Hengellinen vallankäyttö ripissä
Johannes Alaranta & Ritva Uhinki: Herkästi särkyvää. Ripin ja sielunhoidon kipupisteitä. Väyläkirjat 2022. 235 s.
Toisin kuin katolisissa kirkoissa rippi ei ole luterilaisessa kirkossa sakramentti, mikä tosiasia vaikuttaa melko paljon ripin painoarvoon. Oppi-isämme Luther tosin piti rippiä erittäin suuressa arvossa. Hänellähän oli ihan oma rippi-isänsäkin, joka tosin oli katolinen luostarinjohtaja. Rippiä koskeva oppimme ei ymmärtääkseni poikkea merkittävästi roomalaiskatolisen äitikirkkomme opetuksesta, mutta käytäntö poikkeaa merkittävästi. Roomalaiskatolisilla rippi toteutetaan usein rippituolissa, joka on kirkon seinän vieressä sijaitseva koppi. Ripin vastaanottava pappi astuu sisälle koppiin, joka on verhoiltu niin, ettei ulkopuolelta näe sisälle. Ripittäytyjä polvistuu kopin reunassa olevalle polvistumispallille ja kertoo papille syyn, miksi hän on tullut pappia tapaamaan. Pappi näkee koppinsa ristikkoikkunasta viereensä polvistuneen ihmisen. Mikäli polvistunut ihminen kertoo asianaan omaa tuntoaan painavan rikkomuksen, hän tunnustaa sen ja pappi lausuu synninpäästön eli absoluution. Hän voi myös määrätä hyvitysteon, esimerkiksi tietyn määrän Herran rukouksia tai Ave marioita, joiden lausumisella ripittäytyjä osoittaa katumuksensa aitouden. Hyvitysteot eivät kuulu luterilaiseen rippiopetukseen, mutta lähimmäistä vastaan tehdyt rikkomukset on toki sovitettava anteeksipyynnöllä ja korvaamalla rikkomuksesta aiheutuva vahinko.
Pappi on valalla sitoutunut rippisalaisuuteen, niin että ripissä julki tullutta asiaa hänellä ei ole lupa paljastaa kenellekään, ei edes verhotusti. Itse asiassa rippi onkin lausuttu Jumalalle ja pappi vain vahvistaa äänellään jumalallisen absoluution. Johannes Alaranta selostaa perusteellisesti rippisalaisuutta, millä ehdoin se on tarkoitettu toimivaksi. Poliisille ei ole lupa kertoa, mitä ripittäytyjä on paljastanut, mutta mikäli rikos vaatii oikeudenkäyntiä, papin on kehotettava ripittäytyjää itse tunnustamaan tekonsa viranomaiselle. Jos ripittäytyjä paljastaa rikoksen suunnittelun, papin on kerrottava viranomaiselle, minkälaisen rikoksen uhka on hänen tiedossaan paljastamatta kuitenkaan ilmoittajan tuntomerkkejä.
Johannes Alarannan tausta on lestadiolaisuudessa, jonka tunnuspiirteenä on juuri ripin pitäminen uskonelämän keskeisenä tapana. Lestadiolaisuudessa ripin vastaanottajan ei tarvitse olla pappi, vaan toinen uskova, joka kuuluu samaan herätysliikkeeseen. Herätysliikkeeseen kuulumattoman papin synninpäästöllä ei puolestaan ole legitiimiä vaikutusarvoa, koska hän on väärässä uskossa. Lestadiolainen rippikäytäntö on muodostunut ongelmalliseksi siinä, että rippisalaisuutta vaaditaan nimenomaan henkilöltä, joka on joutunut rikollisen hyväksikäytön kohteeksi. Sama ongelmahan on todettu katolisessakin kirkossa, kun kirkko on peitellyt hyväksikäyttöön syyllistyneiden pappien rikoksia. Alaranta kertoo irtautuneensa lestadiolaisesta liikkeestä ja kokeneensa irtautumisen kuin parannuksentekona ja uskoontulona, joka on vapauttanut hänet raskaasta ryhmäriippuvuudesta.
Psykologi Ritva Uhinki selostaa laajasti rippiä koskevaa tutkimustaan. Käy ilmi, että monet papit eivät käy paljon rippiin johtaneita sielunhoitokeskusteluja. Muutama pappi ei edes pidä yksityistä rippiä tarpeellisena; jumalanpalveluksen yleinen rippi riittää. Uhinki viittaa paljon rippiä koskevaan kirjallisuuteen. Hän antaa suuren painoarvon myös professori Paavo Kettusen synti ja häpeää käsittelevälle tutkimukselle, mikä mielestäni onkin painavinta kritiikkiä, mitä tähän asti on Suomen kirkossa käyty rippiä koskevassa keskustelussa. Merkittävä on myös kannanotto rippiä koskevaan hengelliseen vallankäyttöön. Näyttää siltä, että ripin vastaanottajalla on suuri vaara vallan väärinkäyttöön. En itsekään tykkää siitä, että papit korostavat omaa hengellistä valta-asemaansa, mikä tulee esille yleisen armon vakuutuksen kääntämisessä synninpäästöksi, joka julistetaan jumalallisella valtuudella.
Kirjoittajat kertovat myös ajatuksiaan kuolemasta sekä uskostaan taivaaseen ja helvettiin. Alaranta on erikoistunut ruumisarkkujen veistämiseen. Hän kutsuu myös seurakuntalaisia veistotalkoisiin rakentamaan itselleen oma ruumisarkkunsa tai tekemään sellainen läheisilleen. Ruumisarkkua rakentaessa tulee kohdatuksi kuoleman ajatus silmästä silmään, mikä vähentää pelkoa kuolemaa kohtaan. Uhinki pohtii katolista kiirastuliajatusta. Mitä kadotus ja taivas merkitsevät, siitä ei voi paljon sanoa. Ainakin se merkitsee Jumalasta erossa olemista. Sitä kai joku haluaakin, mutta haluaako sitä sitten lopulta, jää nähtäväksi.
Lopuksi käsitellään avioliittoa ja parisuhteita, seksiä päihteitä, somea, itsemurhaa, eutanasiaa ja kuolemansyntejä. Kirjoittajat osoittautuvat avarakatseisiksi ja syvällisiksi pohtijoiksi. Heillä ei ole joka asiasta lukkoon lyötyjä mielipiteitä eivätkä he myöskään alistu kirkon perinteisten konservatiivisten arvojen kannattajiksi, mitä niillä sitten tarkoitetaankaan. Kirja kutsuu lukijaansakin pohtimaan asioita. Kaikki ei ole aina ihan sitä, miltä se näyttää.
Arkkipiispa emeritus John Vikström on kirjoittanut saatesanat (suosituspuheen?), jossa hän toteaa kirjan auttavan kirkon rippikäytännön kehittämistä. Kirja sopii erityisesti papeille, jotka eivät voi välttyä ottamasta kantaa rippiä koskeviin käytäntöihin. Kuinkahan moni pappi menee niin pitkälle sielunhoidollisessa kohtaamisessa kasteperheessä, että lupaa vanhemmille toimivansa tunnin verran lapsenvahtina sillä aikaa, kun vanhemmat ottavat kunnon torkut? Näin Alaranta kertoo tehneensä.