Uskonpuhdistuksen muistopäivä 31.10.99

1.vsk    Joh. 1: 16-18      Lappeenrannan kirkko, ehtoomessu

Virret: 189: 1-4, 188:3-5, (222, 451), 170:1-2

 

16 Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet,

armoa armon lisäksi.

17 Lain välitti Mooses,

armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.

18 Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet.

 

Tänään on tullut kuluneeksi päivän tarkkuudella 482 vuotta siitä, kun maailmanhistoriassa tapahtui yksi merkittävä mullistus. Maa ei tosin järissyt eikä aurinko pimentynyt, ei siis mikään luonnonmullistus. Tapahtui tapahtuma, joka on Yhdysvalloissa listattu ajanlaskumme aikana tapahtuneiden kymmenen tärkeimmän tapahtuman, ”etusivun lööppien”, joukkoon. Lasken tapahtuman välilliseksi seuraukseksi senkin, että meillä on suomen kieli ja kirjallisuutta sillä kielellä ja että on pohjoismainen hyvinvointivaltio. On esim. kouluruokailu. Sitä herkkua ei saa kuin Pohjoismaissa. Jokaisella tapahtumalla on tietysti esihistoriansa; sitä emme nyt lähde kelaamaan, mutta kerronpa vain, mitä tapahtui pyhäinpäivän aattona 31.10. vuonna 1517. 34-vuotias nuori mies ei ollut menossa halloween – illanviettoon kurpitsalyhty kainalossa, vaan tämä korkeasti oppinut jumaluusopin tohtori, Martti Luther, oli menossa omaan kirkkoonsa tai ainakin kirkon ovelle varusteinaan vasara, nauloja ja paperiarkki, johon oli kirjoitettu latinaksi 95 teesiä eli väitettä.

En tiedä, auttaisiko meitä ymmärtämään asian painavuutta tapahtuman mielikuvasiirto tähän päivään. Kuuluisi ulkoa kolketta. Joku hakkaa kirkon ovea. Suntio hermostuisi ensimmäisenä ja rientäisi ovelle katsomaan, kuka siellä metelöi. Jos se olisi joku häirikkö, hän saisi hakkaamiskiellon ja korvausvaatimuksen kirkon oven turmelemisesta. Mutta entäpä, jos hakkaajana olisi itse kirkkoherra. Suntion olisi ajateltava, ettei asia hänelle tässä tapauksessa kuulu, antaa kirkkoherran vasaroida; oikeastaan hän voisi auttaa vasaran iskun osumisessa naulaan eikä sen viereen. Mutta kuka nykyään kiinnostuisi siitä, mitä kirkkoherra hakkaa seinään, paitsi, jos hän kutsuisi tiedotusvälineet paikalle ja ilmoittaisi vastustavansa arkkipiispan ja muiden piispojen ohjeita ja kirkolliskokouksen päätöksiä ja luettelisi yksitellen erimielisyyden kohteet. Ehkä sillä pääsisi uutisotsikoihin tänäkin päivänä. Mutta jotta kirkkoherra ryhtyisi tähän, hänellä täytyisi kyllä olla aika painavat perusteet toimintaansa. Hänen täytyisi pystyä perustelemaan väitteensä ja olemaan valmis joutumaan syytteeseen tuomiokapitulin edessä sekä eroamaan papinvirastaan, jopa pappisvirastaankin. Niin että kynnys tällaiseen toimenpiteeseen on sen verran suuri, ettei tänä päivänä kukaan siihen ryhtyisi.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lutherin aikana oli toisin. Luther ei ollut kuka tahansa kadunmies, joka sattui vastustamaan vääriksi näkemiään kirkon toimenpiteitä, nimenomaisesti ns. anekauppaa.  Siinä oli itse kirkkoherra, oppinut teologian tohtori, joka ei toiminut äkkinäisestä päähänpistosta, vaan asiaa kauan harkittuaan. Hän toimi kuin Raamatun profeetat, teki näyttävän teon, pitäisikö sanoa inhorealistisesti, suoranaisesti kerjäsi verta nenästään, toimi mahdollisimman julkisesti. Ja otti käyttöönsä aikansa uusimman median, kirjapainotaidon. Lutherin väitteet ja perustelut levisivät laajalle ja niihin oli pakko ottaa kantaa.

Lutherin toiminta ei ollut erillinen ja irrallinen, uusi ilmiö. Voisi sanoa, että ilmassa oli jo uuden käänteen odotusta tai ainakin suuri tilaus/tarve muutokselle. Katolinen kirkko oli ajautunut oudoille raiteille sekä opissaan että elämässään. Kirkon johto eli mukavuudessa ja oli enemmän kiinnostunut poliittisesta vallankäytöstä ja omien taloudellisten intressiensä toteuttamisesta kuin kansan uskonelämästä. Liittoutuminen poliittisen vallan kanssa ei ollut kirkolle eikä yhteiskunnalle hyväksi. Asiaan ei monikaan uskaltanut puuttua. Ne, jotka olivat aiemmin nousseet vastustamaan epäkristilliseksi kokemaansa menoa, olivat päässeet roviolla hengestään. Miksei Lutherille käynyt samoin? Oli vähällä käydäkin, mutta hän oli ehkä liian vaikutusvaltainen ja tunnettu henkilö, että hänet olisi voinut teilata. Hän sai kansan, erityisesti ylioppilaat, ja median (= kirjapainotaito) puolellensa. Ylioppilaat käänsivät latinankieliset teesit saksaksi ja levittivät niitä.

 

Ajankohtaiseksi uskonpuhdistuksen muistopäivän tekee tänä vuonna luterilaisten ja katolisten välisten oppikeskustelujen tuloksena syntynyt Yhteinen sopimus vanhurskauttamisesta. Juuri siitä keskeisestä riitakysymyksestä, mikä aiheutti uskonpuhdistuksen, ovat kerran riitautuneet kirkot päässeet nyt yhteiseen sopimukseen.  Kuinka se on mahdollista? Onko paljon melua ja riitaa syntynyt tyhjästä, olemattomasta asiasta? Ainakin sekä katolinen että luterilainen kirkko ovat muuttuneet paljon. Nimenomaan 60-luvulla pidetty Vatikaanin toinen konsiili on tuonut jättiläiskirkon nykyaikaan. Siinä on tapahtunut perinpohjaisia uudistuksia, paljon juuri niitä uudistuksia, joita uskonpuhdistus mm. vaati. Vielä v. 1963, kun LML piti Helsingissä vuosikokoustaan., luterilaiset kirkot eivät itse päässeet keskenään yksimielisyyteen vanhurskauttamisopista. Nyt pitkien oppikeskustelujen tuloksena ei olla päästy täydelliseen yksimielisyyteen missään asiassa, mutta ollaan opittu ymmärtämään ja kuuntelemaan toinen toistaan – tämä on kuin perheneuvontaa - , on pystytty tuomaan julki, mitkä ovat kirkkojemme väliset todelliset opilliset erot ja mitkä vain tahattomia tai tahallisia väärinymmärryksiä. Oppikeskustelujen tärkein tulos on, ettei opillisia eroja enää nähdä, nimenomaan uskonpuhdistuksen aiheuttaneen keskeisen syyn osalta, niin suuriksi, että olisi aiheita jyrkkiin oppituomioihin. Tältä osin oppituomiot todetaan ”kohteettomiksi”. Toisen kirkon julistaminen kerettiläiseksi, harhaoppiseksi, anti-Kristuksen kirkoksi on sen luokan herja, että sen ylläpitäminen vielä vuosisatojen ajan ja nykypäivänä vaatii todella uutta harkintaa. Oppituomiostakin pitää vastata pyhän Jumalan edessä. Ei sitä voi muina miehinä kevyesti päästellä. Tähdättiin siihen, että kun on kuulunut 450 vuotta Trenton konsiilin alkamisesta, joka toteutti vastauskonpuhdistuksen ja LML:n viettäessä perustamisensa 50-vuotisjuhlaa voidaan oppituomiot purkaa. Ihan tarkkaan ottaen ei aikarajassa pysytty kiinni, mutta nyt ovat käsillä merkittävät hetket. Katolisen kirkon ja LML:n edustajat allekirjoittavat yhteisen sopimuksen vanhurskauttamisesta, mikä merkitsee sitä, etteivät oppituomiot enää osu kohteeseensa.

Muuhun kirkkojenväliseen lähentymiseen, varsinkin ehtoollisyhteyden saavuttamiseen on vielä tuskastuttavan pitkä matka. Kaikki eivät hyväksy saavutettua yhteyttä, vaan arvostelevat sopimusta totuuden kustannuksella käytävästä veljeilystä. Sikäli kuin arvostelussa on kyse asiallisesta, ei liian poleemiseksi käytävästä, keskustelusta, sitä ei pidä kieltää. Päinvastoin, asiallinen keskustelu jatkukoon.

Tämän päivän ens. vuosikerran evankeliumi lataa esiin ”kaikkien uskonpuhdistusten äidin”. Siinä ei mainita kuin kaksi merkkivaikuttajaa: Mooses ja Jeesus. Moosekseen kulminoitui Israelin uskonnonharjoitus. Se olisi ollut Jumalan lopullinen itseilmoitus, ellei meille olisi ilmaantunut vielä tärkeämpää Jumalan ilmoittajaa, itse persoonallista Jumalaa, Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen hahmossa. Jeesus ei kumonnut Mooseksen ilmoitusta, mutta täytti sen. Kaikki muut uskonpuhdistukset – suuressa mittakaavassa niitä ei ole monta, olisiko vain tämä yksi, Lutherin aikana tapahtunut – ovat vain paluuta yhteen ainoaan perususkonpuhdistukseen, Jeesuksen tekemään. Uskon puhdistaminen on kuitenkin alati jatkuva prosessi. Kirkon itsetyytyväisyys, omaan tilaansa, asemaansa ja opilliseen itseymmärrykseensä pysähtyvä jähmettyminen, on huolestuttava merkki kirkosta, joka on kadottanut tuoreutensa ja alkuvoimaisuutensa. Helluntailaiset seurakunnat, moniin ryhmiin jakautuneina, ovat tällä hetkellä maailman nopeimmin leviäviä kristillisiä yhteisöjä. Meillä Suomessa ei heidän voi katsoa olevan suuri haaste luterilaiselle kirkolle. Mutta esim. Afrikassa on paikoin vain seurakunnan nimi luterilainen, sisältö helluntailainen. Makumiran seminaarissa oleva teol.tri, opettaja Mika Vähäkangas epäilee, että Afrikassa on odotettavissa uusi uskonpuhdistus, joka merkitsee uuden murroksen olevan tapahtumassa. Luterilaisen kirkon hyvästä opista ei pidetä afrikkalaisessa kontekstissa tiukkaan kiinni. Meidän oikeassa olemisemme ei vakuuta afrikkalaisia.

En jaksa pysyä huolettomana afrikkalaisen uskonnollisuuden kehityksestä. Pelkään, että juuri tämä uskonpuhdistuksen pääperiaate joutuu syrjään: ihminen vanhurskautetaan sulasta armosta ilman tekoja, ilman uskonnollisiakaan suorituksia. Loppujen lopuksi kaikkien uskontojenkin keskellä on vain kaksi uskontoa, legalismi eli tekojen tie ja pelkkä armo. Totuudesta ei voi tinkiä.