20. sunnuntai helluntaista Iltamessu (Lappeenranta) 29.10.00
Virret: 293:
1-3,
267:1-3, (117), 551:5-6
2 Kor.
1: 18-22
"? 18 Jumala voi todistaa, etten sano teille sekä: "Kyllä", että: "Ei." 19 Eihän myöskään Jeesus Kristus, Jumalan Poika, jota minä, Silvanus ja Timoteus olemme teille julistaneet, tullut ollakseen sekä "kyllä" että "ei", vaan hänessä toteutui "kyllä". 20 Ovathan Jumalan lupaukset, niin monta kuin niitä on, saaneet hänessä vahvistuksen. Siksi mekin vastaamme hänen kauttaan: "Aamen", Jumalan kunniaksi. 21 Mutta Jumala itse vahvistaa meitä ja teitä uskossamme Kristukseen, Voideltuun, ja on myös antanut meille voitelunsa: 22 hän on painanut meihin sinettinsä ja antanut meidän sydämiimme vakuudeksi Hengen.
Uskallatko uskoa? sitä on kysyttävä tänään uskon ja
epäuskon sunnuntaiksi otsikoituna pyhänä.
Tekisi yhtä lailla mieli kysyä: ”Uskallatko toivoa?” ja ”uskallatko
rakastaa?” Näihin kaikkiin asioihin sisältyy aatteellisuus ja arvolataus.
Uskominen merkitsee heittäytymistä elämään, joka ojentautuu luottamaan Jumalaan
ja noudattamaan hänen tahtoaan silloinkin kun se vaatii uhrauksia.
Kaikkien lähetyssaarnaajien isä Paavali Tarsolainen oli käynnillään Korintissa
perustanut sinne seurakunnan ja vakiinnuttanut sen toiminnan puolentoista
vuoden aikana (51-52), minkä hän siellä viipyi. Sitten
hän muutti Aigeian meren vastakkaiselle rannalle Efesokseen,
yhteen Rooman suurimmista metropoleista. Korintin seurakunta jäi toisten
johtajien johdettavaksi. Nämä johtajat sekä horjuttivat Paavalin arvovaltaa
että keskeisten kristillisten oppien luotettavuutta. 1. Korinttilaiskirjeestä
käy ilmi, etteivät he horjuttaneet vähempää kuin luottamusta Kristuksen
ylösnousemukseen. Paavalin mukaan ylösnousemususko on jotain hyvin perustavaa,
niin perustavaa, että jos siitä luovutaan, niin silloin voi samalla heittää
koko uskon roskikseen. Ylösnousemushan oli koko uuden uskon lähtökohta. Ilman
sitä ei olisi koskaan syntynyt mitään juutalaisuudesta erillistä kristillistä
uskoa. Korinttilaiset eivät uskaltaneet uskoa. Selkeä opetus on sellaista,
missä ei jahkailla puoleen ja toiseen, että asia voi olla niin ja voi olla
vähän näinkin. Paavali suoranaisesti kimpaantui. Kirjeillään, useammallakin
kuin mitä meille on säilynyt, hän yritti ojentaa seurakuntaa kristillisen uskon
vakaalle tielle. Ja hän teki merimatkankin lahden ylitse, kun eivät kirjeet
tuntuneet takaavan riittävää arvovaltaa.
Kohta on edessä uskonpuhdistuksen muistopäivä.
Silloin Luther naulasi Wittenbergin linnankirkon oveen tunnetut teesinsä. Tämän
sunnuntain aihe sopii hyvin siivittämään myös uskonpuhdistuksen ajatuksia. Tarvitaan
uskoa ja tarvitaan oikeaa uskoa. Oikea ei tarkoita oikeassa
olemista, vaan Raamatulla perusteltavissa olevaa apostolista
uskonperintöä. Uskonasioista keskusteleminen ei ole makuasioista kiistelemistä,
vaan uskon perusteet löytyvät ja niiden pitää löytyä Raamatusta.
Uskon perusteista voi helposti livetä esim.
tekemällä kompromisseja sovun ja yhtenäisyyden aikaansaamiseksi tai
popularisoimalla kristinuskoa paremmin yleiseen mielipiteeseen mukautuvaksi.
Näin tapahtui jo Lutherin uskonpuhdistukselle. Itse Lutherin työtoveri Melanchton oli taipuvainen kompromisseihin, varsinkin sen
jälkeen, kun aika jätti Lutherista. Melanchton oli
mm. valmis tekemään myönnytyksiä kalvinilaiseen ja humanistiseen suuntaan
henkisessä ehtoollistulkinnassaan sekä vapaan tahdon ja hyvien tekojen
korostamisessaan.
Me puolestamme nautimme vielä valistuksen ajan
aatteellisista hedelmistä. Niin myönteinen kuin valistus olikin
tieteellistekniselle kehitykselle, se vesitti ja järkeisti kristillistä uskoa.
Ajalle luonteenomaista oli pyrkiä järjen avulla yleispäteviin uskonnollisiin
totuuksiin. Totena pidettiin niitä aatteita, jotka yhdistivät eri uskontoja,
ts. uskontojen ominaispiirteitä yritettiin silotella.
Uskonnon varsinaisena olemuksena pidettiin siveysoppia. Erityinen jumalallinen
ilmoitus kiellettiin samoin kuin ihmeet, joiden katsottiin olevan ristiriidassa
luonnonlakien kanssa. Jeesusta pidettiin vain ihmisenä, tosin valistuneimpana
sellaisena, ylevänä esikuvana. Tästä valistuksen perinnöstä emme ole vieläkään
päässeet irti.
Emme uskalla luottaa Jumalaan hyviin lupauksiin.
Meistä tuntuu luontevammalta luottaa vain vähään. Jumala voi tehdä meissä vain
sen, mitä itsekin saamme aikaan. Jumala on kyllä mielestämme hyvä ja armollinen
meitä kohtaan, mutta ei - nyt
ihan - niin armollinen kuin mitä Raamattu kertoo. Tästä kertoo
hupaisasti pastori Jolkkonen viimeisessä Teologisen Aikakauskirjan numerossa,
jossa hän tutkii kirkkomme kastekaavoja. Nehän ovat parhaillaan uudistettavana.
Jolkkosen tutkimuksen mukaan kasteen sisältö ja sen lahjat tulevat
kastekaavoissa heikosti esille. Uusimmassa kastekaavassa kasteen sisältö tulee
heikosti esille kolmessa rukouksessa viidestä (vielä voimassa olevassa
käsikirjassa kahdessa rukouksessa neljästä). Kasteen sisältö on häivytetty
niukkojen, psykologisoivien tai monitulkintaisten ilmaisujen taakse. Mitä
epämääräisempiä ja arkailevampia sanamuotoja käytetään, sitä enemmän jää tilaa
sellaisille painotuksille, jossa kaste vain liittää seurakunnan
jäsenrekisteriin tai vain viittaa mahdolliseen tulevaan uskonratkaisuun.
Lutherin sana Isosta katekismuksesta on hyvä palauttaa mieliin: ”Koska Jumala
on Jumala, hän haluaa myös pitää sen kunnian, että hän antaa paljon enemmän ja
runsaammin kuin kukaan voi käsittää. Kaikkein eniten Jumala toivoo, että
häneltä pyydettäisiin paljon ja suuria asioita. Jos häneltä ei luottaen pyydetä
eikä vaadita mitään, siitä hän pikemminkin vihastuu.”
Paavalilla riittäisi taas töitä. Myllykirjeitä
lähtisi Paavalin sulkakynästä sauhuten tai sähköpostia käsikirjakomitealle.
”Uskaltakaa uskoa”, hän kirjoittaisi. ”Eipäs pienennellä eikä vähätellä Jumalan
lupauksia!” Paavali ei perustele kiivaita sanojaan oman arvovallan
korostamisella. Hän ei sano, että asia on näin, koska sen
sanoo Paavali, vaan että ”asia on näin, koska Jeesus, Jumalan Poika on tämän
teologisen totuuden takuumies.”
Jeesus takaa, että Jumala
kuulee rukouksemme ja että suuret uskomattomat lupaukset ovat tosia. Hän on
painanut meihin sinettinsä ja antanut vakuudeksi Hengen. Sana, jota käytetään
vakuudesta, on ihan sama kuin kauppasopimuksissa käytetyt lainan vakuudet tai
kauppojen käsirahat. Jos on maksanut kaupoistaan käsirahan, on vaikea perua
kauppaa. Menettää koko käsirahan. Käsirahan maksaja suhtautuu siis vakavasti
kauppaan. Hänellä on jo niin paljon kiinni siinä kaupassa, että kaupan
peruuttaminen ei tule kysymykseen. Pyhän Hengen antamat kokemukset vakuuttavat
meitä Jumalan lupausten paikkansa pitävyydestä. Pyhä Hengen antama kokemus on
taivaan esimakua. Pyhän Hengen kosketus saa luottamaan Jumalan lupauksiin. Ihmisten
puheiden ja panettelujen mukaan ei pidä suuntautua elämässä. Niiden ei pidä
antaa vaikuttaa. Täytyy kääntää katse suoraan Jeesukseen ja Pyhän Hengen
toimintaan.
Pyhä Henki oli kyllä
korinttilaisille tuttu. Siellähän oikein kerskailtiin hengellisillä kokemuksilla.
Jumalanpalveluksissa oli säpinää kuin Nokian kirkossa torstai-iltaisin.
Valitettavasti Pyhää Henkeä ei kuunneltu opastajana kaikkein oleellisimmassa:
Henki vakuuttaa Jumalan lupausten paikkansa pitävyydestä.
Siispä usko niin kuin on
kirjoitettu, tee niin kuin on kirjoitettu, niin saat niin kuin on kirjoitettu.
Rukous: Herra, lisää meille
uskoa. Auta meitä uskomaan koko hyvä sanoma, sitä vesittämättä ja turhentamatta.