3. sunnuntai loppiaisesta, pöytälaatikkosaarna 23.1.2011

Joh. 4: 39–42

Monet tuon Samarian kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen kuultuaan naisen todistavan: »Hän kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt.» Kun samarialaiset tulivat Jeesuksen luo, he pyysivät häntä jäämään kaupunkiin, ja hän jäikin sinne kahdeksi päiväksi. Yhä useammat uskoivat Jeesukseen kuultuaan hänen itsensä puhuvan, ja he sanoivat naiselle: »Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.»

Evankeliumin naisella oli onneton kohtalo. Aluksi kaikki oli niin kuin muillakin. Ensimmäiseen avioliittoonsa hän astui prinsessana, joka oli onnensa kukkuloilla ja uskoi elävänsä saman miehen kanssa elämänsä onnelliseen loppuun saakka, kunnes kuolema heidät erottaa.  Mutta sitten jotain meni pieleen. Yleisin avioeron aihe oli lapsettomuus, jota aina pidettiin naisen syynä. Mutta ajanlaskun alussa, jos myöhemminkin, avioeron saattoi ottaa vähemmästäkin syystä. Mies saattoi jättää vaimonsa pienestä tekosyystä. Mooseksen opetukseen perustuva käytäntö oli johtanut Jeesuksen ajan yhteiskunnassa naisia sortavaksi järjestelmäksi, jossa lievemmän kannan mukaan mies saattoi ottaa avioeron aviovaimon syyllistyttyä aviorikokseen. Jyrkemmän kannan mukaan avioeron syyksi riitti keittiötehtävissä osoitettu leväperäisyys, keskustelukontakti vieraan miehen kanssa, aviomiehestä käytetty epäkunnioittava puhe, kovaääninen käytös äänen mittarajana se, että ääni kuului naapuriin asti. Rabbi Akiban mukaan avioeron syyksi riitti se, että mies löysi kumppaniaan paremman naisen. Eronneen naisen osa oli lohduton – hänen toimeentulonsakin oli epävarma. Hänelle saatiin tehdä sopimattomia ehdotuksia, koska hän oli vapailla markkinoilla. Toimeentuloonkin nähden ehdotukset olivat taloudellisesti houkuttelevia. Tätä nainen ei kuitenkaan halunnut. Hän halusi olla kunniallinen nainen. Eron tultua hän mielellään solmi uuden avioliiton. Hän arveli ensimmäisen liiton kaatuneen epäonneen tai siihen, että he olivat olleet nuoria ja kokemattomia. Toisen avioliiton päättyminen hylätyksi tulemiseen oli kova isku, melkein ensimmäistä kovempi. Eikä se yhtään lohduttanut, että hän ajatteli itsessäänkin voivan olla jotain vikaa. Minusta tuntuu, että näissä olosuhteissa se kuitenkin oli mies, joka hylkäsi vaimonsa. Elettiin miesten markkinoita avioliittojen suhteen. Kun naisella ei ollut mahdollisuutta jatkaa elämäänsä yksin, hänen piti solmia aina uusi avioliitto. Ei auttanut olla kovin nirso, jos yleensä meinasi avioon päästä. Oli hyväksyttävä sellainenkin sulhaskandidaatti, jota ei olisi ottanut, jos olisi ollut varaa valita. Kuitenkin nainen ajatteli toiveikkaasti, että kolmas kerta toden sanoo – eiköhän kahden epäonnistumisen jälkeen jo onnikin ole myötä. Johanneksen evankeliumi kertoo karun totuuden: nainen solmi vielä kaksi avioliittoa. Luulen, että aiemmat avioliitot alkoivat jo muodostua rasitteiksi uusien suhteiden onnistumiselle. Ihminen oli sisäisesti rikki ja hänet oli loppuun kulutettu. Hän ei ollut onnellinen eikä tasapainoinen ihminen. Häntä jo valmiiksi jäyti pelko suhteen onnistumisesta, mikä oli huono enne menestymistä ajatellen. Viiden avioliiton epäonnistuttua nainen ei enää tehnyt tai ei ainakaan halunnut ottaa vastaan aviolupauksia. Mies oli ne katkerasti pettänyt eikä hän voinut luottaa pelkkiin sanoihin. Nainen ajatteli, että avosuhteesta olisi helpompi toipua, jos sattuisi tulemaan ero. Kun ei ole mitään luvattu, ei mitään kovasti odotetakaan. Katsotaan vain, miten tässä sattuu käymään. Siinä nainen petti jo itseäänkin, kun luuli, ettei ero tee kipeää, kun ei mitään luvata. Ei se niin mene. Ero on aina katastrofi. Ja vähäinen sitoutuminen merkitsee myös suhteen pinnallistumista. Tyydytystä tällainen yhteiselämä ei tule pariskunnalle tuomaan.

Naisen tukalaa oloa ei yhtään paranna se, että kylän väki piti koko ajan yllä puhetta naisesta ja paheksui häntä. Kylän väki piti naista huonona. He epäilivät, että nainen on syypää omaan tukalaan tilanteeseensa. Nainen ei osaa rakastaa eikä miellyttää miestään. Joitakin juoruja lähti jopa liikkeelle, että nainen on hedelmättömyyden lisäksi uskoton. Hän on itse syyllinen siihen, että miehet ovat jättäneet hänet. Kylän väki vieroksui häntä. Noin moraalittoman naisen kanssa ei sovi pitää mitään yhteyttä. Kukaan ei tajunnut, että nainen on uhri eikä syyllinen.

Yksi tajusi. Se oli muukalainen, joka saapui kylän kaivolle päivän kuumimpaan aikaan, jolloin siellä ei käynyt kukaan keskipäivän sietämättömän helteen takia. Kukaan muu ei tullut keskipäivällä kaivolle, paitsi nainen, jolla on syytä vältellä muita ihmisiä, niitä, jotka pitävät häntä pilkkanaan ja puhuvat hänestä pahaa. Nainen kohtasi siellä odottamattaan tämän muukalaisen. Hän oli iloinen ainakin siitä, että muukalainen ei tuntenut häntä eikä tällä voinut siis olla mitään ennakkoluuloja häntä kohtaan. Muukalaisen silmissä hän voi esiintyä sentään ihan kunniallisena naisena. Vaan eipä voikaan. Muukalainen tietääkin hänestä kaiken.  Nainen on perin juurin ällistynyt siitä, kuinka muukalainen voi tuntea hänen elämänsä. Vielä ällistyneempi hän on siitä, että muukalainen tuntuu tajuavan hänen ahdinkonsa. Hän näyttää ymmärtävän, että uhrista on tehty syyllinen. Hän näkee myös sen, että uhri on alkanut hävetä itseään ja toimii sen mukaan. Muukalainen palauttaa naiselle tämän ihmisarvon. Hän kohtelee naista myötätuntoisesti tekemättä hänestä kuitenkaan seksiobjektia niin kuin miehillä on tapana. Mies hyväksyy naisen myös Jumalan omaksi, vaikka juutalaisilla ei ole tapana antaa mitään arvostusta samarialaisille. Sekin hämmästyttää naista suuresti. Tämä muukalainen ei osoittaudu oikeaoppiseksi juutalaiseksi, joka ei antautuisi kenenkään kanssa – ei miehen eikä naisen kanssa - keskusteluun kylän raitilla eikä ainakaan vierasheimoisen ja harhaoppisen naisen kanssa. Muukalainen osoittautuu Jeesus –nimiseksi opettajaksi, josta nainen ei ole koskaan kuullut mitään. Nyt hän yhtäkkiä tajuaa, vain lyhyen keskustelun perusteella, että Jeesus on Jumalan lähettämä opettaja ja profeetta - ettei vain ihan Jumalan lupaama Messias, Vapahtaja?

Jeesuksen kohtaaminen muuttaa naisen.  Ei hän kohdannut kaivolla muukalaista miestä niin kuin hän ensin luuli. Hän kohtasi itse armollisen Jumalan, joka sanoi hänen halveksitulle ihmisraukalle: ”Älä pelkää tyttäreni, älä häpeä itseäsi äläkä pyytele anteeksi olemassaoloasi. Sinä olet hyväksytty ja olet arvokas. Sinä kelpaat Jumalan lapseksi.”

Nainen kiiruhtaa kotikylälle. Hän kertoo ihmisille, joiden kanssa hän ei ole rohjennut olla aikoihin minkäänlaisissa puheväleissä, että hän kohdannut miehen, joka on kertonut hänelle kaiken itsestään. Naisen sisimmässä on tapahtunut suuri muutos. Itseään häpeävästä, pää painuksissa kulkeneesta naisesta on tullut iloinen, avoin ja rohkea ihminen. Hän kertoo Jeesuksesta aidosti omakohtaisen todistuksen. Se ei voi olla vaikuttamatta kylän väkeen. Naisen on todella täytynyt tavata merkillinen mies, kun tämä on tehnyt naiseen niin suuren vaikutuksen, että hän on totaalisesti muuttunut. Mutta kyläläisten ei tarvitse jäädä pelkästään naisen todistuksen varaan. He saavat kohdata Jeesuksen itsensä – ja he huomaavat, että totta nainen on puhunut. Tässä on kysymys Jumalan lähettiläästä, jonka opetus ei mahdu enää perinteisten uskojen raamiin. Juutalainen ja samarialainen voivat tulla jälleen uskonveljiksi, kun seurataan Jeesuksen opettamaa uskon tietä. Jeesuksen opetus ei ole uskontojen sekoitus. Se on uskontojen täyttymys. Hän on se, jota kummatkin tahot ovat odottaneet saapuvaksi.

Johanneksen evankeliumin mukaan samarialainen nainen osoittautuu ensimmäiseksi Kristuksen todistajaksi, joka antaa aidon ja omakohtaisen uskontodistuksen Kristuksesta. Tässä evankeliumissa ja toisissa evankeliumeissa on monia henkilöitä, joiden elämä on myös muuttunut ja uudistunut Jeesuksen vaikutuksesta. Todistajien ketju ulottuu tähän päivään asti. SANA-lehdessä on ollut vuosikausia ihan sanamukaisesti Todistajien ketju –niminen palsta, jossa joku ihminen kertoo, mitä kristillinen usko merkitsee hänelle. Samaa asiaa ajavat myös hengellisten lehtien haastattelut, joissa henkilö kertoo, kuinka usko on hänessä syntynyt ja mitä usko on saanut aikaan. Joissakin kristillisissä kirkoissa on tapana liittää pääjumalanpalvelukseen todistajan puheenvuoron. Luterilaisessa kirkossa se ei ole tapana. Se johtunee siitä, että todistuspuheenvuoroista tulee helposti kovin stereotyyppisiä, sanoisinko ”maksettuja puheenvuoroja”, joissa voi tulla mustavalkoisia kuvauksia siitä, millainen olin ennen ja millainen olen nyt.  Todistuspuheenvuoron käyttäjiksi pyydetään helposti raflaavia tapauksia, julkisuuden henkilöitä ja entisiä rikollisia ja juoppoja. Joskus käy niin, että äskenkääntynyt joutuu oikein roolipelleksi, jota kierrätetään ympäri maata kertomaan yhä uusille kuulijakunnille omaa muuttumistaan. Oman kääntymisen kuvauksessa painopiste voi siirtyä ihmiseen, kuinka paha hän oli ennen ja kuinka hyvä hän on nyt. Ihminen saattaa itsekin väsyä uskontodistajan rooliinsa. Luterilaiseen kristillisyyteen sopii myös huonosti ajatus siitä, että ihminen muuttuisi niin perusteellisesti. Tarvitaan kaksi kääntymystä, sanovat ne, jotka heittävät jäitä hattuun kovalle intoilulle: tarvitaan ensin kääntyminen syntisestä jumaliseksi. Sitten tarvitaan vielä toinen kääntymys ,jumalisesta takaisin syntiseksi. Monen kääntyneen elämässä näin käy usein ihan todella. Tulee julkisyntiin lankeaminen, minkä jälkeen kokee itsensä täysin epäkelvoksi todistajan paikalle. Joku alkaa jopa epäillä uskoon tulemistaan, että ehkä se oli vain hetken huumaa. Oikeasti ei ehkä tapahtunut yhtään mitään. Joku palaa takaisin maailmaan. Voi tuntea itsensä jopa hengellisesti hyväksi käytetyksi, kun on taivutettu palavan todistajan rooliin, jolta kaikki epäonnistuminen ja heikkous on kielletty. Tähän tarvitaan viisasta sielunhoitajaa, joka auttaa ihmistä toteamalla, että uskomme mukaan ihminen on samaan aikaan syntinen ja vanhurskas. Synnistä emme pääse eroon. Pyhitys on meihin tulevaa vierasta vanhurskautta, ulkopuoleltamme julistettua anteeksiantoa. Sitä emme ole itse ansainneet eikä puhtaus pysy meissä, ei ehkä hetkeäkään. Se on niin kuin jumalanpalveluksessa. Ensin meille julistetaan synninpäästö ja jo seuraavassa hetkessä rukoilemme ”Herra armahda meitä”.

Ainoan puheenvuoron kirkossamme käyttää tavallisesti seurakunnan virkaan vihitty pappi, jonka eväät loppuvat pian, jos saarna rakentuisi aina uskontodistukselle. Äkisti on saarnamies tarinansa kertonut eikä sitä jaksa samalle kuulijakunnalle toistaa viikosta toiseen. Toisaalta olisi aina pidettävä kiinni myös siitä, että saarna on henkilökohtainen puheenvuoro. Ei tänne ole tultu esitelmää pitämään eikä pakinaa, vaan henkilökohtaisen kokemuksen kautta vakuuttunutta todistusta siitä, että Jeesus on Herra. Hän on sellainen Herra, joka voi auttaa tämän päivänkin sanakuulijaa kokemaan Jumalan auttajakseen ja ihmisarvon palauttajakseen.

Joulujakso     Etusivu