Messu
Lappeenrannan kirkossa 2. su loppiaisesta, 1. rukouspäivänä 19.1.2003 klo 10
Virret:
206, 704, 447:4, 345, 719, 759:1- , (316, 452). 326: 8-9.
26 Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. 27 Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. 28 Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.
”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.” Tämä meidän mielestämme itsestään selvä lausuma, YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ens. artikla, on kuitenkin totta puhuen nuorempi kuin minä, joka sen teille luen. Ihmistenvälinen yhdenvertaisuus on yhtäältä vielä toteutumatta suuressa osassa maailmaa, toisaalta sillä on pitkä historiansa, yksi sen juuri on
kristinuskon perinteessä. Sen kiteytti Tarsosta, nykyisen Turkin kaakkoisosasta kotoiin oleva juutalainen, joka tunnetaan nimellä Paavali. Jos ihmisoikeuksien julistus on päätynyt vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden periaatteisiin, ei vain Ranskan vallankumouksen periaatteiden innoittamana, vaan inhimillisen ajattelun ja humanistisen hengen inspiroimana, niin Paavali puolestaan juontui samoihin johtopäätöksiin toisesta syystä. Ylösnousseen Jeesuksen, Kristuksen kohtaamisesta. Hänen logiikkansa mukaan Jeesus on koko maailman Vapahtaja, hän on Jumalan lähettämä Herra, jonka yhteydessä ihmisten välillä ei ole eroa. Kaikki ovat yhtä Kristuksessa.
Jo ennen Paavalia Nasaretin Jeesus oli kohdannut ihmisiä ennakkoluulottomasti veljinä ja sisarina. Kuinka paljon Paavali ammentaa opetustaan Jeesuksen antamasta mallista ja kuinka paljon seurakunnalta oppimastaan perinteestä, kuinka paljon siinä on hänen omia johtopäätöksiään Kristuksen kohtaamisen aiheuttamasta kokemuksesta, on vaikea sanoa, mutta lopputulos on selvä: Tässä ei ole enää erotusta ihmisten välillä. Kristillinen usko purki rajoja ja väliseiniä ihmisten väliltä. Antiikin yhteiskunnassa oli suuri ero sillä, oliko ihminen syntyperältään juutalainen tai kreikkalainen, orja tai vapaa, mies tai nainen. Juutalaisen silmissä kreikkalainen, joka meistä voi kyllä kuulostaa antiikin kuuluisan sivistyksen edustajasta, oli juutalaisen silmissä halveksittava ja sivistymätön pakana, orja oli omistajansa ”elävää omaisuutta” eräänlainen kulutushyödyke, heitä oli kolmannes Rooman valtakunnan väestöstä. Nainen puolestaan oli isänsä tai miehensä omaisuutta. Ajanlaskumme alun juutalainen mies kiitti Jumalaa siitä, ettei hän ollut syntynyt pakanaksi, orjaksi eikä naiseksi. Jos näiltä kolmelta surkealta kohtalolta oli pelastunut jo syntymässä, oli tosi onnekas. Tarsolainen Paavali oli yksi tällainen onnekas. Kun hän kohtasi Kristuksen, niin hänen käsityksensä asiasta kääntyi päälaelleen. Yhtäkkiä syntyperällä ei enää ollutkaan merkitystä.
Kristillisessä seurakunnassa Paavali oli varmaan jo ehtinyt kohdata orjan ja vapaan samassa ehtoollispöydässä, naisen opettamassa tai profetoimassa seurakunnassa. Joka on Jumalan palvelija, hän ei enää voi olla ihmisten orja. Paavalin julistus ei merkinnyt suoranaista taistelua orjuutta vastaan tai muiden edellä mainittujen raja-aitojen poistamista, mutta käytännössä se kyllä merkitsi sitä. Paavali julisti vapautuksen teologiaa, jonka mukaan ihmisiä erottavat raja-aidat ovat murtuneet Kristuksessa. Se tarkoittaa siis ensi-sijaisesti kristillistä seurakuntaa. Välillisesti se voidaan tulkita myös koko yhteiskuntaa koskevaksi muutoksen vaatimukseksi, koska yksi Jumala on kaikkien ihmisten Herra, kaikkien yläpuolella. Kristillisessä seurakunnassa on vain yksi Herra ja yksi isä, tarkkaan ottaen. Ihmisiä ei tarvitse herroitella eikä kutsua kunnioittavasti liioin isä-nimityksillä. Yksin Jumala on kaikkien isä. Kaikki ovat hänen lapsiaan. On niin kuin eräillä syntymäpäivillä syntymäpäiväsankari, joka toivoi lapsena oppimaansa lasten virttä laulettavaksi, totesi toivomuksellensa perustelun: Jumalan edessähän olemme kaikki lapsia.
Tänään vietämme ensimmäistä rukouspäivää. Tasavallan presidentin ja oikeusministerin allekirjoittamassa rukouspäiväjulistuksessa todetaan ihmisten tasa-arvosta seuraavaa: Joka päivä kohtaamme ympärillämme erilaisuutta. Raamatussa on kannanottoja ja esimerkkejä suhtautumisesta erilaisuuteen, niin myös toisen kulttuurin ihmisiin, vieraisiin ja muukalaisiin. Raamattu voidaankin nähdä protestina erilaisuuden synnyttämää pelkoa ja vihaa vastaan. Jokainen ihminen on Jumalan luoma olento, jota sen vuoksi tulee kohdella inhimillisesti, oikeudenmukaisesti ja hänen ainutlaatuisen arvonsa mukaisesti. Samoin ihmisten erilaisuus on Jumalan luomistyön kallis lahja.”
Rukouspäiväjulistuksessa presidentti ja kulttuuriministeri tarttuvat kirkon omaan aseeseen ja ojentavat meitä uskon kaidalle tielle. Me suomalaiset olemme välttyneet rasisteiksi leimautumiselta paljolti vain sen tähden, ettei maassamme ole ollut etnistä erilaisuutta. Erityisesti tänä rukouspäivänä halutaan meitä muistuttaa maahanmuuttajista, asenteistamme maahanmuuttajiin. Humaani ihmisystävällisyys siinä kuin kristillinen rakkauskin vaativat valtaväestön myötämielistä asennetta ja toimenpiteitä, joilla vieraiden sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan voidaan nopeuttaa. Paavalin aikana voi kuvitella kristillisen kirkon olleen kehityksen kärjessä, yhteisönä, joka toivotti muukalaiset rakkaudella kristillisen yhteisön jäsenyyteen.
On myös arveltu, että yhteiskunnallinen paine palautti Paavalin jälkeen perinteiset patriarkaaliset arvot kristilliseen yhteisöön. Profeetallinen ääni vaikeni yhteisön sisällä. Kristillisestä kirkosta ei tullut yhteiskunnallisen uudistuksen primus motoria, vaikka paluu varhaisapostolinen perinne olisi antanut siihen aihetta.
(Tämän päivän orjuudesta ei rukouspäiväjulistus sano mitään, mutta raamatunkohta kyllä tuo kysymyksen esityslistalle. Valitettavasti yhden saarnan puitteissa ei voi tarkemmin käsitellä tätä ajankohtaista aihetta, koska orjuus mm. lapsi ja seksiorjuuden muodoissa ovat suuria ongelmia, joista me emme ole sivussa. )
Kristillisen seurakunnan jäseniksi tullaan kasteessa. Paavalin sanoja on uusimman tutkimuksen mukaan ylitulkittu tässä kohtaa ikään kuin Paavali olisi jo edustanut samanlaista pitkälle kehittynyttä sakramenttioppia, kuin mikä suurissa kirkoissa meidän kirkkomme mukaan lukien on asian laita. Itse asiassa esillä oleva raamatunkohta on ainoa, jossa Paavali tuo esille kasteen Jumalan lapseudesta puhumisen yhteydessä. Näin on monen muunkin kristillisen opin laita. Paavali on ensimmäinen kristitty teologi, mutta ei suinkaan viimeinen. Jo ensimmäisen vuosisadan aikana muotoutui kasteteologia siihen muotoonsa, jollaisena me sen tunnemme. Paavalin aikana kasteet olivat kuitenkin aikuiskasteita – se oli ensimmäisen kristillisen sukupolven kirkko. Kastettava sai ensin opetusta eli kävi rippikoulun. Kasteen jälkeen kastettava puettiin valkoiseen pukuun, mikä ilmensi sitä, että hän oli uudestisyntynyt ja puhdistunut kasteessa. Synnit oli anteeksi annettu. Vielä tänään kastettava puetaan kastealbaan, yhtä lailla kuin konfirmoitukin. Kastepuku peittää omat vaatteet, olivatpa ne puhtaat tai likaiset. Jumalaan eteen ei ylipäänsä tulla omissa hepeneissä, vaan Jumala itse pukee yllemme oman vanhurskautensa. Meidän pukumme on parhaimmillaankin vain kuin saastainen vaate.
Tätä päivää vietetään myös ekumeenisen rukousviikon yhteydessä. Tämä rukouspäivä korostaa kristillisen uskon perinteen rikkautta. Tarkoitus olisi kutsua eri perinteitä edustavat kristityt yhteiseen rukoukseen ja toimintaan ykseyden puolesta.
Kaste sekä yhdistää että erottaa kristittyjä toisistaan. Lapsikasteen hylkäävien kirkkojen kanssa on vaikea löytää yhteisymmärrystä. Vaikkemme pääsekään yksimielisyyteen kasteesta, olisi hyvä olla lyömättä hereetikon leimaa toisin ajatteleviin. Toisten kristittyjen näkökantoja olisi opeteltava ymmärtämään, vaikkei niitä jaksaisikaan hyväksyä. On annettava oikeaa tietoa toisinajattelevista pahantahtoisen vikoilemisen sijasta. Tähän päivään osuva Pyhän Henrikin muistopäivä sopii erinomaisesti ryydittämään ekumeenisia ajatuskulkuja. Roomalaiskatolinen piispa Henrik ehätti tuomaan kristinuskon Suomeen ennen kuin ortodoksinen usko levisi idästä. Suomi oli näiden kahden uskon rajamaata, lähetyskenttää kummallekin. Piispa Henrikin lähetystyö tapahtui ristiretkien aikaan miekkalähetyksen muodossa. Henrikin marttyyrikuoleman kunniaa varjostaa siis evankeliumin levittämisen liittäminen poliittisiin valtapyrkimyksiin. Sittemmin piispa Henrikin kotimaassakin siirryttiin uskonpuhdistukseen ja Englannin kirkosta on tullut mielle suomalaisille läheinen ekumeeninen liittolainen. Uhrivirtenä laulamme piispa Henrikin muistoa kunnioittavan uuden virren.
Jo ennen sotia, kauan ennen muutama vuosi sitten solmittua Porvoon ekumeenista sopimusta, Suomen ja Englannin kirkon välillä solmittiin ehtoollisyhteys. Minusta on innostavaa ja rohkaisevaa, että suomalainen pappi voi toimia myös Englannin anglikaanisen kirkon papin virassa halutessaan ja päinvastoin. Maailmanlaaja kristittyjen yhteys on hyvä asia. Se kirkastaa Jumalan kunniaa. Ei kauan Porvoon sopimuksesta luterilainen kirkkomme purki myös harhaoppisuus tuomiot roomalaiskatolisen kirkon kanssa tehdyllä sopimuksella. Ollaan lähennytty keskinäisessä ymmärryksessä. Tänään rukoilemme, että ekumeeniset pyrkimykset lisäisivät keskinäistä yhteisymmärrystä ja kunnioitusta kirkkojen välillä. Lähetystyön sanoma on uskottavampi, jos sen julistajat kunnioittavat toisiaan eivätkä väärällä tavalla kilpaile keskenään, saati ratkovat ristiriitoja väkivallalla.