Lappeenrannan kirkko 1.2.04
4. sunnuntai loppiaisesta
Evankeliumi: Matt. 8: 23-27
Jeesus
astui veneeseen, ja opetuslapset seurasivat häntä. Järvellä nousi äkkiä ankara
myrsky. Aallot löivät yli veneen, mutta Jeesus nukkui. Silloin opetuslapset
herättivät hänet ja sanoivat: »Herra, pelasta meidät! Me hukumme.» »Miksi te
noin pelkäätte, vähäuskoiset?» Jeesus sanoi. Sitten hän nousi ja nuhteli tuulta
ja aaltoja, ja tuli aivan tyven. Ihmiset hämmästyivät ja sanoivat: »Mikä tämä
mies on? Häntähän tottelevat tuulet ja aallotkin.»
On ihmisiä, jotka odottavat papeilta voimakkaita
herätyssaarnoja. Ajatellaan, että kansan välinpitämättömyys, suruttomuuden uni,
johtuu siitä, ettei ole ollut tarpeeksi koskettavia/ankaria herätyssaarnoja, ei
tarpeeksi voimakasta julistusta. Tämän sunnuntain evankeliumi kertoo siitä,
että elämä kyllä herättää ihmistä ja järkyttää, panee etsimään Jumalan apua. Ei
tarvitse yrittää ketään ihmiskonstein herätellä, ei tarvitse pelotella eikä
uhkailla. Jumala itse pitää huolen siitä, että häntä etsitään. Elämään
nimittäin sisältyy paljon järkytyksiä ja kärsimystä, jopa sellaista kärsimystä,
jolle ei löydy inhimillistä syytä eikä selitystä. Tässä on kysymys Jumalan
yleisestä ilmoituksesta. Jumala ilmoittaa itsensä mm. elämän kohtaloissa.
Evankeliumissa kerrottiin ihmisten joutuneen merihätään. Yhä
tänä päivänä luonnonvoimat voivat olla niin järkyttäviä, että tulee tarve
rukoilla Jumalan apua. Myrskyn vastapainoksi on syytä todeta, että luonto voi
puhutella kauneudellaankin. Joku saattaa kokea senkin väkevänä Jumalan
puhutteluna. Luonnon kauneus julistaa Luojansa suuruutta. Eräs mies kertoi
kokeneensa Norjan matkalla näkemänsä jylhyyden Jumalan puhutteluna. Hänelle
tuli mieleen Raamatun sana: ”Silloin ruvetaan sanomaan vuorille: langetkaa
meidän päällemme ja kukkuloille: peittäkää meidät.” Tällaisia maanvyörymiä on
Norjassa sattunut usein. Sana, joka päivän evankeliumissa on käännetty
myrskyksi, seismos, tarkoittaa myös maanjäristystä.
Elämän myrskyt ja maanjäristykset herättelevät ihmistä etsimään apua ylhäältä,
korkeammasta kädestä.
Herätyssaarnaajan huutokin voi olla kuin hyttysen ininää
verrattuna Jumalan väkevää puhuttelua elämää ravistelevassa koettelemuksessa,
joka voi kirjaimellisesti olla myrskyä ja maanjäristystä, mutta useimmiten kai
on sairautta.
Lukiessani uskoontulemistarinoita
olen kiinnittänyt huomiota siihen, että harvan usko syntyy jonkun julistajan
palavasta puheesta, mikä saa aikaan kääntymyksen. Silloinkin, kun julistajalla
on jotain osuutta tapahtumasarjaan, niin enemmänkin se
on jo kypsän hedelmän korjaamista. Elämän myrskyssä ahdinkoon ja kiipeliin
joutunut ihminen etsii Jumalan apua ongelmiinsa. Ehkä muut keinot ovat jo
lopussa. Jumalaan turvaudutaan usein äärimmäisessä hädässä. Epäuskoinen ihminen
tavallisesti rukoilee – tai ei rukoile, vaan – toivoo hartaasti, ettei vain
joutuisi niin elämässään niin suureen ahdinkoon, että pitää ihan Jumalan apuun
turvautua. Mieluiten hän toivoisi pärjäävänsä elämässään kokonaan ilman
Jumalaa, omin avuin. Hän kokee Jumalaan turvautumisen onnettomaksi asian
tilaksi. Jotain täytyy olla vialla ja hullusti, kun pitää nöyrtyä turvautumaan
Jumalaan. Uskovan ihmisen kokemus samasta asiasta on ihan päinvastainen. Ei
siinä ole mitään onnetonta, että turvautuu Jumalaan. Vaikkei olisi hätääkään,
Jumalan apuun turvautuminen ja hänen suojeluksensa pyytäminen on normaalia
elämänmenoa. Uskova rukoille myös, kuten Herran rukouksessa on ilmaistu: äläkä
saata meitä kiusaukseen., mikä tarkoittaa: älä saata minua sellaiseen koettelemukseen,
että luopuisin uskosta. Älä saata minua ahdinkoon, niin tukalaan tilanteeseen,
onnettomuuteen tai sairauteen, että uskoni hyvään johdatukseesi alkaa horjua ja
luovun uskosta sekä kiroan Jumalan nimeä. Kun epäuskoinen
siis toivoo, ettei vain joutuisi ahdinkoon, joka pakottaa uskoon, niin uskova
pyytää, ettei joutuisi ahdinkoon, joka saa luopumaan uskosta.
Elämän koettelemus, sairaus, onnettomuus ja läheisen kuolema
ovat niitä elämän myrskyjä, joissa meitä herätellään ja ravistellaan. Ne ovat
kaksiteräisiä koettelemuksia. Ne voivat saada uskomaan, mutta myös epäilemään.
Ymmärrän senkin, että uskovan usko alkaa horjua koettelemuksessa. Onhan hänen
uskonsa ollut paljolti luottamusta Jumalan varjelukseen, ettei Jumala omaansa
hylkää eikä jätä, vaan varjelee kaikesta pahasta. Tämän päivän otsikko
kirkkokäsikirjassa on: ”Jeesus auttaa hädässä.” Entäs kun joskus apua ei tule.
Upotaan kuin Estoniassa olleet ruotsalaiset raamattukoululaiset. Uskovan
ahdinkoa voi lisätä opetus, että uskova säästyy sairauksiltakin, kun on
tarpeeksi vahva usko. Silloin koettelemuksen hetkenä kokee tulleensa Jumalan
hylkäämäksi. Vaikka ei koettelemus sitä tarkoita, mutta jos opetetaan, että
sitä se tarkoittaa, niin silloin luulee niin. Tällaisen opetuksen varaan
rakennettu usko on väärällä perustalla. Siihen sisältyy liikaa luottamusta oman
uskon voimaan ja oikeassa olemiseen. Oikea johtopäätös
koettelemuksista olisi, että luopuu omatekoisista kainalosauvoista, joilla
vielä yrittää pönkittää omaa hurskauttaan. Kun omat sauvat ja tuet otetaan
pois, silloin on luovuttava omista hurskaista fraaseista ja muusta
tekopyhyydestä; uskovankin on tunnustettava oma jumalattomuutensa ja
heikkoutensa. Sen jälkeen alkaa Jumalan mahdollisuus tulla elämän ainoaksi
turvaksi.
Kaiken kaikkiaan: elämä on meri. Nuoruudessa ollaan vielä
pahimmilta tuulilta suojassa, useimmat, ei kaukana ulapoilla. Muutamat ihmiset
haluavat jo nuorena mahdollisimman pian kokea kaikki; he kiiruhtavat elämänsä
pursilla kokka kohisten kaukaisille merille. Elämän merellä nopeus voi johtaa
tuhoon. Elämän merenkulkua olisi hyvä harjoitella hitaasti suojatussa
ympäristössä. Mutta nuori ei varoituksista tykkää. Ylimielisemmin vain lisää
vauhtia. Sitten tulee niin suuri hyöky, että pienin pursi uhkaa upota ja purjehtija
hätääntyy. Sisimmästä kohoaa tuskanhuuto: ”Herra, auta”, tai yleisemmin:
”Jumala, jos olet olemassa, niin auta nyt sitten minua.” Hätäparannusta voidaan
moittia lyhytikäiseksi. Siitä pieni tarina: Eräs mies kehui
jumalattomuudellaan, ettei hän usko mihinkään eikä tarvitse Jumalan apua.
Kerran hän kuitenkin joutui matkallaan virtaan ja oli hukkumaisillaan. Silloin
hän rukoili: ”Auta hyvä Jumala ja pelasta minut.” Ja niin hän sai kuin saikin
kiinni risusta, joka oli kyllin vahva kestääkseen miehen painon, ja tämä alkoi
olla jo kuivalla maalla. Nyt miehen sisu taas terästäytyi: ”Kyllä minä olisin
selviytynyt tästä ominkin voimin.” Mutta miten ollakaan; oksa petti ja mies
putosi uudelleen virtaan. Nyt tuli hätä jälleen: ”Hyvä Jumala., etkö sinä nyt
leikkiä ymmärrä!”
Näin on myös elämässä. Hätätilanteessa käydään kauppaa
Jumalan kanssa, mutta kun päästään kuiville niin kauppasopimus puretaan. Tämä
ajatus perustuu käsitykselle, että jos Jumala on elämän purren ohjaimissa, niin
elämä on yksitoikkoista ja ikävää. Kristityn kokemus on toisenlainen: usko
Jumalaan on elämää kantava voima, niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Minä
en kuulu siihen joukkoon, joka olisi lähtenyt uskon tielle elämän myrskyjen
ahdistamana, vaan joka tunsin kyllä houkutusta lähteä myrskyihin, kun en muusta
tiennytkään. Viehätyin kristittyjen nuorten seuraan ja silloin tajusin, mikä
saa heidät niin iloisiksi ja luottavaisiksi: he ovat samassa veneessä Jeesuksen
kanssa. Olen tutustunut Jeesukseen seurakunnasta käsin. Astuin
seurakuntalaivaan ja huomasin, että tämä on turvallinen pursi: Herra itse ohjaa
ja häneen uskovat ovat miehistönä. Mastona on risti, purjeina evankelinen usko,
ja Pyhä Henki kuljettaa sitä. Jumalan sana on tällä purrella kompassina, toivo
ankkurina ja Jumalan uskollisuus pohjana, johon ankkuri tarttuu.
Sinä elämän myrskyissä hätään joutunut ystävä, etsi Jumala
avuksesi. Jos kylmä suru läheisesi kuoleman johdosta on tehnyt sinut
toivottomaksi, anna Jeesuksen tuoda sinulle lohdutusta ja tyyneyttä. Jos
sairauden ja kärsimyksen kuuma aalto on pyyhkäissyt ylitsesi, löydä rauha ja
turva Kristuksen läsnäolosta. Kun epäilyksen myrskyt yrittävät irrottaa sinut
uskon lujalta perustalta, huomaa tukeva pohja Jeesuksen läsnäolosta. Kun
avioero on saanut sinut tuntemaan itsesi hylätyksi ja riistänyt omanarvontuntosi,
huomaa, että Herra ei ole sinua hylännyt eikä jätä. Jumalan seurakunnassa
kaikuu Herran sana: Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun
rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju.