Kulttuuriähkykierroksia Roomassa
Emil
Anton & Antti Kruus: Rooma. Opas pyhiinvaeltajalle.
Kirjapaja 2023. 204 s.
Rooma
ei ole vain tavallinen etelän kaupunkilomakohde. Se on kristillisen kirkon
keskus. Se on kolmesta suuresta pyhiinvaelluskohteesta toiseksi merkittävin.
Ensimmäinen on tietysti Jerusalem ja kolmantena on Santiago de Compostela
Espanjassa. Rooma on tärkeä sen takia, että siitä tuli kristikunnan keskus
apostolisella ajalla, koska molemmat Apostolien tekojen päähenkilöt asettuivat
Roomaan, jossa he kärsivät marttyyrikuoleman. Pietaria pidetään Rooman
seurakunnan perustajana ja ensimmäisenä piispana. Rooman piispa nousi historian
kuluessa johtavaan asemaan maailmanlaajassa kristillisessä kirkossa, hänet
nimitettiin koko katolisen kirkon johtajaksi eli paaviksi. Kristikunnan
itäisessä osassa johtavaan asemaan nousivat patriarkaatit, joita oli
Jerusalemissa, Aleksandriassa, Syyrian Antiokiassa ja myöhemmin
Konstantinopolissa.
Apostoli Paavali ei ollut Jeesuksen opetuslapsi, vaan päinvastoin kiivas fariseus, joka halusi tuhota kristillisen kirkon, kunnes hän yllättäen kohtasi Kristuksen näyssä Damaskon tiellä ja kääntyi kristityksi. Paavali tunnetaan kristikunnan ensimmäisenä teologina, joka halusi levittää kristinuskoa koko maailmaan. Paavalin myötä kristinuskosta tuli etnisen uskonnon sijasta universaalinen uskonto. Pakanain apostoliksi kutsuttu Paavali halusi ennen kaikkea päästä Roomaan, vaikkei hän halunnutkaan rakentaa toisen laskemalle perustukselle eli luoda kilpailevaa kristikunnan haaraa. Paavali kirjoitti Rooman seurakunnalle kirjeen, jolla hän valmisti tulevaa matkaansa sinne. Kun hän sitten saapui Roomaan vangittuna, seurakunta oli jo olemassa. Rooman seurakunnan perustajaksi katsottu Pietari sai nimikkopyhäkkönsä Roomaan ensimmäiseksi. Hänen hautakirkkonsa, jossa sijaitsee hänen reliikkinsä, on siis Pietarinkirkko Vatikaanissa. Paavalin hautakirkoksi rakennettiin Rooman muurien ulkopuolelle San Paolo fuori le Mura, joka on Paavalin hautapaikka.
Tässä Rooman oppaassa kuljetaan ensisijaisesti näiden kahden apostolin jalanjäljissä. Kun pyhiinvaellukset ovat nykyään tulleet suosituiksi, kirjalle on tilausta. Luterilaisessa kirkossa pyhiinvaellus on perinteisesti ollut vieras uskonharjoituksen elementti. Syynä on reformaation aikainen anekäytäntö, kun Pietarinkirkon rakentamista vauhditettiin kaupankäynnillä, jossa rahaa vastaan saattoi lyhentää kiirastuliaikaansa ja näin nopeuttaa ja helpottaa taivaaseen pääsyä. Luterilainen kirkkohan ei hyväksy oppia kiirastulesta. Jos kuoleman jälkeen on jonkinlainen välitila ennen paruusiaa, Kristuksen paluuta, se on pelkkä lepotila. Se on osa iäisyyttä, jossa aikaa ei enää ole. Luterilainen pyhiinvaellus on apostolien ja kirkon historian muistelemista. Se on elämän muutoksen etsimistä rukouksessa ja hartauden harjoituksessa, johon katolisen kirkon rikas taiteellinen kulttuuriperintö antaa runsaasti virikettä. Läntinen kirkko on meidän äitikirkkomme, osa omaa historiaamme. Rooman kirkon kanssa on viime aikoina tapahtunut lähestymistä puolin ja toisin. Luterilaiset kirkot ja Roomalaiskatolinen kirkko allekirjoittivat Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista 31.10.1999 Augsburgissa. Julistuksella kumottiin 1500-luvulla Trenton kirkolliskokouksessa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa annetut harhaoppisuustuomiot. Tämä oli käänteentekevä askel ekumenian tiellä.
Luterilainen pyhiinvaeltaja ei ehkä anna marttyyrien hautapaikoille, pyhimysten kunnioittamiselle ja pyhäinjäännöksille niin suurta merkitystä kuin katolinen kristitty tekee, mutta kertaa kuitenkin mielessään kristillistä marttyyrihistoriaa. Aikoinaan kristityt ovat joutuneet kärsimään uskonsa tunnustamisesta. Jos antiikin maailmassa sosiaalinen paine ja marttyyriuden uhka aiheuttivat oman vakaumuksen salaamista ja kieltämistä, niin meidänkin kulttuurikontekstissamme voi joskus uskon tunnustaminen tuntua hävettävältä. Jeesuksen sanojen mukaan se, joka häpeää Kristuksen seuraajaksi tunnustautumista, sitä Kristus häpeää palatessaan kunniassa (Mk. 8:38). Rooman kirkkoja kiertäessään sosiaalinen paine auttaa kristityksi tunnustautumiseen. Katolisilta kristiveljiltämme on paljon opittavaa kristityksi tunnustautumisessa.
Tämän pyhiinvaellusoppaan mukana voi tutustua Rooman kirkolliseen elämään. Roomassa on kirkkoja valtava määrä. Paikoin niitä on vieri vieressä, niin kuin aikanaan pakannallisia temppeleitäkin oli vieri vieressä. Useat kristilliset kirkot on rakennettu aikaisempien pakanallisten pyhäkköjen päälle. Näin pakanalliset sakraalipaikat on muunnettu kristilliseen käyttöön. Pakanatemppelit tosin ryöstettiin ja niihin käytetyt koriste-elementit siirrettiin osiksi kristillisiä pyhäkköjä. Monet kirkot noudattavat historian sanelemaa kerrostumista eli lasagneperiaatetta, jonka mukaan pyhäköt koostuvat antiikinaikaisesta perustasta, keskiaikaisista laajennuksista ja uuden ajan lisäyksistä tai restauraatioista. Joskus uusi on peittänyt vanhan niin perusteellisesti, että vasta arkeologisissa kaivauksissa on havaittu vanhimmat kerrostumat. Antiikin aikainen kirkkorakennustyyppi oli suorakaiteen muotoinen basilika, joka kehittyi roomalaisesta oikeustalosta. Kirkossa oli yksi tai useampi laiva, millä tarkoitettiin pylväiköin erotettuja rinnakkaisia saleja. Myöhemmin rakennettiin ristinmuotoisia kirkkoja, joko tasaristin tai latinalaisen ristin muotoisia. Muutama pyöreä rotondakin löytyy, kuten Pantheon ja Santo Stefano. Eri aikakausina on noudatettu erilaisia rakennustyylejä, mutta kaikille katolisille kirkoille on ominaista runsas koristelu. Kirkot ovat täynnä mosaiikkeja, maalauksia, veistoksia ja alttaritauluja. Auringon nousun suunnassa sijaitsevat pääalttarit ovat katseen vangitsijoita. Alttarin alla sijaitsee kirkon nimeen liittyvä pyhimyksen hauta ja alttaripäädyssä eli apsiksessa tavallisesti myös reliikkiastia. Kirkoille ovat ominaisia myös eri pyhimyksille tai teologisille käsitteille omistetut sivualttarit, joissa harjoitetaan usein yksityistä hartautta, mutta voidaan niissä myös pitää kappelin kokoon sopivia yhteisiä hartaushetkiä. Monet kirkot ovat kardinaalien johtamia ns. tituluskirkkoja.
Roomasta ei kai pitäisi etsiä mitään suomalaista, mutta ehkä on pakko mainita, että Giannicolokukkulalla sijaitsee Suomen Rooman Instituutti, jota käyttävät eri alojen taiteilijat tehdessään tutkimustyötä Roomassa. Kivenheiton päässä Pantheonista sijaitseva kirkko Santa Maria Sopra Minerva on suomalaisille tärkeä Yhdestä kappelista löytyy Suomen kansallispyhimyksen piispa Henrikin patsas. Vuodesta 1985 alkaen on kristittyjen ykseyden rukousviikolla vietetty täällä piipspanmessua Pyhän Henrikin juhlapäivän kunniaksi. Joku Suomen luterilainen piispa saa vuorovuosin pitää saarnan täällä pidettävässä messussa. Ehtoollisyhteyttä kirkkojemme välillä ei kuitenkaan ole eikä Roomassa tunneta suomalaista käytäntöä, jossa ehtoollisvieras ilmoittaa ottavansa vastaan vain siunauksen panemalla oikea kätensä vasemmalle olkapäälleen. Ehtoollista voi nauttia Pyhälle Birigitalle omistetun kirkon vieressä olevassa Pyhän Katariinan kappelissa, jossa Ruotsin kirkko toimittaa messuja viikoittain.
Kirjan kirjoittajista TT Emil Anton on katolinen ja siten tarkkaan perehtynyt oman kirkkonsa oppiin ja kirkollisiin tapoihin. Oppaaseen liitetyt rukoukset ja katolisten rukoustapojen esittely saattaa olla paljolti hänen käsisalaansa. Antti Kruus on luterilainen pappi, joka on järjestänyt runsaasti ryhmämatkoja Roomaan. Teologipari esittelee lukuisan määrän kirkkoja ja ryhmittelee kirkot tiettyihin kategorioihin, joista ensimmäinen on neljä paavillista basilikaa käsittävä seitsemän kirkon kierros. Muita ryhmiä ovat Neitsyt Marialle pyhitetyt kirkot, varhaiseen kristillisyyteen liittyvät kohteet, katolisen kirkon erilaiset hengellisyydet vai pitäisikö sanoa sääntökunnat sekä viimeiseksi katolisen kirkon itäiset osakirkot, joissa noudatetaan idän liturgioita, vaikka kirkot kuuluvat hallinnollisesti Rooman alaisuuteen. Protestanttisesta perinteestä kiinnostunut matkailija voi koota matkaohjelmaansa Lutheriin liittyviä kohteita, joita esittelee vuonna 2022 ilmestynyt Antti Laaton teos Kristinusko Rooman valossa. Laaton teos asennoituu katoliseen hengenelämään luterilaiseen tapaan kriittisesti eikä esittele teostaan pyhiinvaellusoppaana. Esiteltävä teos noudattaa kuitenkin lähinnä Seppo A. Teinosen 70-luvun lopulla julkaisemaa Rooman matkaopasta (Rooma. Pyhiinvaeltajan opas). Tämä on se kirja, jonka johdolla minä puolisoni kanssa tein ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen Rooman matkani. Ilman opasta Roomaan tutustuminen jää hyvin satunnaiseksi. Oppaan kanssa ongelmaksi voi muodostua se, että tulee kulttuuriähky: kaikkea ei ehdi nähdä tai ei ainakaan sulattaa.
Oppaan avulla voi nykyään tehdä helpoimmin virtuaalisen nojatuolimatkan, jossa voi rauhassa ja sopivissa pätkissä tutustua eri kohteisiin. Opaskirjasta löytyvät nettisivuviitteet. Helpoiten kohteet löytyvät pelkästä Googlehausta, johon kirjoittaa kirkon nimen. Parhaimmat esittelysivut löytyivät Pietarinkirkosta. Virtuaalimatkalla välttää ruuhkat ja sisäänpääsymaksut sekä aikaa ja rahaa vievät ravintolakäynnit. Niin hienoja kuvia kuin nettisivut esittelevät, ei omalla kameralla onnistu saamaan.
Kirjan etukannen sisäpuolella on kartta, josta löytyvät kaikkien kohteiden sijainnit ryhmiteltyinä omalla värillään päälukujen mukaan, esim. tummanpunaisella värillä Neljä paavallista basilikaa ja seitsemän kirkon kierros.