Jeesus ratsastaa Jerusalemiin

1 Kun he lähestyivät Jerusalemia ja olivat tulossa Betfageen Öljymäelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan 2 ja sanoi heille: "Menkää tuolla näkyvään kylään. Siellä on aasintamma kiinni sidottuna ja varsa sen vierellä; löydätte ne heti. Ottakaa ne siitä ja tuokaa minulle. 3 Jos joku sanoo teille jotakin, vastatkaa, että Herra tarvitsee niitä mutta palauttaa ne pian."

4 Näin tapahtui, jotta kävisi toteen tämä profeetan sana:

5 -- Sanokaa tytär Siionille: Katso, kuninkaasi tulee! Hän tulee luoksesi lempeänä, ratsastaen aasilla, työjuhdan varsalla.

6 Opetuslapset lähtivät ja tekivät niin kuin Jeesus oli käskenyt. 7 He toivat aasin ja varsan ja panivat niiden selkään vaatteitaan, ja Jeesus istuutui aasin selkään. 8 Ihmisiä oli hyvin paljon, ja he levittivät vaatteitaan tielle, toiset katkoivat puista oksia ja levittivät tielle niitä. 9 Ja ihmisjoukko, joka kulki hänen edellään ja perässään, huusi:

-- Hoosianna*, Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Hoosianna korkeuksissa!

Shalom, rauhaa! Minä (= käsinukke) olen Kaleb, tuttujen kesken Kalle vain. Ikää on minulle kertynyt jo liki 60 vuotta, niin kuin voitte helposti päätellä. Mutta mieleni on nuori ja muistan vielä hyvin lapsuuteni tapahtumia. Jos sallitte, niin minä kerran yhden huikaisevimpia muistojani.

Oltiin valmistautumassa pääsiäisjuhliin. Olin silloin 10-vuotias. Meitä oli liuta ipanoita seuraamassa pyhiinvaeltajien saapumista eri puolilta maata pääsiäisjuhlille. Olimme Öljymäen rinteellä piilosilla ikivanhojen oliivipuiden seassa. Sieltä aukeni kaunis näkymä pyhään kaupunkiin, varsinkin temppelivuorelle, jossa kohosi tuo mahtava temppeli, rakennustaiteen hienoin luomus. Siitä vain ei jäänyt kiveä kiven päälle, kun roomalaisten sotapäällikkö tuli 10 vuotta takaperin ja pisti kaupungin tuusan nuuskaksi. Me kristityt pakenimme Palestiinasta turvallisempiin maisemiin. No niin, palatakseni asiaan: olimme lapset tosiaan leikkimässä siellä Öljyvuorella, kun näimme tosi riemullisen kulkueen saapuvan kohdalle. Opettaja oli pantu istumaan aasin selkään ja kansa oli innoissaan. Arvossa pidetty rabbi, jota en silloin tuntenut, mutta myöhemmin sitäkin paremmin, ratsasti aasilla, kuten entisajan kuninkaamme pyhään kaupunkiin kuninkaaksi voideltaviksi. Pyhiinvaeltajat alkoivat laulaa Psalmia 118, Hoosianna, (oi auta, pelasta meidät) Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän joka tulee Herran nimeen. Kansa innostui katkomaan palmun oksia, joita he heiluttelivat voiton merkkeinä päänsä yläpuolella. Minä vikkelänä poikana, kiipesin hetkessä puuhun ja revin sieltä vielä lisää oksia. Näkyyköhän minua tässä kuvataulussa?( =Jeesus ratsastaa Jerusalemiin – kuvataulu). Pitäisi näkyä. Missähän Kalle luuraa? Kuten kuvasta näette, ihmiset levittivät jopa vaatteitaan tielle. Meno alkoi olla ihan riehakasta. Lievätkö ihmiset tienneet, kenelle he oikeastaan kunnioitustaan osoittivat, mutta näytti siltä, että he kohdistivat tähän ratsastajaan kauan kyteneet Messias – toiveensa. Oli meitä niin kauan ja paljon nöyryytetty ja sorrettu, että pienikin toivon kipinä saattoi aiheuttaa suuren palon. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, kuka ratsastaja oli, eikä sillä ollut niin väliäkään. Koko kulkue ilmaisi kansamme halua vapautua sortajan miehitysvallasta ja itsenäisyyden kaipuusta. Ennen kaikkea odotimme, että saisimme elää rauhassa omassa maassamme, maassa, jonka Jumala oli meille luvannut profeettojensa kautta. Että saisimme harjoittaa vapaasti omaa uskontoamme ja säilyisimme turvassa vierailta ja vahingollisilta kulttuurivaikutteilta ja pakanalliselta menolta. Me lapset yhdyimme sydämemme pohjasta ilonpitoon. Minulla ei kyllä ollut mikään kummoinen laulunääni, mutta ei sillä väliä. Lauloin muiden mukana moniäänisessä kuorossa. Laulumme jatkui aina temppelialueelle asti, jossa papit tulivat meitä nuhtelemaan kovaäänisestä metakasta. He olivat muka huolissaan siitä, että pyhän paikan rauha häiriintyy meidän Hoosianna -laulustamme. Sitä en ymmärtänyt alkuunkaan. Eikö tässä paikassa juuri Hoosianna – laulua pitänytkin laulaa? Myöhemmin ymmärsin syyn. Papit ja muut uskonnolliset johtajat eivät hyväksyneet sitä, että lauloimme Jeesukselle. He eivät pitäneet häntä oikeana Messiaana, vaan olivat hänelle jopa mustasukkaisia. Hän oli nimittäin harjoittanut erittäin menestyksellistä saarna- ja parantamistoimintaa ihmisten keskuudessa, että hänet todella koettiin Jumalan lähettämäksi kansansa pelastajaksi.

Minulla oli kyseenalainen kunnia seurata Jeesusta vastaan tapahtunutta pikaoikeudenkäyntiä, jonka seurauksena hänet ristiinnaulittiin. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt huomata, mikä vääryys oli tapahtunut.

Nuorukaisena minä jo tutustuin Jeesus-liikkeeseen. Olin silloin 16-vuotias. Olin joutumassa huonoille teille. Luulin, ettei Jumala välitä meistä, vaan on kääntänyt meille selkänsä. Onkohan Jumalaa? Onko sellaista Jumalaa, joka välittää kansastamme? Mikä Jumala se sellainen on, joka välittäisi vain ja nimenomaan meistä eikä kaikista luomistaan ihmisistä? Eikö se olisi epäoikeudenmukainen Jumala, joka välittää vain yksistä ja hylkää toiset? Mm. tällaisia kysymyksiä oli mielessäni, mutta päällimmäiset ajatukset olivat elää hauskaa elämää, ottaa ilo irti elämästä, niin kuin sanottiin. Sitten eräs ystäväni kutsui minut kerran Jeesus-liikkeen kokoukseen. Olin aivan ihmeissäni, että siellä oli niin paljon nuoria. Muutamia heistä minä jopa tunsinkin. Siellä laulettiin psalmeja, luettiin tooraa, profeettoja ja kirjoituksia. Ja rukoiltiin. Se oli erilaista rukousta kuin mihin minä olin tottunut. Aiemmin rukous tarkoitti lähinnä ulkoa opittujen rukousten toistelemista. Niissä Jumala oli jotenkin kaukainen. Mutta kristityt, sitä nimitystä Jeesus-liikkeen seuraajista alettiin käyttää vasta hiljattain, puhuttelivat Jumalaa Isäksi, Taivaalliseksi Isäksi, ikään kuin hän olisi ihan lähellä, meidän keskellämme, ikään kuin hän olisi meistä koko ajan kiinnostunut ja kuulolla. Rukoiltiin myös Jeesusta, sillä uskottiin, että hän olisi Jumalan lähettämä Vapahtaja, joka ei ollut jäänyt hautaan, vaan apostolit olivat kohdanneet hänet ihka elävänä. Kokouksessa pidettiin myös puhe, jossa muisteltiin Jeesuksen tekoja ja sanoja. Niitä kuunnellessa alkoi tajuta, kuinka suuresta persoonasta todella oli kysymys. Jo ensimmäinen kristittyjen kokoontuminen teki minuun valtavan vaikutuksen. Tunsin löytäneeni uuden tarkoituksen elämälleni ja suuren sanoin selittämättömän siunauksen. Olin varma siitä, että tässä on jotakin todellista, oikeaa ja puhuttelevaa. Tämä on Jumalasta. Aloin käydä kristittyjen kokouksissa jatkuvasti. Vanhemmilleni en kertonut aluksi mitään, mutta olihan se sitten pakko paljastaa. Äitini oli aivan kauhistunut ja pelkäsi, että isä suuttuu vielä enemmän. Mutta kun he vähitellen oppivat huomaamaan, ettei kristittyihin kuulumisesta seurannut minulle mitään pahaa, päinvastoin: olin hyvillä teillä, niin sain jatkaa kristittyjen kokouksissa käymistä. Liityin myös kasteopetus-ryhmään. Silloin opin tietämään Jeesuksesta paljon enemmän. Mitä enemmän Jeesukseen tutustuin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että hän todella on maailman Vapahtaja. Tutustuin myös outoon tapaan, ehtoollisen viettoon. Se tapahtui aina Herran ylösnousemisen päivänä, sunnuntaina. Ymmärsin, että ehtoollisella nautittu viini ja leipä oli sovitusateria, jossa syntimme pestään pois ja me yhdistymme Kristukseen. Yhtenä pääsiäisenä meitä olikin sitten suuri joukko Jordan -virralla jonne vaelsimme kastetta varten. Pääsiäinen ei ollut meille kristityille Egyptin orjuudesta vapautumisen muistojuhla. Se oli Jeesuksen Herramme ylösnousemus-juhla, joka merkitsi uuden aikakauden alkua.

Tämän kaiken haluan kertoa myös teille, keitä olettekin. Pankaa täysi turvanne ja toivonne Jumalaan. Hän ei ole hylännyt teitäkään, vaan rakastaa teitä ja kutsuu teitä yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajamme kautta.