7. sunnuntai helluntaista 27.7.03  Messu

Rakkauden laki

   

Evankeliumi: Luuk. 6: 27-31

»Teille, jotka minua kuulette, minä sanon: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin. Anna jokaiselle, joka sinulta pyytää, äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinulta jotakin vie. Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.»

Virret: 520: 1-5, 700, 328:3-4, 414: 1-4,  262:1-, (465, 543), 342:4 tai 326:7-9

 

Harva Jeesuksen käsky on herättänyt niin paljon keskustelua ja väittelyä kuin käsky rakastaa vihamiehiä Moni pitääkin sitä yliampuvana eettisenä normina, jota on mahdotonta noudattaa. Siispä on syytä miettiä, mitähän käsky oikeastaan tarkoittaa. Kreikankielessä on kolme rakastamista tarkoittavaa verbiä suomenkielen yhden sanan asemasta. Ensimmäinen verbi tarkoittaa miehen ja naisen välistä eroottista rakkautta. Toinen sana tarkoittaa ystävien välistä rakkautta. Tämä sanan juuri on myös mm. sanassa filosofia = viisauden rakkaus. Olisiko tämä siis sukupuolten välisenä vain sitä platonista rakkautta? Kolmas rakastamista merkitsevä UT:n verbi on uustestamentillinen uudissana, jolle ei löydy vastinetta profaanista kreikasta. Se tarkoittaa hyväntahtoisuutta toista ihmistä kohtaan riippumatta siitä, mitä tämä toinen henkilö tekee meille; me päätämme osoittaa häntä kohtaan harkitusti ja tarkoituksellisesti hyväntahtoisuutta. Emme tietenkään voi rakastaa vihamiehiämme samalla tavalla kuin rakastamme lähimpiämme ja rakkaimpiamme. Se olisi luonnotonta, mahdotonta ja väärääkin. Mutta sellainen on mahdollista, että tähtäämme toisen ihmisen parasta, vaikka hän pilkkaakin, kohtelee huonosti tai peräti vahingoittaa meitä. Rakkaimpiamme emme voi olla rakastamatta. Puhutaan rakastumisesta. Se on tahdosta riippumaton tapahtuma. Myös parisuhteessa tarvitaan tahtoon perustuvaa rakkautta, vaikka siinä vaiheessa, kun avioliitto solmitaan, hääparin rakkaus voi olla tunteeseen perustuva. Mutta rakastumisen tunne ajan myötä lakastuu, ennemmin tai myöhemmin; ei mahda mitään. Vihamieheen kohdistuva rakkaus ei sen sijaan ole tunteeseen, vaan tahtoon perustuva. Kristuksen armon avulla voimme osoittaa tällaista rakkautta toista ihmistä kohtaan. Kukahan valtiomies se olikaan, jota epäiltiin liian lepsuun otteeseen suhteessa poliittiseen viholliseen. ”Paras tapa päästä eroon vihollisesta on tehdä hänestä ystävä”, tämä totesi. Se on kai kaiken nykyaikaisen poliittisen vuoropuhelun ja sukkuladiplomatian tarkoitus: kohdata ongelmat neuvottelupöydän ääressä ja tarjota ystävyyden ja yhteistyön kättä. Vaikka suomenkielessä ei olekaan monta rakkautta merkitsevää sanaa, arkielämän kanssakäymisessä ja yhteiskuntaetiikassa synonyymeina toimivat kiintymys, huolenpito, vastuu ja oikeudenmukaisuus. Rakkaus jää siten joko hengelliseen kieleen ja kotielämään tai valheelliseen kielenkäyttöön kuvaamaan hyväksikäyttöä, jolloin sanan merkitys kääntyy alkuperäisen vastakohdaksi..

Edellä sanotun perusteella voi tehdä muutamia johtopäätöksiä kristillisestä etiikasta.  Kristillinen etiikka on positiivista. Ei ole kysymys vain tekemättä jättämisistä, vaan tekemisestä. Jeesus antoi ns. kultaisen säännön joka velvoittaa toimimaan toisia kohtaan niin kuin toivoisimme heidän toimivan meitä kohtaan. Kultainen sääntö on uskontojen ja koko ihmiskunnan yhteistä maailmaneetosta, ei sellaisenaan yksin kristinuskolle ominaista korkeaa moraalia. Siitä huolimatta on merkille pantavaa, että sääntö esiintyy monilla kirjailijoilla ja opettajilla negatiivisessa muodossa. Muuan mies pyysi rabbi Hilleliä, suurta juutalaista opettajaa opettamaan koko lain niin ytimekkäästi ja lyhyesti, että hän ehtii sen kuulla yhdellä jalalla seisoen. Rabbi vastasi: ”Älä tee toiselle sitä, mitä itse vihaat. Siinä koko laki; kaikki muu on selitystä.” Suuri Aleksandrian juutalainen, filosofi Philon opetti: ”Älä tee toiselle ihmiselle sitä, mikä tuottaa sinulle kärsimystä.” Kreikkalainen puhuja Isokrates opetti: ”Älä tee toisille ihmisille sellaista, millä he aiheuttavat sinulle kärsimystä ja saavat sinut vihaiseksi.”  Antiikin stoalaisilla filosofeilla oli tapana opettaa: ”Älä tee toisille sitä, mitä et toivoisi itsellesi tehtävän.” Kiinalaiselta opettajalta Konfusiukselta kysyttiin: ”Voidaanko koko elämän eettinen normisto tiivistää yhteen sanaan ja sääntöön?” Vastaus kuului: ”Eikö vastavuoroisuus ole sitä. Älä tee toisille sitä, mitä et tahtoisi tehtävän itsellesi.”

Kaikki edellä ilmaistut säännöt ovat muodoltaan negatiivisia. Itse asiassa negatiivisen ja positiivisen säännön ero on siinä, että negatiivista on helpompaa noudattaa kuin positiivista. Voit olla kyllä varastamatta ihmisiltä mitään, mutta et pysty jakamaan kaikkea omaisuuttasi köyhille. Kristillisen etiikan ydin on toiminnassa lähimmäisen hyväksi eikä pahoista teoista pidättäytymisessä.  Näin Jeesus opetti vuorisaarnassaan esittäessään mallin esimerkilliselle elämäntavalle. Luther rakensi Vähässä katekismuksessaan käskyjen selitykset samalla periaatteella, niin että hän muotoili kiellot käskyiksi.

Jeesuksen etiikka meni ehkä vielä hieman askelta pidemmälle, vaikka tämä jatko ei kuulukaan päivän lukukappaleeseen. Mutta tekisi mieli mainita, että Jeesus rakensi opetuksensa tavanomaisuudesta poikkeamisen varaan. ”Mitä hyvää on siinä, jos te ystävät rakastatte toisianne; niinhän kaikki tekevät, pakanatkin.” Ei pidä verrata rakastamisen jaloutta ystäviin ja naapureihin ja saman heimon ihmisiin. Pitää verrata itseään Jumalaan, joka rakastaa jumalattomia, sellaisia, jotka eivät hänen rakkauttaan ansaitse, vaan vihoittavat hänen mielensä käytöksellään. Jumalan rakkaus ei tee erotusta syntisen ja pyhimyksen välillä. Vihollisrakkaus tekee meistä Jumalan kaltaisia.

Kultaisesta säännöstä on vielä nostettava esille se piirre, että lain painopiste ei ole teon tekijässä itsessään, vaan lähimmäisessä. Keskeistä ei ole se, että minä osoittaudun moraaliseksi. Pääasia on se, mitä tekoni saa aikaan toisessa ihmisessä. Tämä pätee myös ajatukseen tekojen ansiollisuudesta.  Koska kultainen sääntö ei edes mittaa minun moraaliani, en voi sen varjolla kerätä itselleni pisteitä. Missään tapauksessa lähimmäisiä rakastava elämäntapa ei ole uskonnollinen suoritus eikä taivaskelpoisuuden peruste.  Kristillinen uskomme ei ole suoritususkonnollisuutta. Ei tarvitse eikä pidä elää lain alla, lain, joka koko ajan piiskaa ja vaatii. Kristillinen usko on siis valoisaa elämänuskoa.  Saan elää iloisesti ja turvallisesti ilman mitään sellaisia vaatimuksia, joilla minun täytyy ansaita teoillani autuuteni. Ei niin. Laki voi kyllä ajaa minut Kristuksen luo, koska tarvitsen hänen anteeksiantoaan. Mutta saan mennä Kristuksen luo turvallisin mielin, tietoisena, että hän katsoo katuvaa laupeuden silmillä. Voin lähestyä häntä, niin kuin turvallisen kodin lapsi isäänsä. Kristilliselle uskolle ei ole luonteenomaista syntikurjuudessa piehtaroiminen, vaan turvallinen luottamus anteeksiantavaan Isään.

Tämän päivän maailmassa kultainen sääntö ohjaa meitä suhtautumaan myötämielisesti maahanmuuttajiin, pakolaisiin, köyhiin ja kodittomiin. Ei vain lähellä oleviin, vaan myös kaukana oleviin, televisioruudustakin silmiimme ilmestyviin hätää kärsiviin. Eettinen elämä kutsuu eläytymään toisen ihmisen asiaan, ”vaihtamaan paikkaa” hänen kanssaan, kävellä hänen mokkasiineissaan kappaleen matkaa intiaanien sanonnan mukaan, tai kulkea toisen housuissa suomalaisen sanonnan mukaan. On asetuttava sairaan, huonoissa oloissa elävän tai vastoinkäymisen kohdanneen ihmisen asemaan ja ajatella asiaa hänen kannaltaan. Etiikan ohjenuora on toisen ihmisen avuntarve.

Tähän messuun osallistuu sukukokouksen jäseniä. Suvun piirissä on sukulaisrakkautta. Se on luonnollinen ja hyvä asia. On helpompi kokea yhteenkuuluvuutta ja välittämistä suvun piirissä. Siinä on luontaista yhteenkuuluvuutta. Toisaalta on toki sanottava, että suvun piirissäkin voi olla ristiriitoja. Jo veljesten kesken on usein havaittavissa syvää ristiriitaa. Perintöriidat ajavat lähisukulaiset toistensa verivihollisiksi. Sellainen on hyvin surullista. En tarkoita, että teidän suvussanne olisi sellaista. Mutta sukuyhteys vaatii hoitamista niin kuin perheenjäsentenkin yhteys. On opeteltava elämään yhteydessä perheen jäseniin, kuuntelemaan toisia, kiinnostumaan heistä ja vaalittava perheen yhteyttä.  Tarvitaan myös anteeksi pyytämistä ja – antamista.