneita. Raamatun kertomukset lopunajoista tyydyttävät kaiken kaikkiaan erittäin vähän inhimillistä uteliaisuutta. Mutta ne antavat elämälle selvän tarkoituksen ja sisällön. Vaikka näitä kertomuksia ei voi todistaa historiallisesti todenperäisiksi, ei niitä voi vääriksikään todistaa. Entinen opettajani yliopistosta, teol.lis. Maunu Sinnemäki kertoo, että hänen hurskaalla mummollaan oli lapsenomainen usko Kristuksen paluusta tuomiolle vielä hänen omana elinaikanaan. Maunu Sinnemäki kertoo itsekin pikkupoikana ikkunan ääressä tähyilleensä taivaalle, josko Kristus jo tulisi tempaamaan omansa pilviin häntä vastaan. Tämä usko perustuu 1. Tess. 4. lukuun, jossa Paavali Kristuksen pikaisen paluun odotuksessa selvittelee, onko jo kuolleiden ja Kristuksen saapuessa vielä elävien kristittyjen osa jotenkin keskenään hyvin erilainen (1 Tess. 4: 16-17). Tämä tempaaminen Herraa vastaan on siis sen kristillisen sukupolven osa, joka elää Kristuksen palatessa. Nyt on arviolta 65 sukupolvea kristittyjä jo kuollut vuorollaan ja tulee herätetyksi viimeisenä päivänä, niin kuin hautaan siunaamisen keskeisenä asiana aina mainitaan. Onko meidän osamme kuolema vai tuo tempaaminen, ei ole niin tärkeä kysymys kuin joidenkin kristittyjen taholta esitetään. Vaaditaankin, että pappien pitäisi puhua nyt vain Kristuksen paluusta. Ei ole muuta yhtä tärkeää. Niin, mikä siis onkaan tärkeää?

Kolmanneksi: kukaan ei ole kai asettanut kyseenalaiseksi sitä, että tärkeätä on valvominen, josta tämä kirkkovuoden pyhä on saanut nimensä. Mikä sisältö valvomiselle annetaan, siitä voidaan olla vähän eri mieltä. Valvominen ei ole jatkuvassa maailmanlopun tunnelmassa elämistä, puhumattakaan kauhusta ja paniikista! Valvominen ei ole jatkuvaa hartauselämää työnteon kustannuksella ja laiminlyömisellä, mitä tapahtui jo Tessalonikassa apostolin ensimmäisen lähetyssaarnan seurauksena ja on tapahtunut eri aikoina sen jälkeen. Tältä ajalta on tallentunut usein asiayhteydestään irrotettu apostolin kehotus: Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä! Tessalonikalaiset odottivat niin innokkaasti Herran paluuta, että laiminlöivät arkisen työn. Mikäli Jeesuksen sanat hänen tulemisensa ajankohdasta otetaan kirjaimellisesti, silloin ihmiset ovat arkityössään, kuka peltotöissä, kuka kotiaskareissa. Kun Kristus noutaa omansa, hän ei välttämättä nouda heitä kirkoista eikä kodeistaankaan, kun nämä ovat parhaillaan rukoilemassa, vaan hän noutaa heidät arkisen työn äärestä. Samalla työpaikalla voi hyvin olla joku, joka ei ole hänen omansa. ”Toinen otetaan, toinen jätetään”. Kristityltä valvominen ei edellytä erityistoimia. Maailmanloppu ei aiheuta paniikkia eikä järjestelyjä. Uskonpuhdistajamme Martti Lutherin kerrotaan opettaneen: ”Jos minulle sanottaisiin, että huomenna tulee maailmanloppu, niin tänään menisin ja istuttaisin omenapuun.” Hän jatkaisi siis edelleen elämäänsä ja arkisia askareitaan niin kuin mitään ei olisi odotettava tapahtuvaksi. ”Käsi aurassa ja sydän taivaassa” on jatkuvasti ajankohtainen ja ytimekäs kristityn elämänasenne. Valvominen merkitsee elämän antamista Jumalan ja Vapahtajan käteen, uskossa turvautumista häneen, erityisesti syntien anteeksiantoon. Valvominen merkitsee myös kristillistä kilvoitusta esim. siihen malliin kuin apostoli Paavali kertoi tekevänsä: ”Teen kaikkeni, että minulla aina olisi puhdas omatunto Jumalan ja ihmisten edessä.”(Apt. 24:16). Kristityn elämänasenne ei voi olla suruttoman ja välinpitämättömän hällä väliä – asenne. Ymmärtääksemme, mitä valvominen on, auttaisiko vielä Jeesuksen käyttämä kuva varkaista. Emmehän varaudu varkaiden tuloa varten olemalla valveilla koko yön, vielä vähemmän kiertämällä taloa kuin yövartija. Ei, varustamme talomme kunnollisilla lukituksilla ja muilla turva- ja hälytyslaitteilla, minkä jälkeen nukumme yömme rauhassa. Vielä sanon, että valvominen on hengellisen elämän hoitamista, ettei kenellekään jäisi asia epäselväksi. Hengellistä elämää hoidetaan Raamatunluvulla, rukouksella ja ripillä sekä seurakuntayhteydellä, mikä tarkoittaa yhteistä jumalanpalvelusta. Vanhojen heränneiden puhe kunnossa olevasta passista, joka olisi hyvä olla aina voimassa viimeistä matkaa varten, tarkoittanee ennen kaikkea jokapäiväistä parannusta eli rippiä.

Kun päivät erheet on illalla tunnustettu, voi käydä huoletta levolle, tulipa loppu sitten kuoleman tai Kristuksen paluun muodossa. Kristuksen paluu, joka siis on kristillisen maailmanloppu – käsityksen varsinainen sisältö, ei saata kristittyjä paniikkiin, ei kauhuun, vaan sitä odotetaan iloisesti ja vapautuneesti: ”Kun maailmanlopun ennusmerkit alkavat tapahtua, sanoo Jeesus, niin rohkaiskaa itsenne ja nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.” Kristuksen tulon odotus liittyy paremman tulevaisuuden odotukseen, pyhäinpäivän sanomaa muistellen toivo siitä huomisesta, jolloin surevan itku vaihtuu nauruksi, sorretun osa oikeudenmukaisuuden voitoksi, köyhän ja nälkäisen osa yltäkylläisyydeksi. Kristuksen palatessa tosin tapahtuu yksi kauhistuttava asia, tuomio. Kristuksen armoistuimen eteen tässä ajassa vavisten vaipuneelle ei tuomioistuin kuitenkaan enää ole paha paikka. Vaikka näin sanonkin, älköön kukaan langetko ylpeyteen ja ylimielisyyteen. Valvominen olkoon meille samaa kuin Heprealaiskirjeen kirjoittajalle: ”Valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin… kehottakaamme toisiamme sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän” (Hep. 10: 24-25). Tämä armonaika, jokainen elämämme päivä, on valmistautumisaikaa Kristuksen saapumiselle. Erillistä aikaa ei ole. Yhdessä piirroksessa on asia ilmaistu selkeästi. Joku nuorukainen voivottelee siinä ahdistuneesti näin: elämme parhaillaan lopun aikaa. Vieressä on toinen piirros, jossa nuorukainen sanoo vapautuneesti iloiten: Lopunaika alkoi 2000 vuotta sitten.

Kutsu valvomiseen on armoa. Meidän on lupa kiinnittää sydämemme taivaaseen laskelmoimatta aikoja ja unohtamatta työtämme.