3. adventtisunnuntai            Lappeen kirkko 17.12.2006

Matt.11: 2-10

Virret: 7,  708 , 12, 13:1-3, 259: 1-, ( 2, 9), 258: 5- 6.

 

Johannes Kastajan kysymys Jeesukselle

 Kun Johannes vankilassa kuuli Kristuksen teoista, hän lähetti opetuslapsensa kysymään: "Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?" Jeesus vastasi heille: "Kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette: Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Autuas se, joka ei minua torju."  

Jeesus puhuu Johannes Kastajasta  

Heidän mentyään Jeesus alkoi puhua ihmisille Johanneksesta: "Mitä te lähditte autiomaahan katsomaan? Ruokoako, jota tuuli huojuttaa? Vai mitä odotitte näkevänne? Kenties hienosti pukeutuneen miehen? Kuninkaanlinnoista te niitä löydätte, jotka hienostelevat vaatteillaan! Mitä te sitten odotitte näkevänne? Profeetanko? Aivan oikein, ja minä sanon teille, että hän on enemmänkin kuin profeetta. Hän on se, josta on kirjoitettu: -- Minä lähetän sanansaattajani sinun edelläsi, hän raivaa sinulle tien.

 

Minun joulukalenterissani on vain 5 luukkua, yksi kullekin adventtisunnuntaille ja viides joululle. Jos nyt avaan kolmannen luukun, niin mitähän minä siellä näen? Siellä on pulskan Korvatunturin joulupukin laiha etelämaalainen versio, hunajaa ja heinäsirkkoja syövä, kamelinkarvoihin pukeutunut, pitkäpartainen mies, tuima ilme kasvoillaan. Hän on erämaan saarnaaja, joka elää vaatimatonta erakkoelämää, paastoaa ja kieltäytyy elämän iloista ja nautinnoista. Hän opettaa, että Jumala vaatii ihmiseltä nuhteetonta elämää ja ehdotonta tottelemista.

Osaatte varmaan jo kuulemanne perusteella antaa tälle erämaan profeetalle tunnetumman nimen, Johannes Kastaja.

Moni yhä luulee, että Jumala on Johannes Kastajan saarnaama joulupukkihahmo, joka käy ympäri ja kyselee: ”Onko täällä kilttejä lapsia?” Hän käy vakoilemassa ikkunan takanakin, millaista elämää kodeissa vietetään. Eräänä päivänä hän tulee palkitsemaan runsailla lahjoillaan kiltit ja tottelevaiset, mutta tuhmille annetaan vitsaa. Tämä karrikoitu ilonpilaaja-kuva on ehkä hieman liioiteltu, puhutaanpa sitten Johanneksen saarnaamasta jumalakuvasta tai Johanneksesta itsestään. Korkeintaan Johannes oli tiukkapipoinen, mutta ei missään tapauksessa ilkeä tai sadistinen ja väkivaltainen. Se, mitä hän vaati ihmiseltä Jumalan nimissä, oli ihan järkipuhetta. Vääryydet ja petokset oli korjattava. Omia henkilökohtaisia etuja ei saanut koplata yhteen virkamiehen oikeudella toimitettaviin tehtäviin. Tullimies ei saa pihistää takavarikoituja tuliaisia omaan pussiin eikä kurkkuun eikä korkeassa asemassa oleva johtaja käyttää sisäpiiritietoja hyväkseen osakekaupoissa. Johannes tarttui rohkeasti vallanpitäjien epärehellisyyteen yhteiskunnassa, jossa vääryyksien julkistaja asetti oman henkensä kuoleman vaaraan. Jos Johannes olisi ollut tutkiva journalisti, häntä vastassa olisi ollut myös sensuroitu media ja inkvisitio.

 

Yhtä asiaa Johannes ei ehkä kiltteyskasvatuksessaan ottanut huomioon, sitä, että ihmisillä ei ole voimaa tehdä sitä, minkä he itsekin tiesivät oikeaksi. Pahaksi moitittu ihminen usein identifioituu henkilöksi, millaiseksi hänet leimataan. Ihminen on heikko eikä muutu vaatimuksista paremmaksi. Ihminen ei tule Jumalalle kelpaavaksi nuhteettomuutensa, vaan vain anteeksiantamuksen kautta. Johanneksen jälkeen on olemassa selvä tilaus Vapahtajalle, anteeksiantajalle. Onko nyt siis Johannes Kastajan aika kokonaan ohi? Eikö enää tarvita hänen kaltaistaan totuuden julistajaa ja parannussaarnaajaa.  Itse asiassa tarvitaan. Evankeliumi ei ole evankeliumia, ellei ensin ole lakia. Evankeliumikin vesittyy, jos laki puuttuu. Kristinuskossa sellaista julistusta, josta laki puuttuu, kutsutaan antinomismiksi. Sen katsomuksen mukaan laki on nyt käynyt kokonaan tarpeettomaksi. On aina vain julistettava, että kaikki on anteeksi ilman, että mitään on edes tunnustettu. On kuin vedettäisiin laastaria puhdistamattomiin haavoihin. Kun kirkko asettu moraalin vartijan rooliin, se toimittaa Johanneksen virkaa. Se ei ole kirkon ainoa tehtävä eikä päätehtävä. Moraalia vartioi tehokkaimmin yleinen mielipide,  ja ennen kaikkea ne henkilöt, joiden oikeutta on loukattu. Valtaa pitävien vääryyksien arvosteleminen oli Johanneksen aikaisessa yhteiskunnassa hengenvaarallista. Johannes Kastaja jatkoi Vanhan testamentin profeettojen linjaa, jossa hengellinen vaikuttaja uskaltaa arvostella myös aikansa korkeinta vallankäyttäjää. Ja arvostelemisen aihetta ei puuttunut. Ehdoton yksinvaltius suoranaisesti houkuttelee vallan väärinkäyttöön. Suomen kirkkoa ja sen viranhaltijoita on arvosteltu hampaattomuudesta: sen sijaan että vallankäyttöä kritisoitaisiin, siitä vaietaan. Aina kun kirkonmies on alkanut kritisoida vallankäyttöä, siitä on tullut takaisin sapekasta palautetta. Näin kävi silloin kun arkkipiispa intoutui sanomaan synnin synniksi. Hän nimitti tällä rumalla nimellä rasismia. Sattuipa arkaan paikkaan, poliitikkoon, jonka ei kyllä olisi tarvinnut ottaa asiaa niin henkilökohtaisesti. Vuosituhannen vaihteessa piispat ottivat Johannes Kastajan roolin avatessaan hyvinvointiyhteiskuntaa  puolustavan keskustelun aikana, jolloin laman jälkeen yhteiskuntamme alkoi jakautua kahtia. Vastareaktiossa kuningas markkinatalous asetettiin kaiken arvostelun yläpuolelle. Sen nimissä johtajilla on lupa ottaa optioita, koska johtajat veturien lailla vetävät koko yhteiskunnan laman suosta. Rikkailla teollisuusmailla on oikeus rasittaa enemmän luontoa ja pitää kiinni omasta hyvinvoinnistaan, koska ne auttavat globaalia maailmantaloutta kasvuun. Ne ovat koko maailman hyväntekijöitä. Kehitysmaiden velkojakaan ei voi antaa anteeksi. Eikä Suomen ylivelkaantuneita voi armahtaa; on näet vaikea vetää rajaa sen väillä, missä armahdettu ei selviä omin avuin eikä hänen voi edellyttää selviävän omin avuin ja missä hän käyttää hyväksi yhteiskunnan laajennettua sosiaaliturvaa. Ruokapankkiasiassa 'johannes kastajat' ovat nyt nousseet julistamaan yhteiskunnan velvollisuutta pitää huolta heikko-osaisistaan. Ei ole oikein, että ihmisten perusturva on karitatiivisen avun eli armeliaisuuden varassa. Perusturva kuuluu kaikille. Nykyajan johannes kastajat ovat saaneet sapiskaa ja heitä pidetään populisteina, kansan suosion tavoittelijoina, henkilöinä, jotka saattavat poliitikot huonoon valoon. Mitenhän saataisiin ohjattua tämä keskustelu henkilöistä asioihin, ettei niin kauheasti vaahdottaisi siitä, kuka sanoi jotain, vaan keskityttäisiin siihen, mitä hän sanoi ja mitä pitäisi tehdä eriarvoisuuden poistamiseksi? Sosiaalietiikka on tosiaan, erityisesti viimeisen vuoden sisällä, noussut kirkollisen julistuksen aiheeksi. Mediakin on kiinnittänyt siihen suurta huomiota. Talouselämä on vastahangassa. Etiikastakin voi talousgurujen kesken käydä keskusteluja, mutta sosiaalinen jakaminen tuntuu vaikealta palalta. Kirkko ei ole välttynyt tulemasta itse arvostelun kohteeksi, ei edes taloudellisen vallankäytön saralla. Onko kirkollinen sijoitustoiminta eettistä, kun sen sijoitustoiminnan tuotot ylittävät kohtuuden rajat?

Senkin uhalla, että parannussaarna kääntää syyttävän käden  kolme sormea itseen päin, siitä ei pidä luopua. Tarvitaan parannussaarnaajia, jotka vaativat korjausta vallitseviin epäkohtiin kuin myös niitä, jotka Vapahtajamme esimerkin mukaan jakavat omastaan hätää kärsivien hyväksi. Molempia tarvitaan. Usein molemmat tehtävät yhdistyvät samassa persoonassa. Joulun aikana tarvitaan paljon omasta jakamisen mieltä ja käytäntöä. Lahjojen antaminen vastalahjojen saamisen toivossa pitäisi unohtaa ja miettiä niitä autettavia, jotka ovat todellisen avun tarpeessa. Tarvitaan siis myös lähimmäisenrakkautta edellyttäen, ettei siitä tule sosiaaliturvan vaihtoehto.

  Joulujakso