20. sunnuntai helluntaista (pöytälaatikkosaarna 14.10.2012)

Joh. 7: 40–52

Jeesuksen sanat kuultuaan jotkut väkijoukosta sanoivat: »Tämän täytyy olla se profeetta.» Toiset sanoivat: »Hän on Messias.» Mutta toiset epäilivät: »Ei kai Messias Galileasta tule! Kirjoituksissahan sanotaan, että Messias on Daavidin jälkeläinen ja tulee Betlehemistä, Daavidin kotikaupungista.» Näin ihmiset alkoivat kiistellä hänestä. Muutamat halusivat ottaa hänet kiinni, mutta kukaan ei kuitenkaan käynyt häneen käsiksi.
    Jeesusta pidättämään lähetetyt miehet palasivat ylipappien ja fariseusten luo, ja nämä kysyivät: »Miksi ette tuoneet häntä?» Miehet vastasivat: »Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.» Silloin fariseukset sanoivat: »Oletteko tekin antaneet eksyttää itsenne? Onko kukaan hallitusmies uskonut häneen? Tai yksikään fariseus? Tuo rahvas ei tiedä laista mitään - kirottuja kaikki!» Silloin Nikodemos, joka itse oli fariseus ja oli aiemmin käynyt tapaamassa Jeesusta, sanoi: »Eihän meidän lakimme mukaan ketään voi tuomita, ennen kuin on kuultu häntä ja otettu selville, mitä hän on tehnyt.» Mutta toiset sanoivat hänelle: »Taidat olla itsekin Galileasta. Tutki kirjoituksia, niin opit, ettei Galileasta tule profeettaa.»

Eräs kollegani sanoi tulevansa paremmin toimeen ihan tavallisten ihmisten kuin tosiuskovaisten kanssa. Se on aika rohkeasti ja vavahduttavasti sanottu. En tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella, mutta Jeesuksesta tiedän sen, että hän ei tullut toimeen aikansa tosiuskovaisten kanssa.  Siihen oli monia syitä. He olivat olevinaan muita ihmisiä parempia ja Jumalalle kelpaavia. Useimmat heistä kuuluivat fariseusten hengelliseen ryhmään. Siitä on juontunut meidän (kirkolliseen) kielenkäyttöömme sana farisealaisuus, joka ymmärretään tekopyhyyden synonyymiksi. Tämä leima ei kyllä tee täyttä oikeutta fariseuksille. Olipa niin tai näin Jeesuksella oli ainainen nokkapokka fariseusten kanssa. He olivat niin erilaisia. Fariseukset ja heitä lähellä olevat lainoppineet, siis konservatiiviset raamatuntutkijat, katsoivat oikeudekseen halveksia tavallista oppimatonta, koulua käymätöntä ja sivistymätöntä rahvasta. Heistä käytettiin nimitystä ”maan kansa”, mikä olisi ehkä osuvinta suomentaa sanaksi ”maalaisia”, vaikkei tähän ilmaisuun välttämättä sisälly suomen kielessä halveksunnan vivahdetta. Mutta on muistettava että sana pakana tarkoittaa alun perin ihan samaa, maalaista. Uskovaiset katsoivat olevansa sellaista ”bättre folkia”, etteivät he pitäneet mahdollisena naittaa poikaansa tai tytärtään oppimattomille. Heidän mielestään ”lakia tuntematon kansa on kirottu”. Rahvaan kanssa veljeilystä ei tule onni tupaan. Ei tule Jumalan siunausta. Tulee onnettomuus. Uskovaisten ei ollut sopivaa lausua heistä mitään hyvää todistusta eikä heitä saanut käyttää oman asiansa puolestapuhujina; heille ei voinut uskoa salaisuuksia eikä heitä voinut nimittää orpojen holhoojiksi eikä hyväntekeväisyysvarojen kassanhoitajiksi eikä edes ottaa heitä matkakumppaneiksi. Uskovaisten ei ollut lupa vierailla rahvaan kodeissa eikä kutsua heitä omaan kotiinsa vieraiksi. Jos mahdollista, heidän kanssaan piti välttää kaupankäyntiä. Niinpä fariseus siis koki oikeudekseen katsoa nenänvarttaan pitkin tavallista työmiestä, koska hän itse edusti hengellistä kermaa, Jumalan omaa kansaa, joka oli antautunut palvelemaan Jumalaa koko sydämestä, koko sielusta ja mielestä. Fariseukset pitivät Jeesusta toisen luokan rabbina, opettajana, jota sivistyneempi hengellinen eliitti ei voi pitää arvossa.

Jeesus puolestaan oli rahvaan ystävä. Hän aterioi heidän kanssaan, mikä palestiinalaisessa kulttuurikontekstissa tarkoitti sielun ystävyyttä ja tasaveroisuutta. Jeesus rohkeni koskettaa kultillisesti epäpuhtaita ja sairaita ja puhutella riivatuiksi leimattuja mielisairaita. Hän rohkeni puhutella myös naista, eikä edes ihan tavallista naista, vaan samarialaista ja pakananaista. Hän myös auttoi heitä ja osoitti rakkautta heitä kohtaan. Jeesus oli eri maata kuin hurskaat ja jumaliset. Uskonto ei ollut hänelle taakka, vaan elämän kantava voima. Hänen ei tarvinnut miettiä, mikähän kaikki on sopivaa ja lain sallimaa ja mikä kaikki hauska on laissa kielletty. Ei, hän näki elämän positiivisten silmälasien läpi. Kaikki, mitä Jumala on luonut, on meille lahjaksi annettu ja kiitoksen kanssa nautittavaksi tarkoitettu. Rakasta – ja tee sitten mitä haluat – sitä voisi pitää Jeesuksen elämänohjeena, vaikka se lause on lähtöisin kirkkoisä Augustinukselta.

Jos ei Jeesuksella oikein synkannut näiden tosiuskovien seura, ei hän tullut toimeen liioin aikansa laitostuneen uskonnon kanssa. Sitä edustivat ylipapit ja saddukeukset, jotka ovat saaneet nimensä ylipappi Saadokista. Nämä olivat miehittäjävallan kanssa liehitteleviä ylimyksiä, joille oli tärkeää turvallinen ja ylellinen elämä. Uskonnon varjolla kansaa saattoi rahastaa. Temppeli oli uskonnon pyhittämä rahastuslaitos. Uhrijärjestelmällä ruokittiin papistoa ja rakennettiin entistä hienompaa temppeliä Jumalan kunniaksi. Jeesus kävi ahkerasti synagogassa tapansa mukaan. Hän noudatti säntillisesti aikansa uskonnollista tapakulttuuria, mutta temppelin hän näki toisin. Hän nimitti sitä jopa ”rosvojen luolaksi” ja suoritti temppelin puhdistuksen, mikä tarkoitti sitä, että hän ajoi rahanvaihtajapankkiirit ja kyyhkystenmyyjät ulos temppelistä. Lisäksi hän ilmoitti, että tämä temppeli on tuhoutuva. Hän tavallaan siis veti maton alta temppeliveron kantajilta. Ei ollut järkeä maksaa temppeliveroa, koska temppeli kuitenkin pian hävitetään. Jeesuksen toiminta oli niin nöyryyttävä provokaatio temppeli-instituutiota vastaan, että siitä päivästä alkaen miehittäjävallan paikallinen nukkeparlamentti alkoi suunnitella Jeesuksen lynkkaamista. Uskonnollinen eliitti osoittautui kylmäveriseksi vallankäyttäjäksi, joka ei salli uskonnollisen järjestelmänsä horjuttamista.

Kun tämän pyhän teemana on usko ja epäusko, niin hämmästyttävää päivän evankeliumissa on se, että oikeaa uskoa edustaa uskonnollisen eliitin halveksima maan kansa. Ei sen tähden, että he olisivat olleet moraalisesti nuhteettomia ja Raamattunsa tuntevia, vaan sen tähden että he ottivat Jeesuksen julistuksen vastaan pelastavana ilosanomana. Jeesuksen Jumala on kaikkien Jumala ja Jumala on kaikille hyvä. Hän antaa aurinkonsa paistaa ja sateen sataa niin hyville kuin pahoille. Jumalan omiksi ei tulla omien hengellisten harjoitusten ja esimerkiksi kelpaavan moraalin takia, vaan siten, että otetaan Jumalan hyvyys vastaan. Usko on luottamusta Jumalan hyvyyteen, häneen turvaamista. Epäusko on sellaisen Jumalan hylkäämistä ja vastustamista, joka ottaa vastaan tuhlaajalapsia. Epäusko on sitä, että ihminen ottaa vallan määritellä, millainen Jumala on ja availee ja sulkee sen mukaan ihmisiltä portteja Jumalan luo.

Moni varmaan kysyy, mitä mieltä pitää olla nykyisestä laitoskirkosta. Sanoutuisiko Jeesus irti nykyisestä laitoskirkosta? Liittoutuisiko hän Luthersäätiön vai Nokia Mission kanssa? En rupea antamaan tähän yksityiskohtaista vastausta, mutta edellä sanotun perustella näyttää siltä, että Jeesus ei nipota lillukanvarsilla. Hän ei rakenna parempien uskovien ja oikeassa olevien kirkkoa. Hän rakentaa heikkojen, Jumalan laupeuteen ja hyvyyteen turvautuvien yhteisöä. Silti ei pidä luulla, että Jeesus olisi jotenkin löperö ja syntistä elämää vähättelevä vapaan moraalin edustaja. Taivaaseen mennään nöyrinä, omat heikkoudet ja puutteet tunnustaen, Jumalan armahtavaan laupeuteen turvaten.

Päivän evankeliumissa Nikodemos edustaa fariseusten ja saddukeusten linjasta poikkeavaa kolmatta suuntaa. Hän näyttää olevan omilla aivoillaan ajatteleva ja uskonnolliselle intuitiolle sijaa antava hengellinen etsijä. Hän uskaltaa olla kriittinen oman ryhmänsä joukkolynkkausmielialaa kohtaan. Hän ei uskalla puolustaa Jeesusta ihan suoraan. Hän arvostelee oman ryhmänsä ajattelua hienovaraisemmin ja muistuttaa siitä, että on toimittava lain mukaan. Syytettyä on kuultava eikä tuomiota pidä lausua puutteellisen informaation perusteella. Nikodemos oli ambivalentissa tilanteessa. Hän ei keksinyt, miten pitäisi menetellä. Hänen sydämensä vaati puolustamaan Jeesusta, mutta hänen järkensä epäili, kannattako uhrata omaa uraansa ja mainettaan vieraan opettajan takia. Nikodemoksen puoluetoverit osoittautuivat kiivasmielisiksi fanaatikoiksi, samanlaisiksi kuin nykymaailman äärimuslimit.  Nikodemoksella lienee nykyään paljon aatetovereita, sellaisia joiden mieli tekisi puolustaa uskonharjoitusta tai tunnustaa uskoaan Jumalaan, mutta tietyssä pilkkaseurassa ei rohkene oikein tunnustaa väriään. Pitäisi noudattaa sydämen tunnetta eikä laskelmoida Jeesuksen tunnustamisen kustannuksia. Kaikkein kalleimmaksi tulee Jeesuksen häpeäminen. Jeesus sanoo: ”joka tunnustaa minut ihmisten edessä, minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa”. Mutta joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa (Matt. 10:32-33).

Olisikohan nyt lähdettävä siitä, ettei niin kovasti arvostella toisten uskomista ja uskomattomuutta. Ei olla oikeassa olijoita eikä päällepäsmäreitä. Mietitään vain tätä omaa uskoa. Ja muistetaan se, että oikea usko tunnistetaan rakkauden teoissa.

Etusivu    Helluntaijakso