5. loppiaisen jälkeinen sunnuntai, 1. vsk (pöytälaatikkosaarna)
Aiheeseen liittyviä virsiä: 178, 310, 949, 428, 952, 947
Matt. 13: 23-40
Jeesus esitti heille toisen vertauksen taivasten valtakunnasta: »Mies kylvi peltoonsa hyvää siementä. Mutta kun kaikki nukkuivat, hänen vihamiehensä tuli, kylvi vehnän sekaan rikkaviljaa ja meni pois. Kun vilja nousi oraalle ja alkoi tehdä tähkää, rikkaviljakin tuli näkyviin. Työmiehet menivät silloin isäntänsä luo ja sanoivat hänelle: ’Herra, etkö sinä kylvänyt peltoosi hyvää siementä? Mistä siihen on tullut rikkaviljaa?’ Isäntä sanoi heille: ’Se on vihamieheni työtä.’ Miehet kysyivät silloin häneltä: ’Tahdotko, että menemme kitkemään sen pois?’ ’En’, hän vastasi, ’te voitte rikkaviljaa kootessanne nyhtää sen mukana vehnääkin.
Antakaa niiden kasvaa yhdessä elonkorjuuseen asti. Kun sen aika tulee, minä sanon korjuuväelle: Kootkaa ensin rikkavilja ja sitokaa se kimpuiksi, että se poltettaisiin. Mutta vehnä korjatkaa aittaani.’
Kotikirkkoni, Lappeenrannan kirkkoa voisi kutsua sanankylvön kirkoksi. Tämän sunnuntain teemana on kylvö ja korjuu. Kirkkomme saarnatuolia koristavat sanan kylvöä esittävät korkokuvat. Tarkkaan ottaen ne eivät kuvaa juuri tämä päivän evankeliumin sovellusta kylväjävertaukseen, joka on kaikkein tunnetuin versio kylväjästä, se oikea perusvertaus, etten sanoisi kaikkien vertausten äiti.
Tämän päivän evankeliumi on siis evankelista Matteuksen sovellus, joka kuvaa rikkakasvillisuutta kylvömaan riesana. Vaikka seurakuntamme kuulijoista vain pieni osa on nykyään maatalouden palveluksessa, niin koskettaa asia toki meitä kaikkia. Leivästähän me kaikki elämme. Maatalous on meidän kaikkien asia. Pientä kosketusta maatalouden ongelmiin saamme pienillä puutarhaviljelmillä.. Kukapa ei olisi istunut joskus juurikaspellossa kitkemässä. Jeesuksen vertaushan kieltää rikkaruohojen kitkemisen ennen sadonkorjuuta, mutta tätä kieltoa ei varmaan voisi soveltaa meidän juurikaspeltoihimme. Rikkaruohojen nyppiminen ei ole mitään mielenkiintoista puuhaa, eikä harventaminen, joka myös kuuluu tähän kotipuutarhan hoitoon. Kun nypimme rikkaruohot ja harvennamme juurikaskasvustoa, teemme tilaa jäljelle jäävälle kasvustolle ja autamme sitä menestymään. Tyttäreni otti kerran mallia kasvimaalla työskentelystä. Hän oli silloin alle kouluikäinen. Hän meni oma-aloitteisesti innostuneena puutarhapalstalle ja alkoi nyppiä kasvustoa nopeassa tahdissa. Rikkaruohot hävisivät pellosta, mutta niin häipyivät myös juureksien alut. Siinä meni se viljely täystuhon merkeissä. Ei tästä passannut suuttua, kun tyttö oli hyvässä tarkoituksessa halunnut toimia puutarhurin apulaisena, tehtävässä, jota harva ihan vapaaehtoisesti lähtee tekemään.
Puutarhanhoito oli opettanut muurari Jeesukselle, että maailma on pahan vallassa. Jumala loi ihmisen paratiisin asukkaaksi. Paratiisissa oli kaikki hyvin niin kauan, kun siellä toimittiin Jumalan antamin pelisäännöin. Miten siinä sitten kävi, sen tiedämme. Raamatun alkukertomus antaa ymmärtää, että pahuus on olemassa maailmassa alusta lähtien. Elämme siinä todellisuudessa, että paha vaikuttaa keskellämme. Tekisi mieli ihan personoida paha, ettemme syyttäisi Jumalaa pahan aikaan saamisesta. Kun Jumala kutsuu meidät lapsikseen ja kristillisen seurakunnan jäseniksi, hän kutsuu meitä sellaiseen rintamaan, jossa taistellaan pahaa vastaan. Kristillisen seurakunnan tehtävä on vastustaa pahaa ja edistää hyvää. Näinhän oli toki jo juutalaisessa uskonnossa. Rehellisiä ollaksemme on tietysti tunnustettava, että kaikille uskonnoille lienee tunnusomaista pyrkimys hyvän toteuttamiseen. Jeesuksen ajan juutalaisuudessa hyvään pyrkimisestä tuli oma ongelmansa. Farisealainen herätysliike pyrki suoranaisesti fanaattisesti noudattamaan Jumalan tahtoa. Jeesuskin pyrki siihen. Olisi luullut, että he olisivat olleet ihan uskonveljiä. Fariseukset opettivat, että Jumalan kansan pyhyyttä ja puhtautta oli vaalittava siten, että uskottomista ihmisistä oli erottauduttava. Vain tosi hurskaat kuuluvat Jumalan seurakuntaan. Erottautuminen merkitsi oman ryhmän ulkopuolisten halveksimista. Ihmisten välille kasvoi raja-aitoja. Hurskaat nauttivat omasta autuudestaan ja olivat niin täynnä itseään, etteivät he oikeastaan syntien sovittajaa tarvinneetkaan. Hehän täyttivät Jumalan lain itse omatoimisesti ja niin perusteellisesti, että jos heissä joitain puutteita olisikin, ansiot painaisivat kuitenkin vaakakupissa heikkouksia enemmän. Farisealaisuus käsitteenä on tullut myöhemmin merkitsemään ulkokultaisuutta ja omahyväisyyttä. Ulkokultaisuus on kaksinaismoralismia. Sisältäpäin ihminen on ylpeä, tuomitseva, halveksiva, kateellinen ja vihainen. Ulospäin hän näyttää nuhteettomalta lempeältä mallikansalaiselta. Jeesus ei hyväksynyt tällaista ’puhtaan Israelin’ ja ’suljetun seurakunnan’ oppia. Sen takia hän joutui alati nokkapokkaan fariseusten kanssa. Opetuksellaan kahdenlaisesta kylvöstä Jeesus tahtoo opettaa, ettei ihmisten välille pidä rakentaa raja-aitoja eikä erottelua hyviksiin ja pahiksiin tässä ajassa eikä ihmisten toimesta. Nykyisessä maailmassa hyvä ja paha kasvavat rinnakkain eikä pidä mennä tekemään erottelua. Minusta tämä on kuin kuin kuva meidän kansankirkostamme, jossa ihmiset saavat oikeuden kuulua seurakuntaan eikä ihmisiä erotella eikä jaeta oikeisiin uskoviin ja nimikristittyihin. Missä näin tehdään, siellä on ihminen ottanut sen vallan, joka kuuluu yksin Jumalalle. Minut ehkä leimataan herätyksen vastustajaksi, jos sanon, että pietismi on edistänyt suomalaisessa uskonnollisessa ympäristössä maallistumista. Ei tämä ole minun keksintöni, vaan kyllä se on yleisesti tunnustettu tosiasia. Raja-aidan pystyttäminen tosi uskovien sisäpiirin ja riviseurakuntalaisten välillä on nostanut väljästi uskoaan tunnustavien uskomisen kynnystä. Moni ilmoittaakin, ettei usko niin kuin kirkko opettaa tai ettei ole uskonnollinen. Ymmärrän nämä lausunnot ilmoituksiksi siitä, ettei halua leimautua liian tarkkaan määriteltyyn uskovaisen kuosiin. Herätysliikkeillä on näet taipumus määritellä pukeutumis- ja käyttäytymisnormeja, jotka määrittävät uskonyhteisön tapoja. Joissakin yhteisön jäsenissä saattavat yhteisön rajat tuntua välillä tarpeettoman tiukilta ja evankeliumin henkeen huonosti sopivilta. Tiukasta uskonyhteisöstä eroaminen voi olla erittäin vaikeata. Yhteisöstä eroamisesta seuraa sanktioita, joilla halutaan varoittaa vielä yhteisössä pysyviä eroamasta. Eronnut puolestaan menettää kaiken sen hyvän, mitä yhteisöön liittyi, erityisesti ystävyyden ja huolenpidon.
Tyytymättömyys väljään, siis kirkkokuria lepsusti toimittavaan yleiskirkkoon ei ole vain nykyajan ilmiö. Jo varhaiskirkossa syntyi skismaattinen (eriseurainen) ryhmä, joka piti ihanteenaan kirkon pyhyyttä. Ryhmässä tavoiteltiin nuhteetonta siveellisyyttä. Vainojen aikana uskossaan horjuneet papit haluttiin erottaa kirkon jäsenyydestä. He vastustivat valtakunnankirkkoa, joka oli liian vapaamielinen. Donatolaisten mielestä papin henkilökohtainen arvottomuus teki sakramenttien pätevyyden kyseenalaiseksi. Kirkkoisä Augustinus vastusti donatolaisia jyrkästi: hänen mukaansa papin henkilökohtainen arvottomuus ei hänen mukaansa tehnyt sakramenttien pätevyyttä kyseenalaiseksi. Maanpäällinen kirkko on pyhien ja syntisten sekoittunut kokonaisuus (corpus permixtum) ja syntiset tuomitaan vasta aikojen lopussa. Augustinus siis liittyi päivän evankeliumin opetukseen kahdenlaisesta kylvöstä. Pahat ja hyvät voidaan erottaa toisistaan vasta aikojen lopussa. Jumala itse suorittaa tämän erottelun. Ihmiset eivät voi sitä tehdä. Luther omaksui tämän käsityksen. Hänen aikanaan nimittäin oli taas pyrkimyksiä muodostaa sellaisia uskonyhteisöjä, joissa kirkon pyhyyttä vaalitaan tarkasti. Uskottomiksi luokiteltujen pappien toimituksia kaihdetaan, heidän toimittamanaan sakramenttikin menettää tehonsa.
Skismaattisuus vaivaa Suomen kirkkoa nykyään. On syntynyt Nokian herätystä ja lähetyshiippakuntaa. Herätysliikkeet ovat luoneet omia jumalanpalvelusyhteisöjään. Yleiskirkkoa parempina kristillisinä yhteisöinä perustetut liikkeet ovat piilotelleet omia hairahduksiaan. Nokian liikehän hajosi johtajansa hairahdettua juuri siihen ansaan, josta hän toisia varoitteli. Muutamat liikkeet ovat yrittäneet salata liikkeensä piirissä tapahtuneita pedofiliaepäilyjä ja ankaraa kirkkokuria. Hairahduksia ja rikosten peittelyjä ei ole tapahtunut vain pienissä yhteisöissä, vaan myös kaikkein suurimmassa yhteisössä, roomalaiskatolisessa kirkossa. Ei ole Kristuksen kirkolle kunniakasta, jos sen edustamissa yhteisöissä tapahtuu rikoksia ja niitä peitellään ja salaillaan. Kuka enää voi samaistua sellaiseen yhteisöön, jonka piirissä toimitaan Kristuksen opetuksen vastaisesti? Paras lääke kristilliselle yhteisölle olisi juuri avoimuus ja läpinäkyvyys. Siihen Vapahtaja itse meitä ohjaa. Annetaan ihmisille vapaus ilmaista uskoaan omalla heikollakin tavallaan, mutta ei peitellä niitä, jotka uskovan nimeä kantaen syyllistyvät rikoksiin. Avoimuutta on se, että rikoksen tekijät ilmoitetaan yhteiskunnan lainvartijoille. Näin tehden ilmoitamme, ettemme siedä laittomuuksia keskuudessamme emmekä ole tekopyhiä emmekä pidä itseämme muita parempina, vaan heikkoina ihmisinä, joilla ei ole kanttia lähteä muita tuomitsemaan. Olemmehan itsekin armahduksen tarpeessa. Tänä pyhänä kristillinen sanoma evankeliumin kuulijoille on tämä: saat olla seurakunnan jäsen, vaikket saavuta kaikkia uskon ihanteita. Seurakuntahan on juuri langenneita ja heikkoja varten. Meistä ei ole ketään sinua tuomitsemaan, mutta muista se, että aikojen lopussa kyllä tapahtuu niin. Nyt on armon aika. Sellaisessa seurakunnassa on helppo olla, jopa viihtyä, missä saa olla vapaa ja saa olla armahdettu. Ei tarvitse jännittää, huomaako joku mokani ja heikkouteni. Voit vapaasti yrittää olla hyvä ja mallikelpoinen kristitty, kun vain muistat, että olet armahdettu syntinen, jolla ei ole varaa tuomita muita. Kristinuskon ydin ei ole pyrkimys osoittautua hyvää tekemällä taivaskelpoiseksi, Ydin on Jumalan rakkaudessa, joka kohdistuu kurjaan ja kelvottomaan 'luuseriin', joka vähiten ansaitsee hänen rakkauttaan, mutta eniten tarvitsee sitä. Annetaan siis Jumalan kasvumaan olla rauhassa siihen asti, kunnes sadon tulee aikanaan korjaamaan kasvimaan isäntä.