3. sunnuntai loppiaisesta (pöytälaatikkosaarna) 29.1.2014

Joh. 4: 39–42

Monet tuon Samarian kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen kuultuaan naisen todistavan: ”Hän kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt.” Kun samarialaiset tulivat Jeesuksen luo, he pyysivät häntä jäämään kaupunkiin, ja hän jäikin sinne kahdeksi päiväksi. Yhä useammat uskoivat Jeesukseen kuultuaan hänen itsensä puhuvan, ja he sanoivat naiselle: ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”

Kun samarialainen nainen astui Sykarin kaupungin kävelykadulle todistamaan hänelle ennestään tuntemattoman saarnamiehen vaikutusta elämäänsä, eivät poliisit astuneet paikalle ilmoittamaan, ettei täällä saa häiritä uskonnollisella puheella. Nainen sai vapaasti todistaa ja kansa kuunteli hyvin kiinnostuneena.

Toisin on täällä meidän kotikaupungissamme. Torilla ja kävelykadulla puhumiseen on parasta hankkia viranomaisen lupa. Tästä olemme saaneet juuri todistuksen, kun imatralaiselta pastorilta kiellettiin puhuminen kävelykatu Oleksilla, koska hänen puheensa tuotti häiriötä. Ilmeisesti puheen sisältö oli sen verran voimakasta, että se aiheutti ärsytystä, minkä seurauksena kommentit olivat hyvin äkäisiä. Olen aina ollut sitä mieltä, että saarnaaminen on hyvin vaikea taiteen laji. Katusaarnaaminen on niin vaikeaa, etten tohdi sitä edes yrittää. Katusaarnaaminen ei ole normaali saarnaamisen laji. Ehkä siihen joudutaan olosuhteiden pakosta, tässä tapauksessa siitä syystä, että saarnamieheltä sulkeutuivat kirkon ovet, koska hän esiintyi tahdittomasti kirkossa. Ei kirkossa saarnaaminenkaan ole täysin vapaata ja kontrolloimatonta uskonnollista puhetta. Ainakin kuulijat reagoivat ensimmäiseksi puheeseen, jos puhe antaa siihen aiheen. Myös tuomiokapituli voi reagoida, kun siihen on tarvetta. Tässä tapauksessa oli tarvetta. Saarnassa ei saa mainita sopimattomasti ihmisten nimiä, ei varsinkaan silloin, jos nuhtelee heitä. Jos puhuja sitä paitsi esittää puheessaan ajatuksia, jotka sotivat kirkkomme järjestystä vastaan, ei tarvitse ihmetellä, että puheeseen puututaan. Ennen kaikkea kohusaarna oli ankaraa taistelua paheelliseksi koettua elämäntapaa vastaan. Paheellista oli saarnan mukaan abortti, avioero, rahan palvonta, haureus, nettiporno, naispappeus ja homoseksuaalisuus. Ankara lain saarna ei kuitenkaan ollut varsinainen papin irtisanomisen syy, vaan epäasiallinen käyttäytyminen, joka kohdistui toisiin viranhaltijoihin.

Lappeenrannassa meillä on ollut 1960- ja 70-luvuilla tunnettu katusaarnaaja, joka sai toimia melko vapaasti. Häneen, Jaakko Malmiin, oli varmaan totuttu. Kaikki eivät sietäneet hänen puhettaan, mutta en tiedä virkavallan puuttuneen siihen. Puhe kumpusi julistajan sisäisestä tarpeesta tuoda julki se, että kansa elää syntistä elämää; sen tähden on käännyttävä Jumalan puoleen ja tehtävä parannus. Kirkossa kuultu julistus ei saarnamiehen mukaan ehkä ollut tarpeeksi herättävää ja muutokseen tähtäävää.

Tunnetuin pakkomielteinen uskonnollinen julistaja Suomessa lienee kirjailija Mika Waltarin luoma fiktiivinen hahmo Feliks Tienhaara, joka sai koulutovereiltaan pilkkanimen Onnellinen, koska hänellä oli aina epäonnea. Koulutovereiden pilkka oli melko lievää, kun pilkkanimi oli vain oman latinankielisen nimen suomennos. Feliksin pakkomielle oli se, että hänen oli kerran päivässä todistettava jollekulle sattumalta tapaamalleen ihmiselle: ”Syntisi ovat anteeksi annetut, jos vain tahdot.” Hän ei kuitenkaan pyri käännyttämään ihmisiä sen enempää. Ihmiset suhtautuvat häneen usein ensin epäluuloisesti ja järkyttyvät sitten ymmärtäessään, että hän on vilpitön. Miehellä on henkisiä ja fyysisiä ongelmia. Pelkään, että moni katusaarnaaja ei pysty vuoropuheluun kuulijoidensa kanssa, vaan pitää monologia. Feliks Onnellinen sen sijaan tapaa entisen koulutoverinsa ja tämän ystävän. Feliks rukoilee miehen puolesta ja tämän kivut poistuvat, minkä lääkärikin käy toteamassa. Feliks Onnellinen kohtaa ystäviensä kanssa kirkkoherran ja käy tämän kanssa keskustelua uskonnollisista asioista. Kotiin palattuaan Feliks saa epileptisen kohtauksen, minkä jälkeen hän tuntee saaneensa armon ja vapautuu pakkomielteestään. Kirjan herättämä ongelma on se, kuinka nykyajassa voi levittää uskonnollista vakaumusta.

Nykyajassa pelätään sitä, että joku ryhtyy tuputtamaan uskoaan. Valitettavasti moni uskon propagoija tekee sen kaiken lisäksi antautumatta minkäänlaiseen vuorovaikutukseen kuulijoidensa kanssa. Jehovan todistajillakin on sellainen käytäntö, että sanoman kertojilla on valmiit pasmat, joiden mukaan todistelussa edetään. Ei suostuta vuoropuheluun. Vain oikeisiin kysymyksiin annetaan oikeat, ulkoa opitut vastaukset. Jehovan todistajille uskon julistaminen ei ole pakkomielle, mutta se on uskon omaksumiseen liittyvä velvoite. Siinä mielessä se on pakko.

Uskonnollisiin julistajiin suhtaudutaan töykeästi, usein jopa vihamielisesti ja pilkallisesti. Jos uskon omaksuminen sisältää velvoitteen julistaa omaa uskoaan julkisesti, moni kokee, että silloin hän haluaa pysyä uskonnollisesta elämästä mahdollisimman kaukana. Uskoa halutaan kyllä ilmentää elämässä, mutta ei julistaen eikä puhuen. Samarialaisen naisen toimintatavasta meidän ei ainakaan tarvitse provosoitua niin, että meidän pitäisi toimia samoin. Jollekin ihmiselle se toki voi olla luonteva tapa ja sisäisestä tarpeestakin syntyvä tarve kertoa, miten usko on vaikuttanut omassa elämässä, mutta ei kaikkien tarvitse toimia samalla tavalla. Historiallisesti samarialaisen naisen todistus liittyy merkittävään kristillisen uskon leviämisvaiheeseen. Tämä on osa lähetyshistoriaa. Samarialaisethan olivat uskonnollisuudessaan juutalaisesta valtavirrasta poikkeava uskonnollinen ryhmä, jota ei taatusti pidetty oikeaoppisena. Kristillinen julistus toi juutalaisuuden ja samarialaisuuden väliin uuden näkemyksen, jonka mukaan elävää Jumalaa ei palvella tiettyihin paikkoihin liittyen, vaan Hengessä ja Totuudessa. Johanneksen evankeliumin kirjoittamisen aikaan juutalaisuuden kultillinen keskus oli jo tuhoutunut ja joutunut pakanoiden käsiin. Mutta sitä ennenkin oli kristillinen julistus tavoittanut Samarian. Missään tapauksessa kristinuskoa ei levitetty noihin aikoihin voimakeinoja käyttäen, vaan omasta uskostaan todistaen. Luultavasti uskosta todistaminen tapahtui pääsääntöisesti kristillisen seurakunnan kokouksissa, millaisissa rakennuksissa se sitten tapahtuikin. Apostoli Paavalista kerrotaan, että hän todisti uskostaan aluksi juutalaisten kokoontumispaikoissa, synagogissa eli juutalaisten rukoushuoneissa. Se oli hyvin luonteva tapa toteuttaa kristillistä julistusta, mutta oli myös hyvin ymmärrettävää, ettei synagogissa suvaittu sellaista julistusta pitkään.

Samarialainen nainen opettaa meille nöyrää ja luontevaa tapaa kertoa uskostaan. Hänen ei tarvitse puristaa itsestään mitään. Mikään uskonyhteisökään ei vaadi häneltä uskon todistamista. Hän vain kertoo aidosti omasta kokemuksesta ja tuntemuksistaan. Hän on kohdannut henkilön, joka on osoittautunut ihmeelliseksi sielunhoitajaksi ja elämän avaajaksi. Usko on osoittautunut samarialaiselle naiselle elämän solmut avaavaksi, voimaannuttavaksi kokemukseksi. Tavallisesti sanotaan, että samarialainen nainen tunnustautuu syntiseksi, kun hän kertoo Jeesuksen tienneen kaiken, mitä hän oli tehnyt. Voi se niinkin olla – hän siis rohkenee tunnustaa heikkoutensa koko kyläyhteisölle. Hän on saanut uskosta voimaa tunnustaa oman heikkoutensa. Avautuminen palauttaa hänet yhteisönsä jäseneksi. Sen johdosta hän ei halua enää eristäytyä eikä hävetä elämäänsä. Mutta jos hänen ongelmansa onkin häpeä, niin sitä ei silloin pitäisi diagnostisoida synnintunnustuksesi, vaan häpeän tunnustamiseksi. Ehkä hän ei ole ollutkaan syyllinen, pahan aiheuttaja, vaan uhri, jota on käytetty hyväksi. Suomalaisen uskonnollisuuden suuri ongelma pietismin aikakaudella on ollut ihmisen ongelmien ainainen projisoiminen synniksi. Jokaisen pitää aina osoittautua syntiseksi. Jos asianomainen itse ei tunnista itseään syntiseksi, toiset määrittelevät hänet sellaiseksi. Tällainen sielunhoito ei paranna ihmisen kelpaamattomuuden tunnetta, vaan lisää hänen ahdistustaan. Jos ihmiselle on tehty pahaa, niin ei häntä silloin pidä tuomita syntiseksi eikä julistaa anteeksiantamusta tekemättömille rikoksille. Toki syntistä elämääkin voi hävetä ja pitääkin hävetä, mutta ei pidä tehdä liian yksioikoisia ja hätiköityjä päätöksiä, jos nyt toisen elämän kelvollisuutta ylipäätään pitää arvioida. Ehkä parempi olisi olla astumatta tuomarin paikalle. Sielunhoitajalta vaadittaisiin kuitenkin ammattimaisuutta silloin, kun pitää havaita, että syntiseksi luultu onkin toisten hyväksikäytön tai peräti rikoksen uhri. Synniksi sitä paitsi lasketaan monia asioita, missä kukaan ei aiheuta toiselle ihmiselle mitään pahaa. Erityisesti hyvin herkällä seksuaalisuuden alueella on tuomittu synniksi asioita, joita ihminen häpeää. Silloin ihmiselle pitää sanoa, ettei sinun tarvitse hävetä omaa identiteettiäsi eikä pyytää anteeksi olemassaoloasi.

Joka tapauksessa Jeesuksen kohtaaminen ”paransi” eli eheytti samarialaisen naisen. Hänen ei tarvinnut enää vetäytyä syrjään eikä käpertyä nuolemaan yksin haavojaan. Kristillinen usko ei ole uskoa tiettyihin oppeihin, vaan se on elämän eheytymistä Kristuksen läheisyydessä, jolle kelpaa tavallinen ihminen. Tärkeämpää kuin etsiä suurennuslasilla syntiä on kuulla ihmisen todellinen hätä ja julistaa hänelle ihmisarvoa ja Jumalan rakkautta: Olet Jumalalle rakas ja kelpaat hänelle.

Päivän evankeliumi on hätkähdyttävää luettavaa naispappeuden vastustajille, jos vain uskaltaa sitä sillä silmällä lukea. Jälleen kerran se on evankeliumissa nainen, joka julistaa evankeliumia kotikaupunkinsa asukkaille. Naisen puhe saa ihmiset kääntymään ja uskomaan. Naisten todistus Kristuksesta alkaa jo kristinuskon alkuhämärästä Kristuksen tyhjältä haudalta. Kristinuskon levitessä maailmaan Jerusalemista alkaen Samariaan, on taas nainen asialla. Kelpaako meille samarialaisen naisen todistus?

Etusivu    Joulujakso