Kristikunnan hajaannuksen syyhistoria
Kaarlo Arffman: Mistä tiedämme mitä on oikea kristinusko? Väyläkirjat 2022. 240 s.
”Kukin tulkoon autuaaksi
uskollaan” on hokema, joka tiettävästi pohjautuu Preussin kuninkaan
suvaitsevuutta kannattavaan lausahdukseen. Myöhemmin ajatusta on sovellettu
ihmisten oikeutta uskoa kukin omalla tavallaan. Uskonasioista ei siis kannata
riidellä. Valitettavasti tämä on toiveajattelua. Totuutta ei voi relativisoida.
Uskonsa vakavasti ottava näkee, että oikeita teitä ei ole useita eikä niitä voi
valita kuin apteekin hyllyltä.
Kirkkohistorian professori emeritus Kaarlo Arffman yrittää tutkia, millä perusteilla kirkon historiassa on haettu oikeaa uskoa. On lähdettävä liikkeelle apostoleista ja varhaisesta kristillisestä sukupolvesta kysyen, mihin he luottivat ja millä perusteilla. Vaikka Jeesuksen veljellä Jaakobilla oli vahva asema alkukirkossa Apostolien tekojen mukaan, Jeesuksen sukulaisista ei kuitenkaan tullut kirkon suunnannäyttäjiä. Kristinuskon pylväiksi tulivat apostolit, ennen kaikkea Pietari, jolle Jeesus oli myöhemmin kirjoitetun evankeliumin mukaan antanut kaitsentatehtävän. Vuoden 100 tienoilla vakiintui käsitys, että apostolien Jeesukselta saama tehtävä ja valta oli siirtynyt seurakuntien piispoille, erityisesti Rooman piispalle. Sivulla 50 olevat alaviitteet näyttävät virheelllisesti viittavan Luukkaan evankeliumiin, vaikka kysymyksessä on Apostolien teot.
Ennen kirjoitettujen tekstien ilmestymistä oikeaa uskoa julistivat karismaattiset johtajat kokemustensa ja näkyjensä perusteella. Paavalikin edusti tällaista ”kokemuskristillisyyttä” ja sai myöhemmin kanonisen aseman saaneiden kirjeidensä välityksellä ohjattua varhaiskristillisyyttä valtauoman mukaiseen uskontulkintaan. Varhaiskirkon kannanotot perustuivat keskeisten vaikuttajien kohtaamiseen ja yhteisiin päätöksiin, joiden uskottiin oleva Pyhän Hengen ohjauksessa syntyneitä. Kirkon valtauomasta poikkeavat Markionin, Montanuksen ja gnostilaisuuden harhaopit torjuttiin piispojen yhteisillä päätöksillä. Apostolien sukupolvi oli siirtänyt kirkollisen hallintavallan apostolisella successiolla seuraaville sukupolville.
Suuri muutos kirkkohistoriassa oli ns. konstantinolainen käänne. Kristittyjen lukumäärän kasvaessa keisarien yritys tukahdutta krinusko voimatoimin oli tulossa tiensä päähän. Keisari Konstantinus Suuri päätti hyväksyä kristinuskon ja olla aktiivinen toimija uuden uskonnon piirissä, mikä merkitsi vaaraa kirkon itsemääräämisoikeuden tukahduttamisesta. Keisari kutsui koolle yleisen eli ekumeenisen kirkolliskokouksen, mikä oli jatkoa alueellisten piispainkokousten perinteelle. Valtakunnan ulkopuolisten alueiden piispat jäivät pois ja heidän hiippakuntansa alkoivat eriytyä katolisesta kirkosta.
Keisari yritti muuttaa kirkon hallintoa valtakunnan hallinnon kaltaiseksi. Itä-Rooman keskukseksi noussut Konstantinopoli alkoi nousta toiseksi Roomaksi, kun keisari nosti Konstantinopolin piispan asemaa ”ekumeenisena patriarkkana”. Muslimivalloituksen jälkeen Aleksandrian, Jerusalemin ja Antiokian patriarkaatit jäivät Konstantinopolin varjoon. 700-luvulla Rooman ja Itä-Rooman tiet erkaantuivat. Länteen kasvoi Rooman piispan arvovallan tunnustanut katolinen kristikunta. Kreikkalaiset puolestaan kiistivät Rooman piispan johtoaseman ja katsoivat oikeudekseen määritellä oikea ”ortodoksinen” kristinusko. Konstantinopolilla ei ole koskaan ollut apostoleilta periytyvää piispanistuinta. Innovaatio, jolla apostoli Andreaksesta on luotu Itä-Rooman ensimmäinen piispa, on keinotekoinen rakennelma vailla pitävää perustelua. Suurimpana ortodoksisena patriarkaattina Moskovan pyrkimys olla kolmas Rooma on puhdasta valtapolitiikkaa. Ortodoksisia kirkkoja on kohdannut hajaannus, joka perustuu poliittisiin valta-asetelmiin. Hajaannuksen huippuna ovat uniaatit, jotka noudattavat ortodoksista liturgiaa, mutta tunnustautuvat Rooman kirkkoon. Mono/miafysiittiset kirkot muodostavat idässä omat patriarkaattinsa.
Renessanssin aikana uudet käsitykset haastoivat katolisen kirkon johdon, joka muodostui usein ylimyssukujen keskeltä valituista kellokkaista, joiden teologinen osaaminen oli heikkoa. Teologinen asiantuntemus muhi ylipistojen oppineissa professoreissa. Toisaalta painettujen Raamattujen leviäminen maallikkojen pariin herätti ajatuksen, etteivätkö kansankielisten Raamattujen lukijat voisi itsekin päätellä, mitä on oikea kristinusko. Lutherin yksin Raamattu -periaate osoittautui ongelmalliseksi, sillä Luhterin kannattajatkaan erivät päässeet asiasta yksimielisyyteen. Reformaatio hajosi ruhtinaiden tukemiksi ja johtamiksi kirkkokunniksi. Reformaattorit esittivät toimintansa alkukirkkoon ja Raamattuun palaamisena, vaikka alkukirkon aikana ei vielä Uuden testamentin kokoelmaa ollut olemassa. Reformaatio oli uutuus, kristinuskon lähtemistä ennen kulkemattomille teille. Spiritualistien käsitys oikeasta uskosta oli vielä kauempana varhaisen kirkon totuuden etsinnästä kuin reformaation yksin Raamattu -periaate. Reformaatio johti kirkon jatkuvaan hajoamiseen.
Arffman päätyy loppututeamukseen, että katolinen kirkko on lähimpänä sitä, miten varhainen kirkko uskoi pysyvänsä oikealla tiellä. Piispat toimivat Jeesuksen apostoleille antamalla vallalla. Rooman piispa jatkaa Jeesuksen Pietarille antamaa kaitsemistehtävää kirkon arvovaltaisimpana opettajana. Paavi, piispat ja kirkolliskokoukset tulkitsevat yhdessä Raamatun kirjakokoelmaa. Kirkko arvioi sen piirissä jatkuvasti tapahtuvia ilmestyksiä ja ihmeitä.