Tapaninpäivä 26.12.06 Lappeen Marian kirkko klo 10

Virret: 26:1-5, 17:4, 141, 33:1-3, 411:1- , 28,  35:4.  

Matt 10:16-22

 Jeesus rohkaisee kestämään vainoa

 16 "Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Olkaa siis viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset.

17 "Pitäkää varanne, sillä ihmiset vievät teidät oikeuden eteen ja ruoskivat teitä synagogissaan. 18 Maaherrojen ja kuninkaidenkin eteen teitä tullaan viemään minun takiani, todistukseksi heille ja kansoille. 19 Mutta kun teidät luovutetaan viranomaisten käsiin, älkää olko huolissanne siitä, miten tai mitä puhuisitte, sillä teille annetaan tuona hetkenä sanat, jotka teidän tulee puhua. 20 Te ette puhu itse, teissä puhuu Isänne Henki.

21 "Veli antaa veljensä surmattavaksi, isä lapsensa, ja lapset nousevat vanhempiaan vastaan ja tuottavat heille kuoleman. 22 Kaikki tulevat vihaamaan teitä minun nimeni tähden, mutta se, joka kestää loppuun asti, pelastuu.

Joulun tunnelmallinen sanoma yhdistää perheitä, luo lasten mieliin ikimuistoiset kuvat lapsuuden jouluista. Luukkaan evankeliumin joulukertomus painottuu herttaiseksi idylliksi. Sekä Matteuksella että Johanneksella joulukertomuksessa on myös uhkaava puolensa. Johanneksella se tiivistyy sanontaan: ”Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.”  Eli Johanneksen kuvauksessa juutalainen uskonyhteisö suhtautuu vihamielisesti uuteen uskoon, joka nousee juutalaisesta maaperästä.

Matteuksella kuningas Herodes suhtautuu vihamielisesti heti ensi kuulemalla sanomaan uuden kuninkaan syntymästä. Mielipuolisessa kateudessaan hän surmaa kaikki alle kaksivuotiset poikalapset Betlehemissä. Jeesuslapsen pitää paeta vieraaseen maahan etsimään turvapaikkaa. Ilman Tapaninpäivän sanoman ehdottomuutta joulu jäisi tunnelmalliseksi Jeesus-lapsen syntymäidylliksi ja ehkä koko kristillinen usko hempeämieliseksi unelmakuvaksi. Siellä missä joulun sanoma otetaan koko vakavuudessaan, siellä syntyy myös ristiriitoja, jotka särkevät perheyhteyksiä.

 

Tämän päivän evankeliumiin Matteus on koonnut Jeesuksen sanoja kristittyihin kohdistuvista vainoista ennemmin ja myöhemmin. Jeesus ei tarjonnut seuraajilleen katteettomia lupauksia ihanasta tulevaisuudesta ja ruusunhohteisesta elämästä. Hän ei halunnut aiheuttaa seuraajilleen pettymystä uskotellen, että kristityn elämä on ongelmatonta, pelkkää ruusuilla tanssimista. Hän halusi muistuttaa, että kristillinen usko voi johtaa myös uhrauksiin. Matteuksen mukaan Jeesus ei halunnut pettää seuraajiaan antamalla valheellisen kuvan kristityn tulevaisuudesta. Jeesuksen tapa hankkia kannattajia ei ole presidenttiehdokkaiden, poliitikkojen ja ammattiyhdistysjohtajien tapa. Nämä näet lupaavat kannattajilleen ruusuista tulevaisuutta, mukavuutta, kehitystä, työttömyyden puolittumista tai peräti poistumista ja kaikkea muuta hyvää. Jeesus lupaa kovia aikoja, jopa kuolemanvaaraa. Sen lisäksi että Jeesus puhui yksinkertaisesti totta, hän myös viisaasti vetosi ihmisten luontaiseen seikkailun tarpeeseen, haasteeseen tehdä jotain tavanomaisesta poikkeavaa, totta ja oikeaa. Jos ihminen toisaalta kaipaa helppoutta ja mukavuutta, niin meissä asuu myös toinen minä, joka kaipaa vaikeita tehtäviä, kovia haasteita, jossa voi mitata omia kykyjään. Juuri tähän kristittyjä kutsutaan, olemaan vastavirtaan kulkijoita, ihanteiden noudattajia, valmiita luopumaan omasta mukavuudestaan suurten tehtävien takia.

Vallattuaan Rooman vuonna 1849 vapaustaistelija Garibaldi julisti seuraajilleen: ”Sotilaat, ponnistelumme ylivoimaisen vihollisen edessä ovat olleet turhia. En lupaa teille muuta kuin nälkää ja janoa, ahdistuksia ja kuolemaa; mutta kutsun kaikkia, jotka rakastavat maataan, liittymään joukkoihini.” Seuraajia kokoontui sadoittain. Churchill puolestaan tarjosi maalleen ”verta, hikeä ja kyyneleitä”. Eteläamerikkalainen vapaustaistelija Pizarro, hullunrohkea seikkailija, asetti kannattajansa valinnan eteen: joko turvallinen, mutta sisällyksetön ja haasteeton elämä Panamassa tai sitten vielä täysin tuntematon loisto Perussa. Hän vetäisi miekkansa, piirsi sillä viivan hiekkaan idästä länteen sanoen: ”Ystävät ja toverit! Tällä puolen on vaivannäköä, nälkää, alastomuutta, rajumyrskyä, hävitystä ja kuolema, tällä toisella puolella helppo elämä ja mukavuus. Tuolla on Peru rikkauksineen, täällä Panama ja köyhyys. Valitkoon joka iikka osansa osoittautuakseen urheaksi kastilialaiseksi. Minä olen päättänyt mennä etelään”. Näin sanoen hän astui linjan yli. Kolmetoista miestä, joiden nimet piirtyivät unohtumattomasti historian kirjaan, seurasi häntä seikkailuun.

Kun tutkimusmatkailija Shackleton ehdotti matkaa etelänavalle, hän etsi vapaaehtoisia matkalle ankarien lumimyrskyjen läpi ja napajäätiköiden yli. Hän sai kirjeitä tulvimalla, nuorilta ja vanhoilta, ylhäisistä ja alhaisista sosiaaliluokista; kaikki halusivat osallistua suureen seikkailuun.

Tältä pohjalta ei pidä ihmetellä sitä, miksi luonnonsuojelijat rämpivät metsissä ja sitovat itsensä metsätyökoneisiin, Greenpeacen kannattajat ajelevat kumilautoillansa  myrskyävällä merellä uhmaten suuria kalastustroolareita tai ydinjätekuljetuksia. Eläinten suojelijat hiippailevat turkistarhoilla uhmaten omistajien haulikkoja, joista voi rapista kovia paukkuja takalistoon. Emme hyväksy useinkaan heidän toimintatapojaan, mutta ehkä voimme vähän ymmärtää, että korkeat ihanteet ajavat heitä mielettömiin uhrauksiin. Nuoruuden ehdottomuudella voi saada myös paljon hyvää aikaan.

Voisiko kirkonkin nuorisotyö esittää suuria haasteita vai eikö ihanteellisuus enää ulotu kirkkoon, jossa ennen laulettiin kurkku suorana ”Totta sekä oikeaa horjumatta puolla, Herran tiellä ihanaa elää on ja kuolla.”  Luulenpa, että nuoret aikuiset, joita hyvin vähän näkee kirkossa, kaipaavat myös haasteita, toimintaa, jossa voi tarjota omia lahjojaan käyttöön pelkän istumisen ja uskomisen sijasta.

 

Jeesus kertoi seuraajilleen, että heitä odottavat oikeudenkäynnit kolmelta taholta:

1)  Valtio on vainoava Kristuksen seuraajia. Heidät raahataan kansankokousten, kuningasten ja maaherrojen tuomittaviksi. Kauan sitten filosofi Aristoteles ihmetteli, voiko hyvästä ihmisestä tulla koskaan hyvää kansalaista, koska hyvän kansalaisen velvollisuutena oli tukea ja kannattaa mätää valtiota, ja oli aikoja, jolloin hyvän ihmisen oli pakko osoittaa kansalaistottelemattomuutta. Tämän ajatuksen taitaisivat vieläkin allekirjoittaa em. eläinaktivistit. Kun kristittyjä Jeesuksen sanojen mukaan aikanaan vietäisiin hallitusten ja oikeusistuinten tuomittaviksi, heidän ei tarvitsisi etukäteen huolehtia siitä, mitä sanoa ja vastata syytöksiin.  Jumala itse antaisi sopivat ja oikeat sanat, kun niitä tarvitaan. Hämmästyttävää, että kristityt eivät niinkään pelänneet nöyryytyksiä, kidutusta ja tuskaa kuin kyvyttömyyttään toimia rohkeina Kristuksen todistajina. He pelkäsivät vain sitä, että he eivät osaa hävityksen keskellä toimia aitoina ja vakuuttavina Kristuksen todistajina. Jumala itse oli takaava sen, että oikeat sanat löytyvät silloin, kun niitä tarvitaan.

2)  Oma uskonyhteisö oli vainoava kristittyjä, aluksi juutalaiset, myöhemmin enemmistökristityt vähemmistöjä. Messiaaniset juutalaiset joutuivat ankarien vainojen kohteeksi Rooman valtakunnassa heimoveljiensä taholta. Tämän päivän Israelissa ollaan säätämässä lakeja, joilla Kristukseen uskovilta juutalaisilta riistetään heidän kansalaisoikeutensa.  Ateistinen juutalainenkin voi ortodoksijuutalaisten mielestä olla parempi juutalainen kuin Kristukseen uskova. Henkien taistelu on ankaraa.

Kristillisen kirkon historia osoittaa, että enemmistökristityt ovat usein olleet häikäilemättömän vihamielisiä herätyskristittyihin, jotka arvostelevat jäykkää ja hengetöntä (laitos)kirkkoa. Suomen herätysliikkeet ovat olleet usein virallisen kirkon hampaissa. Puhumattakaan vapaista suunnista.

Etiopiassa, jonka protestanttisen kirkon historiaan olen liittynyt kolmen vuosikymmenen siteillä, protestanttisten kristittyjen voimakkaimmaksi vastustajaksi ja vainoojaksi on osoittautunut,  eivät vallanpitäjät eikä muhamettilaiset, joita on puolet maan väestöstä, vaan toinen kristillinen yhteisö, Etiopian ortodoksinen kirkko. Etiopian kirkkohistoria kertoo, että vuonna 1876 ruotsalainen lähetyssaarnaaja P.E. Lager seurasi Etiopian keskenään taistelevia joukkoja ajatellen tarvittaessa etsiä turvapaikkaa ortodoksisesta Pyhän Mikaelin kirkosta, koska kirkot katsottiin turvapaikoiksi, joissa voi säästyä verenvuodatukselta. Kun sotilaat näkivät ruotsalaisen lähetyssaarnaajan kahden etiopialaisen seuralaisensa kanssa, jotka eivät olleet osallisia taisteluihin, kirkossa turvapaikassa, he jättivät nämä rauhaan. Sen sijaan eräs ortodoksikristitty heidät havaitessaan raastoi heidät ulos ivallisella huomautuksella: ”Haa, olettepa nyt hakeutuneet Pyhän  Mikaelin turviin, vaikka aiemmin olette kieltäneet, että Mikael voi pelastaa; nytpä tosiaan tarvitsette hänen apuaan.” Tähän etiopialainen Haile-ab vastasi: ”Niin, nytpä tosiaan nähdään, voiko hän pelastaa meidät.” Ei pelastanut. Ortodoksisotapäällikkö kirjaimellisesti paloitteli miekallansa protestanttikristityt. Lähetyssaarnaaja Lager polvistui maahan uskoen  henkensä Jumalan käsiin, kun samassa vihollinen yhdellä sivalluksella leikkasi häneltä pään irti. Kolmas protestantti sai luodin jalkaansa ennen kuin päätä ruvettiin irrottamaan. Suojelusenkeli ei heitä pelastanut. Tämä oli ortodoksien ja protestanttien keskeinen kiistanaihe, pelastaako Jeesus vai enkelit. Taistelusta tuli verinen.

Italian miehityksen jälkeen raahattiin protestanttikristittyjä myös Hosainassa vankilaan. Vainoojat olivat ortodoksikristittyjä. Huomattiin, että marttyyrius ei suinkaan vähentänyt protestanttien määrää, vaan kävi juuri päinvastoin: mitä enemmän heitä vainottiin, sitä kunniakkaamman maineen he saivat kansan silmissä. Niinpä ortodoksien oli tunnustettava, ettei uutta uskoa voinut voimatoimin juurittaa pois. Oli keksittävä parempia juonia. Kristittyjen vainotessa toisia kristittyjä taitaa toteutua sananparsi: omat koirat purevat pahiten.

Tällä kaikella en kuitenkaan halua heittää pahaa varjoa ortodoksien ylle; valitettavasti aina ja kaikkialla enemmistössä olevat ovat sortaneet vähemmistöjä.

3)  Omat perheenjäsenet vainoavat kristittyjä. Kristityiksi kääntyneitä, uskoon tulleita heitetään ulos kodeistaan. Kristityn uskon vaikein koetus on se, että hänet suljetaan perhepiirinsä ulkopuolelle. Se on tuskallisin koetus, että joutuu tekemään valinnan Kristuksen ja rakkaiden perheenjäsenten välillä.

Mitä varten  vallanpitäjät sitten vainosivat kristittyjä, joiden ainoa tarkoitus oli elää pyhää, nuhteetonta elämää ja harjoittaa rakkaudenpalvelua ihmisten keskuudessa. Heillä oli siihen hyvät syynsä. Heitä syytettiin kannibalismista, koska he kertoivat itse nauttivansa salaisissa kokouksissaan Kristuksen ruumista ja verta.  Heitä syytettiin myös siveettömyydestä, koska heidän viikoittaisessa kokoontumisessaan oli rakkauden ateria. Vielä heitä syytettiin joukkohysterian lietsomisesta, koska he julistivat tämän maailman loppumista. Lisäksi heitä pidettiin epäluotettavina ja tottelemattomina  kansalaisina, koska he eivät tehneet kuuliaisuudenvalaa keisarille.

Tuskinpa edes pakanat uskoivat näihin panetteluihin. Siihen oli kuitenkin helpompi uskoa, että usko katkoi perhesiteitä, koska niin todella tapahtui. Uskon seurauksena syntyi usein eripuraa vanhempien ja lasten sekä aviopuolisoiden kesken. Vielä on mainitsematta yksi oleellinen seikka, joka saattoi kristityt epäilyksenalaiseksi. Rooman valtakunnassa oli 60 miljoonaa orjaa ja kristillinen liike levisi kuin kulovalkea orjien keskuudessa. Oli olemassa pelko, että orjat ryhtyisivät yhtenä päivänä kapinaan. Kristityillä ei tosin ollut mitään aikeita ryhtyä vapauttamaan orjia puhumattakaan orjuusjärjestelmän kumoamisesta, mutta kristillinen kirkko alkoi kohdella orjia tasaveroisina ihmisinä seurakunnassa. Seurakunnassa he eivät ollet orjia, vaan Jumalan valtakunnan täysivaltaisia kansalaisia, pyhää heimoa, kuninkaallista papistoa Jumalalle. Roomalaisissa kristittyjen katakombeissa ei löydy sanaa orja. Monella orjalla oli korkea asema ja virka seurakunnassa. Kolmannen vuosisadan alussa kaksi Rooman piispaa, Callistus ja Pius, olivat orjia. Sitä useammat vanhimmat ja diakonit olivat orjia. Vuonna 220 piispa Callistus määräsi orjan ja kristityn avioliiton lain mukaiseksi, mikä taas ei ollut mahdollista Roooman lain mukaan. Tällä toimenpiteillään piispa Callistus nakersi Rooman valtajärjestelmää, joka perustui ihmisten väliseen eriarvoisuuteen.

Tällä kaikella haluan todistaa sitä, että kristillisessä uskossa on sisäistä voimaa. Vallanpitäjät voivat tukahduttaa sen ulkoiset ilmenemismuodot, painaa kirkon maan alle. Vaino ei vähennä uskon elinvoimaa; se lisää sitä. Kun vaino lakkaa, kristillinen kirkko putkahtaa esiin voimallisempana kuin mitä se oli ennen sortoa. Tapaninpäivä on muistutus siitä, että joulu ei lakkaa silloinkaan, kun idyllinen joulurauha särkyy.

Joulujakso