Perhejumalanpalvelus Lappeenrannan kirkossa äitienpäivänä, 6

Perhejumalanpalvelus Lappeenrannan kirkossa äitienpäivänä, 6. su pääsiäisestä, 2. rukouspäivänä 12.5.2002 klo 10

Virret: 123:1, 4-6, 135, 748, 500:1- , 729.

2. rukouspäivän saarnateksti Lk 2: 41-52

Jeesuksen vanhemmat menivät joka vuosi Jerusalemiin pääsiäisjuhlille. Kun Jeesus oli tullut kahdentoista vuoden ikään, he taas juhlan aikaan matkasivat sinne, niin kuin tapa oli. Juhlapäivien päätyttyä he lähtivät paluumatkalle, mutta poika jäi vanhempien huomaamatta Jerusalemiin. Nämä luulivat hänen olevan matkaseurueessa ja kulkivat päivän matkan, ennen kuin alkoivat haeskella häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta. Kun he eivät löytäneet häntä, he palasivat Jerusalemiin jatkaen etsintäänsä.
Kolmen päivän kuluttua he löysivät hänet temppelistä. Hän istui opettajien keskellä, kuunteli heitä ja teki heille kysymyksiä. Kaikki, jotka kuulivat mitä hän puhui, ihmettelivät hänen ymmärrystään ja hänen antamiaan vastauksia. Hänet nähdessään vanhemmat hämmästyivät kovasti, ja hänen äitinsä sanoi: »Poikani, miksi teit meille tämän? Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme.» Jeesus vastasi heille: »Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?» Mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän tällä tarkoitti.
Jeesus lähti kotimatkalle heidän kanssaan, tuli Nasaretiin ja oli heille kuuliainen. Kaiken, mitä oli tapahtunut, hänen äitinsä kätki sydämeensä. Jeesukselle karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä.

Kolmen päivän kuluttua he löysivät hänet temppelistä. Hän istui opettajien keskellä, kuunteli heitä ja teki heille kysymyksiä. Kaikki, jotka kuulivat mitä hän puhui, ihmettelivät hänen ymmärrystään ja hänen antamiaan vastauksia. Hänet nähdessään vanhemmat hämmästyivät kovasti, ja hänen äitinsä sanoi: »Poikani, miksi teit meille tämän? Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme.» Jeesus vastasi heille: »Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?» Mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän tällä tarkoitti.

Jeesus lähti kotimatkalle heidän kanssaan, tuli Nasaretiin ja oli heille kuuliainen. Kaiken, mitä oli tapahtunut, hänen äitinsä kätki sydämeensä. Jeesukselle karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä.

Äitienpäivän kunniaksi evankeliumikertomus johdattaa meidät seuraamaan yhden äidin elämänvaiheita, jos raamatunkohtaa siltä kantilta katselemme.. Pääsemme seuraamaan äidin ja pojan vaiheita pojan täyttäessä 12 vuotta. Oman kulttuurinsa ja uskontonsa mukaan hän oli saavuttanut uskonnollisen täysi-ikäisyyden ja kypsyyden. (Meilläkin on ehdolla ikärajan alentaminen 12 vuoteen, jolloin lapsi voisi päättää vanhempien suostumuksella uskonnostaan). Kuvittelen mielessäni, että poika oli seurannut tarkkaan synagogakoulun opetuksia. Hän oli oppinut tuntemaan hyvin rippikoulunsa oppikirjaa, lakia, profeettoja ja kirjoituksia. Tärkeimmät asiat oli jo opittu juutalaista lakihurskautta noudattavassa kodissa. Pyhä kirja kehotti isiä siirtämään kodin uskonnollisen perinteen lapsilleen. ” Pidä aina mielessäsi nämä käskyt, jotka minä sinulle tänään annan. Teroita niitä alinomaa lastesi mieleen ja puhu niistä, olitpa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla. Sido ne merkiksi käteesi ja pidä niitä tunnuksena otsallasi. Kirjoita ne kotisi ovenpieliin ja kaupunkisi portteihin.” (5 Moos. 6:6-8). Samaan tapaan uskonpuhdistaja Martti Lutherin aikaisessa yhtenäiskulttuurissa perheenisien oli opetettava Vähä Katekismus sekä lapsilleen että palvelusväelleen

Vaikka sanojen kirjaimellisessa noudattamisessa olisi vähän tingittykin, näkyi se tärkeys, millä elämän kallein asia oli taottava lasten päähän. Minkä yhteisvaikutuksen kotona ja synagogassa annettu opetus oli jättänyt nuoren miehen mieleen, sitä ei äiti tiennyt. Toiveikkaasti lähdettiin konfirmaatiomatkalle (käytän sanaa konfirmaatio, koska se on muutettavat muuttaen sama meille tuttu rituaali) pääkaupungissa olevaan temppeliin, samaan paikkaan, jossa annettiin kyseessä olevan yhteisön korkeinta teologista opetusta. Paikallisen kulttuurin mukaan oli luontevaa yhdistää konfirmaatiojuhla suureen pääsiäisjuhlaan, jonne perheellä oli joka tapauksessa tapana mennä vuosittain. Itse täysi-ikäisyysseremoniasta evankeliumikertomuksemme ei mainitse mitään, mutta kertoo äidin yllätyksestä paluumatkalla kotiin. Poikaa ei näykään missään. Uskonnollinen täysi-ikäisyys ei merkinnyt suinkaan tässä tapauksessa oikeutta toimia omin päin kotiin paluun suhteen. 12-vuotiaan oli toki kuljettava vanhempien mukana, mutta tässä iässä ei poikaa enää tarvinnut kädestä talutella kotiin puhumattakaan sylissä kantamisesta. Riitti, kun tiesi pojan olevan matkaseurueessa mukana. Vanhempien hätäännys oli suuri, kun ei poikaa löytynytkään. Harmi ja huoli oli suuri kun vanhempien piti palata takaisin etsimään poikaansa. Tässä tapauksessa ei varmaan ollut sellaista huolta, että poika olisi joutunut huonoille teille ja lähtenyt seikkailemaan. Tunsivat he varmaan sen verran hyvin oman poikansa, että tiesivät hänet vakavamieliseksi ja että uskonnollinen opetus oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. He luultavasti osasivat heti etsiä poikaa oikeasta paikasta. Yllätys vanhemmille oli pojan hengellinen viisaus, kyky keskustella temppelin opettajien kanssa Pyhän kirjan sanomasta. Temppelin opettajatkin olivat aivan hämmästyneitä tällaisesta uskonnollisesta kypsyydestä. Pojassa oli herännyt hengellinen kutsumus, niin merkittävä hengellinen murros, etteivät vanhemmat ymmärtäneet häntä. Poika kuitenkin totteli vanhempiansa eikä hän ilmiselvästi ollut suinkaan jäänyt temppeliin kapinamielestä vanhempiansa kohtaan, vaan keskustellessaan innokkaasti opettajien kanssa oli unohtanut ajan kulumisen ja ajatellut, ettei hän täältä lähde minnekään ennen kuin häntä tullaan hakemaan.

Vanhempien harmiin lapsen viivyttelystä sekoittui ilo siitä, että he olivat joka tapauksessa pojan löytäneet ja että tämä oli turvassa. Tapauksesta jäi äidille pohdittavaa: Mitä tarkoittaa pojan sana, että temppelissä hän tuntee olevansa isänsä kodissa?

Tätä ei äiti ehkä vielä ymmärtänyt. Monia vuosia myöhemmin sama äiti seisoi poikansa teloituspuun ääressä. Silloin äidin tuska oli ihan toista luokkaa kuin tapauksessa, jolloin poika unohtui temppeliin.

Vietämme äitienpäivää ja toista rukouspäivää. Kirkkoihin on jaettu luettavaksi tänään myös Mannerheimin päiväkäsky äideille vuodelta 1942, koska on kulunut 60 vuotta ylipäällikön käskystä, jolla sota-ajan äideille myönnettiin vapauden risti. Kun nyt luettavaa on jo muutenkin paljon, tyydyn mieluummin lainaamaan tasavallan presidentin allekirjoittamaa rukouspäiväjulistusta tosin paremmin ymmärrettävälle kielelle muokattuna (toivottavasti viesti ei vääristy): Kasvatusvastuu maassamme kuuluu ensisijaisesti kodille ja perheelle. Kodin tulee voida siis vaikuttaa myös yhteiskunnan kasvatustavoitteisiin ja – sisältöön. On ongelmallista, että nykyaikana tärkeimmän kasvattajan roolin varastaa ylikansallinen viestintäkulttuuri. Vanhempien opetukset yhtä vähän kuin koulukaan ei pysty kilpailemaan kiinnostavuudessa suurella rahalla valmistettujen televisiofilmien ja tietokonepelien kanssa. Ylikansallinen markkinointi nostaa tavoiteltaviksi asioiksi pysyvän terveyden, hyvinvoinnin, kauneuden, sopusuhtaisuuden ja henkisen tasapainon. Niin hyviä asioita kuin ne ovatkin, ne eivät valmista nuorta riittävästi kohtaamaan pettymyksiä ja epäonnistumisia, joita kukaan ei voi välttää. Ihminen pakenee virtuaalitodellisuuteen, koska hän ei uskalla kohdata elävää todellisuutta, joka ei vastaa sitä ihannekuvaa minkä markkinahenkinen kulttuuri antaa. ”On tärkeää, että kristillinen kulttuuri näkyy elinympäristössämme.” Näin lausuu tasavallan presidentti. On hämmästyttävää, kuinka epävarmoja identiteetiltään ovat tämän päivän kasvattajat, ainakin jos ajatellaan sitä helsinkiläistä päiväkotia, jossa ei rohjettu viettää kristillistä joulujuhlaa, koska pelättiin sen loukkaavan kodin muslimikasvatteja. Pyrkimys puolueettomuuteen ja neutraalisuuteen voi saada aikanaan naurettavia piirteitä. Kaikkein käsittämätöntä asia on muslimeille, joiden uskonnollisia tunteita pelättiin loukatun. Arvotyhjiö ja materialismi loukkaavat heitä monin verroin enemmän kuin reilu ja avoin oman, tässä tapauksessa kristillisen, uskon tunnustaminen.

Raamatunkertomus antaa joitain viitteitä uskonnolliseen kasvatukseen ja vanhempien kasvatustehtävään. Kodin uskonnollinen perinne oli siirretty lapselle kotona. Hänelle oli opetettu kulttuuriperintönsä mukainen rukoustapa. On selvää, että iltarukous oli hänelle opetettu; siteerasihan hän sitä ristillä riippuessaankin. Hänet oli opetettu käymään kotiseurakuntansa rukoushuoneessa pyhäisin. Siellä hän oli myös käynyt koulunsa. Koulun, jonka opetus toisin kuin meidän, sisälsi ensisijaisesti uskonnollisen perinteen siirtämistä kasvavalle sukupolvelle. Vanhemmat huolehtivat lapsensa uskonnollisesta kasvatuksesta ainakin hänen uskonnolliseen täysi-ikäisyyteen oikeuttavaan seremoniaan asti. Vanhemmat eivät kuitenkaan pidä lastaan joka suhteessa vielä itsenäisesti selviävänä ja toimeentulevana eivätkä ihannoi kulttuuria, jossa lapsen itsenäistymistä joudutetaan ja kiirehditään. Lapsen kasvulle annetaan aikaa. Vanhemmat ovat aidosti huolestuneita lapsestaan. Heillä on vaikeuksia ymmärtää lapsen käyttäytymistä. Torumatta ja nuhtelematta ei tässä tapauksessa selvitty, joskin asiaa lähemmin tarkastellen, lapsen käyttäytymisessä on vaikea havaita rikettä. Hermostumisen aiheuttaja taisi olla enemmän vanhempien oma hyväuskoisuus ja huolettomuus.

Evankeliumi antaa aiheen myös todeta, ettei kaikki hengellinen viisaus ja aloitteellisuus ole vanhempien hallussa. Jeesuksen äiti ja nuoremmat sisarukset pitivät Jeesusta vielä aikuisena uskonnollisesti höyrähtäneenä käydessään kerran häntä etsimässä, ilmeisesti kutsumassa kotiin ja kehottamassa lopettamaan maallikkosaarnaajan puuhat. Tällaisesta ymmärtämättömyydestä kielii hiukan päivän evankeliumikin. 12-vuotiaan pojan syvenevä uskonnollinen kutsumus herättää äidissä torjuntaa. Eikö riittäisi, että hän on samanlainen nuori kuin muutkin? Ettei hän vain ota näitä uskonasioita liian vakavasti? Mistään ylihengellisyydestä ei kuitenkaan ole kysymys. Moni 15-16 -vuotias rippikoulunsa käynyt nuori alkaa näppäillä kitaraa ja laulaa hengellisiä nuorten lauluja äidin ja isän ihmeeksi. Joskus nuoren usko on niin ehdotonta, että vanhempaa suoranaisesti kiusaa lapsen uskonnollinen varmuus. Entäs kun seurakunnan päiväkerhosta tai pyhäkoulusta kotiin tuleva lapsi on kotinsa evankelista heläyttäessään kerhossa oppimansa laulun ja kysyessään vanhemmiltaan, eikö mentäisi perhejumalanpalvelukseen. Toivottavasti se ei ole vanhempi, joka sanoo, ettei nyt ehditä eikä jakseta. Toisessa tutussa evankeliumikertomuksessa eivät äidit kuitenkaan olleet esteinä Jeesuksen luo tulemiselle, päinvastoin. Äidithän ne juuri toivat lapsiaan Jeesuksen luo, mutta ymmärtämättömät Jeesuksen oppilaat, hyi sentään, antoivat Jeesukselle aiheen kuolemattoman viisauden lausumiseen: Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkää estäkö heitä. Sen kaltaisten on Jumalan valtakunta. Aikuisuus ei ole uskon mitta. Uskon asioissa voi oppia lapsilta aitoa luottamusta Jumalaan.