Evankeliumi: Luuk. 2: 1-20

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.» Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

- Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: »Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.» He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.

Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Hei, minä olen Luukas (käsinukke kädessä lapsia ajatellen). Jaa, että kuka Luukas? Minä olen sellainen Luukas, joka kirjoitin kertomuksen Jeesuksen elämästä. Olin silloin 20-vuotias nuorukainen, kun kuulin ensi kerran kerrottavan Jeesuksesta, Jumalan lähettämästä Vapahtajasta. Hän kuulemma paransi sairaitakin Jumalan voimalla. Se herätti minussa erityistä kiinnostusta. Olinhan valmistumassa lääkäriksi. Työkseni mietin keinoja, miten sairaita voisi parantaa ja mikä ihmisiä oikein vaivaa. Liityin kristilliseen seurakuntaan ja koin itse uskon elämää eheyttävänä, parantavana voimana. En pitänyt kristillistä parantamistoimintaa koululääketieteen kilpailijana enkä toinen toista poissulkevana vaihtoehtona, mutta usko antoi ihmisille moraalista voimaa mm. taistella kaikkea pahaa siinä kuin sairauksiakin vastaan. Sairaita ei pidetty Jumalan hylkääminä eikä sairautta Jumalan rangaistuksena. Monelle sairaalle tämä oli tärkein tieto, joka antoi heille uuden voiman elää.

Sain seurata kristinuskon leviämistä Rooman valtakunnassa. Olin vakuuttunut siitä, että tässä on usko, joka voi uudistaa koko maailman. Minussa heräsi halu kirjoittaa kertomus Jeesuksen elämästä. Monia sellaisia kertomuksia olikin jo kirjoitettu. Halusin tutkia asiaa ja kerätä aineistoa vielä entistä seikkaperäisempään Jeesuksen toiminnan kokoelmaan. Tässä tarkoituksessa halusin myös matkustaa Jeesuksen kotimaahan, nähdä Jeesuksen toimintapaikat omin silmin ja haastatella ihmisiä henkilökohtaisesti. Niitä, jotka olivat henkilökohtaisesti seuranneet Jeesusta, ei tainnut enää olla elossa, valitettavasti, mutta toki ihmisiä, joiden vanhemmilla ja isovanhemmilla oli asiasta omaa kokemusta. Kiersin Galileat ja Juudeat, useita viikkoja. Kävin sellaisissa paikoissa kuin Nasaret ja Kapernaum, Jeriko ja Jerusalem. Yritin kaikkialta löytää ihmisiä, joilla olisi tietoja Jeesuksesta. Kaiken kuulemani kirjoitin tarkkaan muistiin ja mietin kuulemani mielessäni aina hiljaisin hetkin. Kertomus Jeesuksesta alkoi olla jo valmis. Mutta jotakin puuttui. Ei ollut mitään tietoa Jeesuksen lapsuudesta. Joku oli kehottanut matkustamaan Betlehemiin. ”Mene Betlehemiin majatalon isännän puheille, hän saattaa tietää jotakin asiasta.”

Eräänä päivänä matkustin Jerusalemista etelään. Edessäni näkyi vuorenrinteellä sijaitseva pieni kaupunki, jonka talot olivat valkoisia, matalia ja tasakattoisia. Kaupungin ympärillä levisi laakso. Siellä täällä näkyi lammaslaumoja paimenineen. Täälläkin, Betlehemissä, oli majatalo, joka oli tarkoitettu kaupunkiin saapuvien vieraiden majoittamiseen. Pienessä kaupungissa majatalo oli helppo löytää. Talo oli rakennettu pihan ympärille. Sisäpihalle päästiin portista. Rakennus oli kaksikerroksinen; alakerrassa olivat tallit, yläkerrassa matkustajille tarkoitetut huoneet. Heti majatalon portilla oli isäntä tulijaa vastassa. Hän otti hoitoonsa matkustajan aasin ja vei sen talliin. Sitten hän näytti minulle vapaana olevan huoneen. Peseydyin ja levähdin hiukan huoneessani. Sitten menin majatalon ruokasaliin. Tarjolla oli iltapalaa: viikunoita, taateleita, leipää ja viiniä. Majatalon isäntä itse palveli vieraitaan. Kun kaikki vieraat, joita tänään ei ollut monta, olivat saaneet ruokansa, istahti majatalon isäntä hetkeksi lepäämään. Menin hänen luokseen. Kerroin, missä tarkoituksessa olin tullut Betlehemiin. Kerroin, mitä olin kuullut Sakkeus -nimisestä miehestä Jerikossa, miehestä, jonka elämä oli täysin muuttunut, kun hän oli kohdannut Jeesuksen. Kerroin sokeasta, jonka Jeesus oli parantanut. ”Kaikkialla on ihmisiä, jotka tietävät, mitä Jeesus teki ja opetti. Mutta en ole vielä löytänyt ketään, joka tietäisi jotain Jeesuksen lapsuudesta. Pitääkö paikkansa, että sinä tiedät? kysyin majatalon omistajalta. Huomasin heti, että majatalon isännän kasvoille levisi salaperäinen hymy.

”Olet oikeassa, kyllä minä tiedän”, hän sanoi. ”Olen kertonut tietoni moneen kertaan. Olen kertonut saman kertomuksen yhä uudestaan. Kukaan ei ole vielä tähän mennessä halunnut kirjoittaa kertomustani muistiin. Ehkä he ovat pitäneet sitä vain minun kertomanani tarinana. Mutta sen, mitä tiedän, minä kuulin jo lapsena isoisältäni. Hän oli siihen aikaan tämän majatalon omistaja. Hän kertoi minulle eräästä täällä sattuneesta ihmeellisestä tapahtumasta. Hän kertoi sitä yhä uudestaan ja uudestaan, niin että opin sen aivan ulkoa. Aina kerrottuaan tuon saman kertomuksen isoisä sanoi minulle: ”Muista, mitä olen sinulle kertonut. Jonakin päivänä se voi olla hyvinkin tärkeätä. Ehkä se päivä on juuri tänään”, sanoi minulle majatalon isäntä. Ja minä merkitsin hänen tarinansa muistiin.

Tänään minulla on ollut suuri ilo kertoa tämä kertomus teille, hyvät kuulijani.